Muita 45-vuotiaita jotka ovat hiljalleen päästämässä elämästä irti?

Tunnistan eräänlaisen tyhjyyden tunteen. Tehty töitä lähes 30 vuotta, hankittu useita koulutuksia, puoliso ja lapset löytyy, talot, mökit, autot ja kaikkea mitä nyt keskiluokkaiseen kuplaan kuuluu. Kaikki on hyvin, mutta ei ole.

Ystäviä on kourallinen jäljellä ja olen joskus miettinyt, että olenko yksinäinen. Tavallaan koen yksinäisyyttä, mutta en silti kaipaa sellaista syvää ystävyyttä enkä sellaista jaksaisi. Olen matkustellut aikanaan paljon, mutta en kaipaa oikein matkojakaan. Outo ristiriita. Olen harrastanut eri liikuntalajeja aikanaan paljonkin, mutta nykyisin ei nämä keski-ikäisten harrastukset kiinnosta. Haluaisin harrastaa asioita, joita kroppa ei enää kestä. Alamäkipyöräilyä, motocrossia jne. Mutta tuntuisi hassulta aloittaa tällaiset lajit viidenkympin kynnyksellä. 

En ole masentunut. En ainakaan tunnistettavaksi. Yleisesti vaan on sellainen tyhjyys. Mikään ei oikein kiinnosta kovin paljoa. Eikä edes vähän.

Just saimme talon valmiiksi. Aloin uudelleen moottoripyörä harrastuksen, vuosien jälkeen. Rahaa on enemmän ja aikaa. 

M54

Olen gen-z ja elämä ei päässyt edes alkamaan. Kaikki olikin valhetta 

"Opiskele ahkerasti, saat hyvän työn" "kyllä hyvä työntekijä aina töitä saa" "säästä ahkerasti niin saat oman talon ostettua".

Pelkkää pätkää ja 0-tuntisopimuksia on TODELLISUUS. En käy baareissa en polta, en käy matkoilla en oikeastaan missään. Vupkran ja pakollisten kulujen jälkeen ainoa Luxus on ravintola-ateria 1krt/kk.

KAIKKI hinnat nousee jatkuvasti mutta palkatt/tuet ei. Ei tässä maassa eikä oikeastaan missään muussakaan länsimaassa ole meille nuorille aikuisille tulevaisuutta. 

Mulla on vähän samansuuntaisia ajatuksia kuin aloittajalla. Olen pari vuotta vanhempi.  Sen jälkeen kun pari vuotta sitten tajusin, että en saanut/saavuttanut elämässäni mitään mitä olisin halunnut, on ollut todella vaikea löytää syytä jatkaa eloa, mistään elämänilosta puhumattakaan. En ole löytänyt rakkautta ja saanut toivomaani perhettä. Mistään työstä tai materiasta elämän sisältöä en todellakaan saa. Lopullisesti kamelin selkä katkesi, kun pari hyvää ystävyyttä päättyi tai muuttui. Koen, että kukaan ei välitä minusta ja halua olla kanssani. Tämä on saanut minut sulkeutumaan entistä enemmän kotiini ja välttelemään ihmisiä. Tuntuu, että oma persoonakin on ihan kadonnut tämän myötä, en edes tiedä enää kuka ja millainen olen. Tiedän vain, että inhoan itseäni ja niin inhoaa ilmeisesti kaikki muutkin. 

No en onneksi ole ajatellut tuollaisia asioita: vaihdan juuri uuteen työhön oppimaan uutta, on pari vuotta kestänyt avoliitto nuorin lapsi kasvaa ja vanhimmat ovat jo omissa elämissään kiinni. Harrastetaan, matkustetaan, nautitaan elämästä

n48

Vierailija kirjoitti:

Nyt katselemaan matkaa jonnekkin kauniiseen maahan, kauniisiin maisemiin, vaikka jonkun aikuisen lapsesi kanssa. Muistat taas miksi tämä maapallo on lopultakin ihana paikka hetkittäin. Ties vaikka löydät rakkauden;D

Millä rahalla???

45-vuotiaana? No ei. Nyt 48-vuotiaana, kun lapset jo aikuisia, oma elämä jatkuu uusien harrastusten; musiikin, konserttien, festareiden, matkustelun merkeissä ihan eri tavalla, kuin mitä elämä on ollut sen parisenkymmentä vuotta. Nyt elän ns itselleni, mieheni kanssa nautitaan aikuisten omasta elämästä, ilman, että tarvitsee ottaa lapsien mielipiteitä huomioon tekemisistä ja menemisistä. Sinun aloitus kuulostaa vahvasti masennukselta, valitettavasti.

Mistä elämäniloa saisi?

Olen sairastunut vakavasti viitisen vuotta sitten ja samalla lähti työt alta. Näillä näkymin minusta kuitenkin tulee puolisoni omaishoitaja. Tukiverkkoni on lähtenyt ympäriltäni, kuka muuttanut ulkomaille, kuka sairastunut itsekin.

On vain minä. Tulevaisuus näyttää toivottomalta. En näe edes mitään valonpilkahduksia.

Jatkuva huoli taloudesta (mitään tukia ei saada) ja ainaista huolta lääkäriin pääsystä ja tutkimuksista.

N58

Kannattaa mieluumminkin irtaantua yhteiskunnasta lakkomielellä.

Alkaa tekemään asioita jotka ei maksa mitään. Ala lukea ja opetella asioita itse. Youtubesta löytyy kaikkea puuhattavaa ja kehitettävää. Nelikymppisenä voi viellä kuntoutua ihan hyvin moneksi, vaikka työelämä ei tarjonnutkaan mitään mitä lupasi.

Kesän voi retkeillä luonnossa viikkoja tai kuukausia.

Meille valehdeltiin että työnteko ja yhteiskuntaan verojen maksu kannattaa.

Nyt pitää vetää poispäin ja mennä metsiin.

Nollaa, pätkää ja huonoja tukia vain tarjolla.

Miehenä kannattaa ainakin erota reservistä vastalauseena nykyiselle menolle.

Mä kävin tämmöisten asioiden takia terapiassakin itse maksaen jonkun aikaa, ja sain apua. 

Sen ja omien pohdintojen ja kokemusten pohjalta sanoisin, että ensinnäkin se että tämä asia yritetään joissain vastauksissa väheksyä hormoniongelmaksi tai biologistaustaiseksi masennukseksi automaattisesti on väheksyntää. Se on oikeastaan ihan normaali vaihe ihmisen elämänkaarta, tällaisia ajatuksia liittyy keski-ikään monella. Ja tämäkin on kehitysvaihe, jolla voi olla myös myönteinen lopputulos, jos sen uskaltaa kohdata ja käydä läpi, eikä jotain jota pitää hoitaa tai paeta touhuamiseen.

Itselläni kävi näin, että lopputulos oli hyvä, eli olen onnellisempi kuin koskaan ennen elämässäni nyt viisikymppisenä. Tavallaan olen "elämästä irti päästänyt", mutta se ei aiheuta (enää) masennusta tai ahdistusta, vaan on valtava vapautus. Mun ei tarvitse tavoitella mitään, ei touhuta mitään muuta kuin arkiset hommani, yrittää kehityttyä. Saa olla vaan ja nauttia hetkistä. Se on kuin olisi raskaan autiomaavaelluksen jälkeen löytänyt keitaalle, ja saisi vaan juoda kylläkseen ja lepäillä. 

Mutta se välivaihe oli ahdistava, koska olin tottunut siihen toiseen elämänvaiheesseen, jossa tavoitellaan, saavutetaan, hankitaan, koetaan. Sitten kun kiinnostus sellaiseen alkoi mennä, tuli kauhu minullekin, että mitä tämä on, masennustako vai joko minä kuolemaa tässä teen vaikkei mitään sairautta olekaan todettu kun ajatukset menee niin että "olen jo elämästä kyllin saanut" kuin kuolevalla vanhuksella. Terapian myötä ymmärsin, että olinkin saanut kyllikseni siitä elämän rakenteluvaiheesta, ulospäin suuntautuvasta vaiheesta: oli menty naimisiin ja lapset tehty, talot rakennettu, matkusteltu, harrastettu, mökki hankittu, toteutettua kaikki isot elämän unelmat (kuten tietyissä maissa asuminen). Vauhtipyörä pyöri vielä lujaa, ja sanoi että nyt seuraavaa tavoitetta, seuraavaa tekemistä, tai käy huonosti! Mutta kun mitkään tavoitteet ei enää kiinnostaneet. Siitä syntyi ahdistus, kun osa mieltä sanoi että pakko olla tavoitteita ja touhuta tai masentuu, ja osa taas että ei, en tahdo enää, tahdon vain olla. Terapiassa sitten tätä sotkuani purin päästäkseni selville syvemmilstä motiiveistani. Ja mun tapauksessa lopputulos oli, että en oikeasti enää halua ulkomaailmassa isoja uusia juttuja, mutta mun pitää alkaa elää hetkessä "syvyyssuunnassa" kuten terapeutti sanoi. Siinä missä ennen olin laajentanut "reviiriäni" saavuttamalla virstanpylväitä maailmassa, nyt oli tehtävä mennä henkiseen (ei hengelliseen minun tapauksessa, olen ateisti) suuntaan. Sitähän ne meditaatio- yms. perinteet sanoo, hetkeen pysähtymistä, olemista vaan. Siihen olen päätynyt uudessa elämänvaiheessa, ja siitä olen löytänyt ilon ja rauhan.

Mistä teitä sikiää? Elämä on ihanaa!

N59v

Vierailija kirjoitti:

Jos elämä ei kiinnosta, sitä kutsutaan masennukseksi.

Tai sitten ei vaan ole tämän päivän maailmalla mitään tarjottavaa jonka vuoksi innostuisi.

Vierailija kirjoitti:

Mukava nähdä taas kerran että lapset eivät tee onnelliseksi, lapsettomuusvakaumukseni vahvistui tästä.

Kyllä ne lapset tekee onnelliseksi, mutta ihmiset nykyään ei vaan tee tarpeeksi lapsia. Niitä pitää tehdä ainakin 7 kappaletta. Elon Musk on tehnyt 14 lasta, ja hän on maailman rikkain äijä, ja onnellinen.

Mulla oli samat aatteet kun olin masentunut. Kun pääsin siitä eroon, näin taas kaiken kivan. Rahaa on, hyvä parisuhde, täyspäinen lapsi, iisi työ, matkustelen aina kun voin ja teen puutarhahommia, kroppa on sutjakka ja naama nätti. Kyllä tässä vois vielä 50 vuotta porhaltaa. 

Täällä myös yksi, varmaan pian lähden.

Ikää 45. Ruuhkavuodet parhaimmillaan. Elän edelleen pikkulapsiperheen arkea (pienempi lapsi 3v). Sain ensimmäisen vakituisen työni, tähän asti olen tehnyt pätkätöitä. 

Tavoitteina on saada nykyinen asunto myytyä ja joko uusi asunto lähempää työpaikkaa tai työpaikka lähempää tätä kaupunkia. 

En aio hankkia enempää lapsia, joten koitan saada itseäni nyt parempaan kuntoon. 

Tarkoitus on lisäkouluttaa itseäni ensi vuonna, jotta saisin paremmin palkattuja töitä.

Kyllä sen huomaa, että fysiikka ei ole sama kuin oli 20-vuotiaana. Väsyn helpommin jos en saa unta. Joskus huonon yön jälkeen vähän väsytti, mutta se meni ohi. Nyt väsyttää koko päivän melkein aina, kun en saa nukkua ikinä riittävästi. Selkä suuttuu helposti jos en kuntoile, joskus nuorempana kroppa sieti vaikka kuinka huonoa kohtelua.

Tuo on vaan tuollainen välivaihe, keski-iän kriisi klassisimmillaan. Sen takia onnellisuuskäyrässä ikävuodet 40-50 on kaikkein alhaisin käyränpohja. Mutta sen jälkeen alkaa nousu, ja elämästä löytyy taas iloa. Ja siihen tarvitaan vähemmän ulkoista syytä kuin nuorempana, pienempiä asioita. Näin itse olen kokenut ja lukenut että monella muullakin menee, elämä alkaa kääntyä "sisäänpäin", mutta siitä pienestä elämästä löytyy onni. - n. 58 v

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli samat aatteet kun olin masentunut. Kun pääsin siitä eroon, näin taas kaiken kivan. Rahaa on, hyvä parisuhde, täyspäinen lapsi, iisi työ, matkustelen aina kun voin ja teen puutarhahommia, kroppa on sutjakka ja naama nätti. Kyllä tässä vois vielä 50 vuotta porhaltaa. 

Petät itseäsi vain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 45v. ja sama fiilis. Kaikki minulle läheiset ja rakkaat ihmiset ovat kuolleet. Elämä on pelkkää työssäkäymistä ja velvollisuuksien suorittamista aamusta iltaan. Elin hyvän elämän ja olisin jo valmis kuolemaan. Vaikea uskoa, että tämä enää tämän paremmaksi tästä muuttuisi. En aio itse elämääni lopettaa, mutta en jaksaisi elää.

Vaihdevuodet voivat oikeasti aiheuttaa tuollaista psyykkistä oireilua, kannattaa hakea apua. Ihmiseen vaikuttaa hormonitoiminta enmään kuin arvaammekaan. 

Meinaatko tosisaan että hormonihoito yhtäkkisen  valaistumisen aiheuttaisi? Miksi ihmeessä pitäisi olla kiinnostunut elämästä? 

Ei kai elämästä pakko ole kiinnostua, mutta estrogeenin puutos aiheutti ainakin minun kohdallani vähän päälle nelikymppisenä vaikean unettomuuskauden + tunteen, että olin jotenkin ruosteessa. Korvaushoitoa jonkin aikaa napsittuani maailma kirkastui ihan silmissä. Arjen ongelmia ja harmeja se ei tietenkään poistanut, mutta antoi voimaa käsitellä niitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tekis mieli sanoa häpeä jos osaat. Elämä on ainutkertainen lahja eikä uusiudu. 40-50 ikä on jonkinlainen välitila, 50 huomaa että aika on rajallista, 60 vuotiaana alkaa viimeistään arvostamaan elämää ja tekee vielä sen minkä ehtii. Koita nyt vaan innostua ja olla kiitollinen elämän ihmeestä.

No mä kokeilen sanoa sen sulle; häpeä jos osaat.

Minä olen ollut koko ikäni masentunut, sen lisäksi epäilen olevani joko autistinen tai narsisti koska ihmisten kanssa kommunikointi ei onnistu sitten millään. Elämä on yhtä hyödyllinen lahja kuin polkupyörä kalalle, näin minun näkökulmastani. Jos sinulla pyyhkii hyvin, hanki vähän nöyryyttä ja huomaa, että kaikki eivät ole yhtä etuoikeutettuja kuin sinä. Minulle elämä ei ole koskaan ollut mikään itseisarvo, sen laatu on se millä on väliä.

Kiitos tästä kommentista.

Minut, nyt keski-ikäisen, on todettu autistiksi jo päiväkodissa. Juuri tuolta elämä on tästä vinkkelistä tuntunut koko ajan; kuin olisi annettu kalalle polkupyörä.

Jo lapsena toiset lapset ihmettelivät minua ja väsymistäni: "Miten voit olla muka väsynyt, et ole tehnyt mitään enempää kuin me muutkaan." Joo en, mutta silti väsyin. Ja olen myös ollut ajoittain syvästi masentunut ja väsynyt koko elämiseen. Tässä iässä minua on jo pitkään lohduttanut tieto siitä, että tämä elämäksi kutsuttu reissu on jo voiton puolella, vaikka vanhaksikin eläisin.