Rakastan molempia lapsiani, mutta poika on mulle jotenkin tärkeämpi.

[i

Ps. Yksi juttu muuten pisti teidän suosijavanhempien kirjoituksissa vielä silmään, nimittäin se, että joku lapsista nousee suosikiksi nimenomaan sen takia, kun on samanlainen kuin vanhempansa, toisinsanoen vanhemmalla on narsistinen tarve saada lapsestaan peilikuvansa. Hyi olkoon, mitä keskenkasvuisia muka-aikuisia.

[/quote]

nainen ei oikeasti koskaan saavuta tasa-arvoa miesten kanssa, jollemme me äidit edes rupea kohtelemaan eri sukupuolia samalla lailla.

Katso peiliin nainen, ja mieti, mieti, mieti kovasti. Jos vaikka lamppu syttyisi.

Yleensä saan pelkkää sääliä osakseni, kun minulla on kolme poikaa,

eikä yhtään tyttöä. (Jos tulisi neljäs lapsi, mitä ei tule, niin hänkin olisi

taatusti poika.)

Ja nyt sitten pojat ovatkin äidille läheisempiä kuin tytöt! Jännä juttu.

Ihmetyttää vain, että täällä kuitenkin aina toitotetaan kuinka jokainen nainen haluaisi tytön ja pelkkien poikien äitejä säälitään ihan avoimesti!?

käsitä!!! Meillä on monta lasta, molempia sukupuolia löytyy. En voi sanoa,että joku -tiettyä sukupuolta oleva -olis tärkeämpi kuin muut. Vauva-ja taaperoaikana pienin tarvitsee minua/äitiä eniten jo imetyksenkin kannalta ja silloin juuri se pienin tuntuu minulle tärkeimmältä. Jokainen vuorollaan on siis meillä ollut siinä asemassa. Jokaisessa lapsessani on paljon ihanaa ja joitakin ärsyttäviä piirteitä. Lapset ovat temperamentiltaan tosi erilaisia ja huomaan arjessa, että toisen kanssa saattaa hermo mennä helpommin, muttei se siitä huolimatta vaikuta tuntemuuksiini lapsia kohtaan.

Ei tarvii kuin katsoa, miten appivanhemmat suosii perheen mustalammaspoikaansa tai miten tyttärenpojat ovat tärkeimmät lapsenlapset ikinä.



Suosiminen on todella ikävä piirre. Vanhempien ja isovanhempien pitäisi kasvaa asemansa mukana sellaisen yläpuolelle.

Syrjimisen ja suosimisen kanssa tällä ei ole mitään tekemistä, mutta sisimmässään oleville tunteille ei kai kukaan voi mitään.



Meillä myös helppo tyttö, jolle toinen tehtiin 'vain kaveriksi', koska emme koskaan kuvitelleet voivamme rakastaa ketään yhtä paljon kuin tyttöämme. Poika kuitenkin on luonteeltaan mulle helpommin käsitettävä, joten huomaan ihailevani häntä paljon enemmän. Ja koska on juuri nyt sellaisessa iässä, että oppii koko ajan uutta, tuntuu itsestäkin, että hänestä löytyy kerrottavaa koko ajan.



Mutta sitä enemmän tavallaan myös 'rakastan' tyttöäni, koska haluan oppia ymmärtämään hänenkin luonnettaan yhtä hyvin kuin pojan ja käytän paljon aikaa tyttäreni vahvuuksien (jotka siis poikkeavat omistani paljon) tukemiseen.



Rakastan siis molempia eri tavalla, enkä missään olosuhteissa suosi toista.



Mutta voi olla, että tätä ei yhden lapsen kokemuksella ainakaan voi ymmärtää.

Mulla kolme lasta 1poika ja 2tyttöä. Jokainen erilainen omilla vahvuuksillaan ja heikkouksillaan. Jokaista kuitenkin rakastan yhtä paljon ja kaikki tuntuvat läheisiltä ja jokaisesta olen ylpeä omalla laillaan. Eri ikäkausiakin on ollut ja mennyt ja tämäkään ei ole vaikuttanut.



Vaikea siis ymmärtää miten joku voi tuntua tärkeämmältä tai rakkaammalta lapselta. Syynä on varmaan vanhempi itse ja silloin olisi hyvä miettiä ja selvittää mistä johtua. Kasvun paikka.

Aivan eri luonteisia. Toinen tulinen kiukkupussi, lyhytjänteinen puuhissaan mutta liikunnallisesti lahjakas. Olemme niin samanlaisia että olemme usein törmäyskurssilla mutta toisaalta ymmärrän hänen tunteensa monesti ihan täysillä ja muistan kokeneeni itse samanlaisia. Pienempi on aina ollut toisenlainen vaikka vauvasta asti on molempia hoidettu samalla tavalla. Kakkonen on herkkä, huomaavainen ja hoivaava. Tosi pienenä on alkanut lohduttaa siskoaankin jos hän jostain kiukkuaa, käy paijaamaassa ja kyselee että mikä on hätänä. Rauhallinen ja leikkii paljon itsekseenkin. Helppo lapsi!



Tunnen läheisyyttä esikoisen kanssa samanlaisten luonteidemme takia ja kakkonen on taas niin rakastettava muuten kun hyväilyt ja halaukset tulevat häneltä niin spontaanisti. Molempia rakastan varmasti yhtä paljon mutta eri tavalla. Esikoista joskus säälinkin kun hän on saanut minulta huonot piirteeni mutta toisaalta kyllä minustakin ihan sosiaalinen ja työkykyinen yhteiskunnan jäsen syntyi;-). Mutta ajatukseni on että esikoisen kanssa tulee runsaasti haasteita ja hän tarvitsee tukea koulussakin. Kakkonen on sellainen "kiltti open lellikki", ei kaiva verta nenästään koulussa vaan sopeutuu tilanteisiin ja on joustavampi kaikessa.

Minulla on kaksi veljeä, joita lellittiin aivan törkeästi. Minä yritin saada vanhemmiltani rakkautta suorittamalla, tottelemalla jokaista käskyä, olemalla maailman kiltein tyttö, menestymällä koulussa. Älkää hyvät ihmiset laittako lastanne sellaiseen asemaan heidän ainoassa perheessään. Nyt 15 vuotta myöhemmin minusta on tullut alisuoriutuja. Teen asiat vasemmalla kädellä hutaisten, en jaksa keskittyä mihinkään enkä luota itseeni ollenkaan. Tiedostan, etten saa minulle tärkeitä ihmisiä rakastamaan minua, vaikka tekisin ja osaisin kaiken, joten miksi enää vaivautua ponnistelemaan?

sitten syntyi toiseksi lapseksi poika, kyllä tuo pieni poika on mun sydämen hurmannut syvemmältä, kun tyttö

luonteeltaan niin ihana, että se sulattaa minut aina.

Tytär taas on itsenäinen ja omapäinen ja rakastan häntä valtavasti, mutta hän ei hellyytä minua samallalailla kun poika.

Mulle myös poika on paljon "rakkaampi". Tyttö on täysi arvoitus ja kovin vaikea tapaus.

Mä luulen että en paljon surisi jos toi tyttö muuttaisi kokonaan isänsä luokse, mutta pojasta en luopuisi ikinä.

No okei, silloin kun pojat olivat pieniä, oli eroja siinä kenen luonteesta tykkäsin eniten ja kenen taas en, mutta nyt kun alkavat olla kaikki teinejä, niin täytyy sanoa, että ihailen heitä nimen omaan sukupuolensa edustajina. He ovat komeita nuoria miehiä, joita MINULLA on lähes rajaton oikeus halailla ja ihailla. Tällä hetkellä he ovat vielä minun omaisuuttani, minun "haaremiani". Sanon näin suoraan, vaikka insestistä ei missään nimessä ole kyse. Ei ihme että mieheni on vähän mustasukkainen ;)

Mutta onhan hänellä sentään se tyttö...

Yritän kuitenkin kaikkeni että olisin tasapuolinen!

Ei kai ole kovin tavatonta, että vanhempi kokee jotenkin jonkun lapsista jostain syystä läheisemmäksi. Tämä voi johtua monesta seikasta: toinen lapsi on "helpompi", tykkää enemmän samoista asioista kuin sinäkin, on lahjakkaampi tms. tms. Ihan mistä vain. En missään nimessä usko, että kyseessä olisi jotenkin sukupuoleen liittyvä asia, vaan johonkin ihan muuhun.

Tietyllä tapaa yritän tuota ymmärtää, vaikka itse koen rakastavani lapsiani aivan yhtä paljon.

Itse olen kaksonen, molemmat tyttöjä (eli ei välttämättä sukuopuoleen liittyvä asia) ja meillä on isoveli. Olen aina kokenut olevani se ylimääräinen, jota ei oltu suunniteltu/haluttu (olimme yllätyskaksoset). Luulen myös, että vanhempani lulevat, ettei epätasa-arvoa huomaa, mutta olen sen huomannut aina ja tuntenut nahoissani. Muistan olleeni n. 7 vuotias, kun olin ihan varma, että minut on sairaalasta otettu vahingossa mukaan ja tämä ei ole oikea perheeni. En muista mistä tuo ajatus tuli, mutta tunsin itseni ulkopuoliseksi ja ehkä elättelin toiveita "oikeista" vanehmmista, jotka tulevat minut hakemaan. Siskoani on enemmän kehuttu, kannustettu, lohdutettu ja hänelle on ostettu jos vaikka mitä on sattunut tarvitsemaan. Lisäksi äitini kertoi kerran kahvipöydässä (sisko, minä ja äiti), että kuinka siskoni poika on isäni silmäterä ja kuinka siskoni toinen poika on hänen silmäteränsä. Siis ihan samalla tavalla kertoi kuin olisi säästä puhunut, siinä sivussa. Minun lapsistani (3kpl) ei kukaan tuntunut olevan niin hirveän tärkeä isovanhemmille. Ne nyt vaan ovat. Veljellä ei ole lapsia.

Lapsi nöyrtyy ja alistuu siihen riittämättömyyden tunteeseen. Toki sitä yrittää kaikkensa koko ajan, että olisi yhtä tärkeä, mutta jossain vaiheessa sitä vain tyytyy osaansa, jossa ei ole niin tärkeä kenellekään. Nyt aikuisena, minun on hyvin vaikea uskoa, että kukaan rakastaa minua tai ainakaan yhtä paljon kuin jotakin toista. Toisaaalta jos joku osoittaa minua kohtaan huomiota/ihastusta/rakkautta, niin en usko siihen ja olen aivan varma, että minulle osoitetaan rakkautta siksi, että minulta odotetaan jotain muuta. Eli koen, että minun pitä ansaita se rakkaus, se ei ole mikään ehdoitta tuleva asia. Minun on ihan tuskaa ottaa vastaan kehuja, koska en usko, että sanoja sitä oikeasti tarkoittaa puhumattakaan lahjoista. Tämänkin käytöksen huomaan vasta sitten kun olen tätä "antavaa" osapuolta loukannut epäilylläni ja sitten taas olen siinä tilanteessa, että minun pitää hyvittää ja taas "ansaita" tämä rakkaus. Hyvin vaikea selittää, mutta saman kokenut varmasti tietää, että mitä tarkoitan.

Mutta miksi minä eikä siskoni? Sen olen yrittänyt selittää sillä, että siskoni oli helpompi vauva. Minä olin syntyessäni alle 2kg ja kärsin kovista vatsakivuista ja huusin pari eka kuukautta kuin hyeena. Mutta sen voin taata, että tahallani en varmaankaan huutanut. En koe, että tämä kohtelu on ollut minulle ihan oikein....

Ja mitä tästä opin? Sen, että minulle kaikki lapseni ovat yhtä tärkeitä ja kaikille olen niin tasapuolinen kuin ikinä pystyn. Yksikään ei nouse yli toisten edes ajatuksissani.

En vain ikinä tunnustaisi kenellekään. Toki rakastan tyttöäni myös ja pidän häntä suloisena, mutta tunteet eivät ole samanlaisia kuin poikaani kohtaan :(

Mun tyttö ja poika on maailman rakkaimpia ja heistä en ikinä valitsisi..onneksi ei tarvitse..

Mun äiti on varmaan tuntenut ihan samoin kun ap. Mä olen aina tiedostanut sen että mun veli on äidille ollut se "mussukka".

Mä en kyllä koe että olisin itse kärsinyt siitä yhtään, äiti on kuitenkin aina antanut myös mulle rakkautta ja aikaa. Me ei vaan tulla toimeen kovin hyvin tai oikeestaan me ei tultu, nyt kun olen jo aikuinen niin välit on ihan ok. Isä ei ole ikinä mun mielestä mitenkään suosinut kumpaakaan meistä. Isän kanssa tulin toimeen paremmin kuin äidin kanssa, mutta en mä mikään isän tyttö ollut. Isällä ja veljellä oli omat juttunsa, mutta en kokenut että mua olis syrjitty mitenkään, isä kuljetti myös muo mukanaan.



Mun mielestä se on varmaan aika luonnollista että jonkun kokee läheisemmäksi kuin toisen. Mulla on vasta yksi lapsi, joten en tiedä mitä tulee tulemaan kun toinen syntyy. Mutta tuskin mä säikähdän jos tunnen että tykkään toisesta enemmän, varmasti molempia kuiteski rakastan.

Mä vielä pelkäsin että en pystyisi rakastamaan ketään niin paljon kuin tytttöäni joka on esikoinen. Näköjään sitä vaan pystyy. Mä olen ihan "hulluna" poikaani.