Mistä asiasta elämässäsi olet katkera?

Tsemppiä sulle, graafinen suunnittelija!  Tiedän jotain tuskastumisestasi, minulta varastettiin koko identiteetti. Tai se laimennettiin.  Siskoni, joka viis veisaa ihmisten hyvinvoinnista, opiskeli "läpällä" psygologiaa ja sai minun kutsumustyöni psykiatrisena hoitajana tuntumaan mitättömältä puuhastelulta. ( sisko ei ole tehnyt päivääkään töitä)

Vierailija kirjoitti:

Kyllä kai tämä lapsettomuus ja peheettömyys jyrsii sielua eniten. Vielä olis teoreettiset mahdollisuudet saada ydinperhe järkevässä iässä vaikka oon jo ehkä myöhässä.

M47

Kyllä se voi vielä onnistua. Et vaikuta toisia syyttävältä tyypiltä mikä tärkeintä. Mutta aika nopeat päätökset se vaatii ja sitoutumista sitten vaimoon ja lapseen. Itse sain nuorimman lapsen sinua vanhempana.

Yksinäisyys, tukiverkostokin puuttuu.

Minua ei kukaan koskaan kehu. Itse kehun ja olen kiva ihmisille. Haluan nykyään piiloutua. Tunnen olevani ruma ja mitätön. 

Minusta on tullut ihmisiä pelkäävä. On niin paljon satutettu ja loukattu. 

Vierailija kirjoitti:

Tsemppiä sulle, graafinen suunnittelija!  Tiedän jotain tuskastumisestasi, minulta varastettiin koko identiteetti. Tai se laimennettiin.  Siskoni, joka viis veisaa ihmisten hyvinvoinnista, opiskeli "läpällä" psygologiaa ja sai minun kutsumustyöni psykiatrisena hoitajana tuntumaan mitättömältä puuhastelulta. ( sisko ei ole tehnyt päivääkään töitä)

No jos yhtään lohduttaa niin sisko tuossa vain todisti oman pikkumaisuutensa. Joillekin elämä on vain pistetaulukko ja ikuista kilpailua.

Tekisi mieli purkaa katkeruuttani ilkeilemällä, ivaamalla, piikittelemällä ja nolaamalla ihmisiä. Koska ovat aiheuttaneet katkeruuteni olemalla ilkeitä ja kiusaavia. 

Olisin päässyt opiskelemaan (opettaja), mutta menikin vähän eri kaavalla.

Vierailija kirjoitti:

Siitä että opiskelin graafiseksi suunnittelijaksi (2 + 3 vuotta yliopistokoulutus) ja harjoittelin kuvitustaitojani pienestä lapsesta saakka, uutterasti joka ilta koulun jälkeen. Minulla oli suunta elämälle hyvin varhain. 

Nyt tekoälyllä luodaan nappia painamalla kuvia. Näen kun pienyritykset käyttävät niitä mainonnassaan, se oksettaa minua. En ikinä tukisi moisia yrityksiä, eivätkö ne tajua mikä mainehaitta se on? Tulee mielikuva laaduttomasta firmasta, jossa mennään kaikesta siitä missä aita on matalin.

Silti, tekoälytaiteen leviäminen katkeroittaa. Aivan kuin minulla ei olisi arvoa. Aivan kuin en olisi ollut olemassakaan, tavallaan. Taiteeni on vain hitaampi versio tunteettomasta AI-sillisalaatista. 

Jopa tuttavani (jotka varsin hyvin tietävät ammattini) postaavat irvokkaita AI-kuviaan WhatsUppissa. "Tein tällaisen karikatyyrin itsestäni, sen perusteella mitä ChatGPT tietää minusta". Suututtaa ja oksettaa. Tekisi mieli läväistä heitä avarilla naamaan. Eivätkä he tajua mitä tekevät väärin... vaikka olen samassa keskustelussa.

Mä oon myös graafikko ja kyynistynyt sen verran että en jaksa välittää tästä kehityskulusta enää pskaakaan. Se vie ihan joka ikisen valkokaulustyöläisen duunit muutamassa vuodessa. Maailma palaa ja kulutuksen joutaisikin vähentyä. Pitää olla muita tapoja löytää elämälle tarkoitus kuin raataminen.

Oon siis graafisen suunnittelun medianomi, 4,5 v opiskellut. Valmistumisen jälkeen vuosi työttömänä, sitten piti alkaa pakosta friikuksi. Työtarjouksia tuli ovista ja ikkunoista, mutta pahimmillaan jotkut toimistot halusivat mun tekevän heille 10 €/h. Näin myös sen, kuinka surkeasti pallatyösuhteessa olevia graafikoita kohdeltiin. Ylitöitä ei laskettu. Jotenkin mä sinnittelin melkein vuosikymmenen freelancerina kunnes kyllästyin totaalisesti alaan. Lopetin nuo hommat 6 v sitten ja sen jälkeen tehnyt aivan eri alan pätkätöitä.

Tekoälyn tekemää taidetta, kirjoja ja leffoja en kyllä suostu kuluttamaan.

Vierailija kirjoitti:

Tekisi mieli purkaa katkeruuttani ilkeilemällä, ivaamalla, piikittelemällä ja nolaamalla ihmisiä. Koska ovat aiheuttaneet katkeruuteni olemalla ilkeitä ja kiusaavia. 

Ymmärrettävää muttei kannata. Siitä tulee vielä kurjempi olo.

En koe olevani kauhean katkera, mutta jokin luottamus ihmisiin särkyi vähän isommin jossain vaiheessa, ja se on tehnyt elämästäni hyvin hankalaa. Lähinnä välttelen kaikkea mahdollista, enkä elä elämääni täysillä. Vasta turvallisen etäisyyden päässä tietyistä ihmisistä uskallan luottaa muihin ihmisiin, heittäytyä tai nauttia elämästä ja olla samanlainen kuin kaikki muut. Ehkä olen vähän katkera siitä, että sain kokea kymmenien vuosien ajan rankkaa kiusaamista, henkistä ja fyysistä väkivaltaa, seksirikoksia ym. Ainakin mietin välillä sitä, millaista elämäni olisi ollut ilman tuollaista turhaa taakkaa ja vielä enemmän mietin sitä, mitä nämä kiusaajat siitä lopulta itse hyötyivät.

Vierailija kirjoitti:

Olisin niin halunnut kokea kauniin ja lämpimän parisuhteen, ilman seksiä. Suloista ja kaunista yhdessä oloa. Halata ja painaa pää miehen rintaa vasten. Nukkua kainalossa. Pitää toista kädestä kiinni, jakaa elämän ilot ja surut. Tukea ja kannustamista. Istua miehen sylissä ja saada silittelyä. Katsella telkkaria toisissamme kiinni. Ulkoilla käsi kädessä ja toisissa kiinni jne. Seksiä olisin saanut, mutta en mitään tällaista. Yksikään mies ei ole halunnut tehdä minun kanssa mitään tällaista. Olen niin kaivannut lämpöä, läheisyyttä ja hellyyttä. Mutta sitä en ole saanut. Nyt olen vanha, lihavampi ja runempikuin ennen. Tuskin tulen enää koskaan tällaista kokemaankaan.. Nautin muuten elämästä yksin. En enää niin paljon kuntoile ja syön enemmän. Ja teen kaikkea muuta itsekseni. Tällaisesta olen katkera. 

Vähän samankaltainen unelma kuin mulla. Paitsi mä en välttämättä edes kaipais että toi ois parisuhde, koska en haluais siinä olevan mitään seksuaalista. Haluaisin kokea että joku aidosti ja pyyteettömästi rakastais mua ja mä rakastaisin häntä ja voisin luottaa häneen.

Siitä, että olen ollut ihana ihminen, mutta saanut suurimmaksi osaksi vain paskaa niskaan. En enää jaksa olla hyvä itsekään. Ajattelen vihdoinkin itseäni ja erakoidun. Olen rikkinäinen ihminen. 

Ostettiin lapsuudenkotini exäni kanssa, ja koska olin vanhempainvapaalla exäni osti siitä suuremman osan. Erosimme ja jouduin myymään osuuteni hänelle, taloudelliset asiat eivät mielestäni menneet ihan reilusti. Minulla on niin ikävä kotiani. 

Vierailija kirjoitti:

Minusta on tullut ihmisiä pelkäävä. On niin paljon satutettu ja loukattu. 

Sama minullakin.

Tunnen itseni rumaksi, kun olen ihastunut ja en saa vasta kaikua. 

Ahdasmielisyydestä. Tykkään jutella ihmisten kanssa, hymyillä ja nauttia elämästä. Jotkut paheksuu sitä, kun olen naimisissa tai itse ovat naimisissa. Ei kait se avioliitto mikään vankila ole. On muutakin elämää. Miksi kaikki pitää kääntää pahaksi. 

Meillä oli niin kaunis alku kaikkineen erään ihanan miehen kanssa. Sitten yhtäkkiä hän alkoi välttelemään ja lopetti kaiken. Tunnen syvää surua, en kuitenkaan tavallaan katkeruutta. 

Ihmisten kuspäisyyteen. Vihaan pilluirvistelijöitä. Moukkia,   valehtelijoita, yms.

En halua olla tekemisissä useimpien ihmisten kanssa.  Työ pitäis löytää jostain komerosta. Siis on töitä ja liikaa 2 jalkasii ympärillä. 

Olen tutustunut kaikin puolin sellaiseen ihmiseen, joka olisi ihanne puolisoni. Mutta uskon, että emme kuitenkaan päädy yhteen. 

Siitä, että ei ole ketään ketä varten eläisin ja olisin. On kurjaa olla yksin. Olisi ihana, kun olisi joku, jonka takia lähdet kuntoilemaan, jonka takia haluat pitää itsestä huolta. Joku, jota olisi ihana aina nähdä, soittaa, tavata, kutsua kylään jne. Nyt on sellainen ihan sama olo. Tuskin löydän koskaan ketään.