Rakastan molempia lapsiani, mutta poika on mulle jotenkin tärkeämpi.

Koska olen myös monesti lukenut tunnustuksia, joissa tilanne toisinpäin eli tyttö tärkeämpi kuin poika. Tai sitten samaa sukupuolta olevia lapsia on enemmän kuin yksi, mutta kaikki ei ole yhtä rakkaita.

vaikka poika on mulle maailman tärkein. Tytötkin ovat ihania, mutta kyllä toi poika on mun sydämmen sulattanut ja kietonut mut ihan pikkurillinsä ympärille. Joka päivä mä jaksan ihmetellä sen ihanuutta ja sitä miten rakas pieni poika se mulle on. Tytöistä en pahemmin näin ole ajatellut, tai en ainakaan usein. En mä niitä pois antaisi, rakkaitahan ne on mutta joo, poikani on mulle tärkein ihminen maailmassa, sitä en ikinä pystyisi jättämään.

Luonne-eroista kiinni.

Mulla 2 tyttöä ja toinen on suloinen mussuteltava höpönassu, pusuteltava halinalle. Toista tytöistä taas ihailen. Hän on todella temperamenttinen jopa röyhkeä. Erittäin hauska ja kekseliäs.



Rakastan molempia niin, kuin äiti voi vain lapsiaan rakastaa, mutta erilailla.

Vanhempien yhteinen lellikki on useimmin se poika. Tytön tarpeet eivät ole yhtä tärkeitä. Jos pidät toista tärkeämpänä, alempiarvoinen alkaa etsiä syytä itsestään. Ja sitten vielä ihmetellään, mistä tyttöjen itsetunto-ongelmat ja tämän yhteiskunnan mieskeskeisyys johtuvat!

joten en tiedä suosimisesta. Olen kyllä kaikille sanonut, etten uskalla tehdä toista lasta, kun rakastan tätä niin paljon, ettei varmasti yllä kukaan tähän tasolle....jo raskausaikana tiesin sisimmässäni, että poika tulee. Tyttöä en osannut edes kuvitella. Varmaan olisin tyttöäkin rakastanut.

En osaa selittää sitä tunnetta. Molemmat ovat rakkaita, mutta tyttö tuntuu paljon läheisemältä kuin poika. Ei se siis kai aina mene niin, että äidit tykkää enemmän pojista jne.

Mulla on kaksi tyttöä :) molemmat supersuloisia!

tulikin poika.. tyttöjen jälkeen



koskaan en ole pojasta haaveillut enkä ajatellut, että jonkun pojasta "oi kuinka ihana poika" - päinvastoin, olen katsonut tuttavien poikien päätöntä riehumista ja muuta huonoa käytöstä ja hengähtänyt helpotuksesta, että onneksi ei ole poikaa, en jaksaisi...



ja nyt sitten poika. ihanahan se on vielä, vasta vauva, mutta mites sitten kun kasvaa, joudunko juoksemaan tuolla pitkin ojia jonkun rämäpään perässä ja yrittää pitää kotia siistinä, kun täystuho vetää kaiken alas ja hajottaa...ahdistun jo ajatuksesta!! tytöt meillä tosi kilttejä, suloisia...

Meillä poika on ollut alusta asti vaativampi ja haastavampi, kun taas tyttö maailman helpoin ja aurinkoisin tapaus. Silti, molemmat vaan on yhtä tärkeitä. En osaa kuvitellakaan tilannetta, jossa pitäisi toista tärkeämpänä kuin toista. Välillä ehkä uhraan enemmän energiaa ja ajatuksia vaativamman lapsen suuntaan, mutta siihen se sitten jää. Usein ajattelen tytöstä, että onpa siinä ihana lapsi. Mutta ihan yhtä paljon rakastan poikaa, ja olen hänestä ylpeä.

Jota ei siis pidä lähteä käytännön tasolla toteuttamaan. Ihan oikein olet siis ap toiminut!

Kysymyksessä voi olla mm. "goodness of fit" (temperamenttitutkijat Thomas & Chess) eli tietynlaiset tempperamentit vain sopivat paremmin yhteen.



Ymmärrän, että koet syyllisyyttä ja on normaalia tuntea niin, ja juuri se tunne myös ohjaa sinua toimimaan oikein, tasapuolisesti.

ja mielestäni emme pahemmin suosi.



siis nuoremman - pojan - kanssa ollaan kyllä lepsumpia mutta veikkaan että johtuu enemmän siitä että käydään nyt töissä eikä jakseta aina vääntää. koitetaan kuitenkin tosi kovasti, että sama kasvatus kun tytöllekin.



rahaa ja leluja tulee varmaan tytölle enemmän kun on vanhempi ja uskon että näin jatkossakin.



isovanhemmat myös lellii prinsessaa törkeästi enemmän kuin poikaa joten siinä mielessä me aika usein hyvitellään pojalle sitten.

mutta tämä on musta aivan ehdottomasti palstan idiootein kestojankutus : (

Voin kertoa, että edestänne löydätte jos alatte suosimaan puoleen tai toiseen. Itse olen vanhin lapsi ja minulla on pikkuveli, joka on aina ollut vanhempien suosikki siitä huolimatta (vai sen vuoksi?) että minä menestyin aina veljeäni paremmin. Etsin vikaa itsestäni erityisesti murrosiässä, joka oli yhtä helvettiä. Murrosikäinen itsestään ja ruumiistaan epävarma tyttö, joka ei ole tyttö enää mutta ei vielä nainen vs. se suloinen kolme vuotta nuorempi kultatukkainen poika. Voin kertoa että rankkaa oli ja lähellä kävi etten olisi tässä kirjoittamassa nyt. Rakkaat vanhemmat, kohdelkaa lapsianne ajatuksissa, sanoissa ja teoissa tasavertaisesti. Tässä maailmassa on muutenkin tarpeeksi vaikeaa.

olen itse vanhempieni esikoinen, siskoni on vajaat kaksi vuotta nuorempi pikkuveli iltatähti.

Ja molemmat heistä rakkaita ja läheisiä kuin mitkä.=)

Niin monella (itseni mukaan lukien) oli ap:n kaltaisia kokemuksia.

Uskon, että se jotenkin selittyy biologialla, tosin en ole ammattilainen.

T. äiti, jolla poika ja neljä tyttöä, ja suosikit löytyy =(

Niin monella (itseni mukaan lukien) oli ap:n kaltaisia kokemuksia.

Uskon, että se jotenkin selittyy biologialla, tosin en ole ammattilainen.



T. äiti, jolla poika ja neljä tyttöä, ja suosikit löytyy =(

Tyttö oli unelmieni täyttymys, teki minusta äidin ja on maailman lempein ja suloisin otus, joka on kuin ihmisen mieli. Miten tuollaista kaikki toiset huomioivaa lasta ei voisi olla rakastamatta? Poika on vielä pieni ja tavallaan antaa aika vähän verrattuna työhön. Siis rakastan paljon, mutta tyttö on vielä läheisempi. Tasoittunee iän myötä. Tyttö on nyt 5 ja poika 1.

Vaikka se poika jotenkin mun sydäntäni lähellä onkin. Tai oikeammin keskimmäinen poika. Eikä ole luonteesta kiinni, vaan nimenomaan sukupuolesta.

Kovasti yritän kaikkia kohdella tasapuolisesti, mutta voi olla että se joskus paistaa läpi. Ei sille vaan voi mitään, että on yksi jonka kanssa synkkaa niin täydellisen hyvin.

kun niin monet väittävät että rakastavat jompaa kumpaa (tai yhtä lasta jos lapsia on useampia) lasta enemmän kuin toista/muita. Uskon kyllä, että jokainen vanhempi haluaa rakastaa lapsiaan yhtä paljon, mutta uskon myöskin että se ei kuitenkaan aina ole helppoa!



Meillä on monta lasta ja niistä suurin osa poikia. Voin ihan hyvällä omallatunnolla väittää, että ihan jokaikistä lasta olen vauvana rakastanut yhtä paljon, riippumatta sukupuolesta, MUTTA kun lapset kasvavat ja luonteet alkavat erottua ja heistä jokaisesta kasvaa "omanlaisensa" niin täytyy myöntää, että joku lapsista tuntuu aina läheisemmältä kuin muut! MUTTA se, kuka lapsista se milloinkin on, vaihtelee!! Välillä toinen tuntuu "rakkaammalta" ja läheisemmältä, välillä taas joku toinen ja tuo tunne todellakin vaihtelee koko ajan!!



En siis usko, että pohjimmiltani rakastaisin jotakin lapsista enemmän kuin jotakin toista, vaan rakastan kaikkia ihan mielettömästi...enkä esim. osaisi vastata kysymykseen, että kenet pelastaisin ensimmäisenä vaikkapa tulipalosta tai muusta onnettomuudesta? Varmaankin sen nuorimman tai sen, joka sattuisi olemaan siinä lähimpänä...hätä olisi valtava niin kauan että kaikki olisivat turvassa!



Olen myöskin usein miettinyt, että jos olisi "pakko luopua" vaikkapa yhdestä lapsesta niin kenestä luopuisin? Tuohonkaan en osaa vastata, sillä en voisi luopua kenestäkään!!



Kaikki siis yhtä rakkaita, vaikkakin eri tavalla, onneksi!:) Ja sukupuolella ei ole merkitystä kun rakastaa lastaan, ei ainakaan minulle:)

nää kuuluu taas samaan kastiin kuin äitipuolet, jotka ei voi sietää miehensä lapsia tai kuinka joku ei voi ryhtyä vammaisen kummiksi.. Sama typerä sakki tehtailee näitä älyttömyyksiä.



Kasvakaa nyt jo aikuiseksi tai menkää jonnekin lobotomialeikkaukseen. Aika ahdas aivolohko teillä.



Terveisin, tunne-elämältään terve monen lapsen äiti, jolle on itsestäänselvää että kaikki lapset ovat yhtä rakkaita.



Ps. Yksi juttu muuten pisti teidän suosijavanhempien kirjoituksissa vielä silmään, nimittäin se, että joku lapsista nousee suosikiksi nimenomaan sen takia, kun on samanlainen kuin vanhempansa, toisinsanoen vanhemmalla on narsistinen tarve saada lapsestaan peilikuvansa. Hyi olkoon, mitä keskenkasvuisia muka-aikuisia.