Lue keskustelun säännöt.
Vanhempi sairastunut parantumattomaan syöpään - mistä tukea itselle?
23.04.2025 |
Vanhempi on sairastunut parantumattomaan syöpään, hoitoja ei aloitettu ja sairaus etenee aggressiivisesti. Elinaikaa ei ole paljoa jäljellä.
Mistä voisin omaisena hakea tukea itselleen? Ammattilaisilta, vapaaehtoisilta, vertaisilta. Olen googlannut, mutten ole löytänyt kanavaa, josta saisin apua.
Olisiko jollain vinkata, mistä lähteä etsimään? Puhelu/chat, jotain mistä saa yhteyden.
Kommentit (74)
Kysy apua sairaalan psykologilta. Ota ensin vaikka yhteyttä osastolle jossa hoidossa. Esim. Hus:lla löytyy psykologi jonka voi mennä yhdessä sairastuneen kanssa mutta myös yksin.
https://www.hus.fi/potilaalle/hoidot-ja-tutkimukset/tuki-syopahoitojen-…
Myös työterveydestä voi pyytää apua tai seurakunnalta.
Itse äitini sairastuessa sain keskusteluapua sekä sairaalan psykilogilta että myöhemmin työterveydestä.
Voimia ap:lle
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juttele tekoälyn kanssa. Varmaan tuollaiseen kriisitilanteeseen voi auttaakin, vakavampiin mielenterveyshäiriöihin tuskin. Sitä samaa soopaa ne kriisipuhelimissakin ym. jauhavat, todennäköisin nykyään käyttävätkin tekoälyä.
Lainaukset ei näköään toimi, mutta halusin nyt kertoa omista kokemuksistani. Kärsin toki yhä yhä pahemmista mielenterveysongelmista ja olen autisminkirjolla. Olisin tarvinnut apua nimenomaan omiin ongelmiini, siihen, mitä itselleni on tapahtunut sitä kuitenkaan saamatta. En ole itse sairastunut syöpään, vaan ihan muihin asioihin ja nykytiedon valossa jo syntynyt poikkeavana ja viallisena. Äitini sairastuessa olin työtön, en saanut rahaa mistään, olin joutunut sosiaalityöntekijän ahdistelemaksi, olin karenssissa ja jouduin tappelemaan yksin TE-toimiston, Kelan ja sosiaalitoimiston kanssa. En saanut töitä, enkä päässyt opiskelemaan.
En ollut läheinen tuon vanhempani kanssa. Koen myös, että höpöttäminen siitä, että pitäisi lähentyä omaistensa kanssa ja tukea toisiaan on pahimpia kliseitä ja sontaa ikinä. Jos ei ole läheinen niin ei siihen voi pakottaa. En ollut syyllinen vanhempani sairastumiseen, enkä voinut tai pystynyt auttamaan tai tukemaan kun olisin itsekin tarvinnut muista syistä apua. Vaikka en tuolloin kärsinytkään vielä läheskään niin pahasta paniikista kuin nykyään, enkä osannut tuota tuolloin sanoittaa niin jos olisin joutunut sairaalaan tuota katsomaan niin olisin luultavasti saanut hirveän paniikkikohtauksen. Viime vuosina se toinen vanhempani on joutunut useamman kerran sairaalaan, enkä ole käynyt tuota kertaakaan siellä katsomassa. Välimme ovat todella huonot ja olisin sen todella hirvittävän paniikkikohtauksen todellakin saanut. Olen muuten nykyään joutunut tuon elossa olevan vanhempani kotiorjaksi ja tämä on kamalaa.
Jokaisen pitäisi kerran vuodessa tehdä meditaatio missä viikon ajan kuvittelee, vaikka salaa, elävänsä elämänsä viimeistä viikkoa. Ajatusleikissä voi vaikka kuvitella että lopullinen diagnoosi tulee maanantaiaamuna kun herää ja elämänaika loppuu sunnuntaina kun nukahtaa. Sen ei siis tarvitse olla totta mutta voi kuvitella että se olisi totta.
Monet asiat asettuvat eri valoon kun ei kuvittelekaan elävänsä ikuisesti. Turhat jutut tuntuvatkin turhilta eikä halaamisen arvoisilta kun on kuolemassa (ei siis oikeasti mutta meditaatiossa =) )
Herjaviesti ilmoitettu asiattomana. -eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen pahoillani tilanteestasi. Työterveydestä sain keskusteluapua oman vanhempani sairastuttua.
Syöpäjärjestöillä on ainakin ennen ollut tiedossa mistä voi omaiset saada tukea, joten sieltä kannattaa lähteä liikkelle.
Sitten käytännön vinkki. Toinen vanhempani kuoli noin vuosi sitten ja oikeastaan eniten helpotti etukäteen tehty ajatustyö surun laadusta. Ymmärsin, että suru ei ole 24/7 lamauttavaa vaan se tulee hetkittäin eri tilanteessa. Se kannattaa muistaa. Kannattaa myös rehdisti sanoa läheisille että on surua elämässä, jotta eivät ihmettele, jos vaikka itkettää enemmän kuin normaalisti. Samalla voi toivoa heiltä miten haluaa heidän toimivan. esimerkiksi itse esitin toiveen kavereilleni etteivät kohtele minua toisella tavalla suruaikanani, vaan jatketaan eteenpäin normaalia arkea. Ainakin minua helpotti surussa paljon se, että oli pakko lähteä päivittäin töihin, pois kotoa. Kuolemantapauksessa lähiomaiselle tulee hirveästi hoidettavia asioita, joten jos äitisi on snut asian kanssa ja sinäkin jotenkin toimintakykyinen, niin käykää nyt etukäteen jo läpi missä kaikkialla äidilläsi on jäsenyyksiä, jotta sinun ei tarvitse etsiä niitä tietoja sitten kissojen ja koirien kanssa samalla kun koitat toipua menetyksestä. Selvitä miten äitisi on hoitanut esimerkiksi laskuliikenteen: onko kaikki suoraveloituksessa, meneekö kaikki laskut maksuun hyväksymättä tai pitääkö ne eriksene hyväksyä ja niin edelleen.
Mutta ennenkaikkea ota yhteyttä syöpäjärjestöön, on ainakin joillain tukitoimintaa myös omaisille ja jostain voi löytyä tukihenkilökin, joka on käynyt saman läpi, ehkä jopa saman sairauden suhteen. Älä pelkää surua. Se on pohjimmiltaan kuitenkin tarpeellinen reaktio ja normaali asia elämässä. Se helpottaa sitten aikanaan ja lopulta huomaat, että muistat ehkä edelleen äitisi hyvin konkreettisilla tavoilla ja tajuat missä kaikessa hänen elämänsä jatkuu eteenpäin (sinussa ja mahdollisissa sisaruksissasi...) äläkä keskeytä omaa elämääsi ja arkeasi sitten aikanaan, kun äitisi ehkä menehtyy. Varmasti äitiskään ei sitä olisi halunnut ja ne muut hetket poissa surun syleilystä tuovat tarvittavia hengähdystaukoja ja muuta ajateltavaa usein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te olette selkärangattomia koululääketieteen kannattajia
Painu helvettiin.
En painu
Vierailija kirjoitti:
Syöpäjärjestöillä on ainakin ennen ollut tiedossa mistä voi omaiset saada tukea, joten sieltä kannattaa lähteä liikkelle.
Sitten käytännön vinkki. Toinen vanhempani kuoli noin vuosi sitten ja oikeastaan eniten helpotti etukäteen tehty ajatustyö surun laadusta. Ymmärsin, että suru ei ole 24/7 lamauttavaa vaan se tulee hetkittäin eri tilanteessa. Se kannattaa muistaa. Kannattaa myös rehdisti sanoa läheisille että on surua elämässä, jotta eivät ihmettele, jos vaikka itkettää enemmän kuin normaalisti. Samalla voi toivoa heiltä miten haluaa heidän toimivan. esimerkiksi itse esitin toiveen kavereilleni etteivät kohtele minua toisella tavalla suruaikanani, vaan jatketaan eteenpäin normaalia arkea. Ainakin minua helpotti surussa paljon se, että oli pakko lähteä päivittäin töihin, pois kotoa. Kuolemantapauksessa lähiomaiselle tulee hirveästi hoidettavia asioita, joten jos äitisi on snut asian kanssa ja sinäkin jotenkin
Minultakin toinen käytännön vinkki, vaikka itse olenkin vain seurannut vierestä miten äitini järjesteli kuolleen isoäitini asioita. Minusta näytti että yksi raskaimmista mietittävistä asioista äidille oli hautajaisjärjestelyt. Niissäkin on tehtävänä hirveästi päätöksiä, jotka saattaa tuntua ylivoimaisilta mikäli ikinä ei ole tullut puheeksi haluaako vainaja polttohautauksen tai keitä kaikkia pitäisi kutsua paikalle. Sekin keskustelu voi jo riittää henkiseen jaksamiseen jos saattohoidossa oleva sanoo ettei hänelle ole noilla asioilla väliä. Voimia ap:lle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen se vanhempi joka sairastui parantumattomaan syöpään, mutta enpä ole tullut ajatelleeksi että lapseni tarvitsisi terapiaa kestääkseen sen että MINÄ kuolen. Minun tehtäväni ei ole kannatella häntä, eikä hänen tarvitse kannatella minua.
Kylläpä sitä olet niin tiukka ja kiukkuinen, itsenäinen ja tarvitsematon sekä haluton ymmärtämään toisen hätää tulevasta kuolemastasi ja haluton jakamaan ja auttamaan läheistäsi niine voiminesi mitä sinulla on.
Voisihan sitä ajatella myös niin, että äiti saa vihdoin kuolemaisillaan ajatella ihan vaan itseään eikä siinäkin vielä viimeisillä voimillaan tukea toisia.
Jos olet töissä, niin työterveyden kautta. Jos et ole, niin ota yhteyttä hva psykiatriseen sairaanhoitajaan. Ainakin täällä avopuolelle pääsee ilman lähetteitä, ns entinen mielenterveystoimisto
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olen se vanhempi joka sairastui parantumattomaan syöpään, mutta enpä ole tullut ajatelleeksi että lapseni tarvitsisi terapiaa kestääkseen sen että MINÄ kuolen. Minun tehtäväni ei ole kannatella häntä, eikä hänen tarvitse kannatella minua.
Lue edes aloitus !!!! Sulta kukaan pyydä mitään, kyllä itselläni kommentti mitä vähään aikaan nähnyt. Toivottavasti lapsesi pysyvät kaukana sinusta, ilmeisesti pysyvät kun olet niin narsisti
Vierailija kirjoitti:
Minä olen se vanhempi joka sairastui parantumattomaan syöpään, mutta enpä ole tullut ajatelleeksi että lapseni tarvitsisi terapiaa kestääkseen sen että MINÄ kuolen. Minun tehtäväni ei ole kannatella häntä, eikä hänen tarvitse kannatella minua.
Eikös tässä etsitä ulkopuolista apua? Ei kai omaisen saama apu ole mitenkään sinulta pois tai edes liity sinuun. Jokainen voi tarvita apua itselleen eri vaiheissa elämää. Vanhemman menettäminen lienee näitä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen se vanhempi joka sairastui parantumattomaan syöpään, mutta enpä ole tullut ajatelleeksi että lapseni tarvitsisi terapiaa kestääkseen sen että MINÄ kuolen. Minun tehtäväni ei ole kannatella häntä, eikä hänen tarvitse kannatella minua.
Kylläpä sitä olet niin tiukka ja kiukkuinen, itsenäinen ja tarvitsematon sekä haluton ymmärtämään toisen hätää tulevasta kuolemastasi ja haluton jakamaan ja auttamaan läheistäsi niine voiminesi mitä sinulla on.
Voisihan sitä ajatella myös niin, että äiti saa vihdoin kuolemaisillaan ajatella ihan vaan itseään eikä siinäkin vielä viimeisillä voimillaan tukea toisia.
Tuollainen kommentoija ei ole koskaan ajatellut muita kuin itseään, ei ikinä edes lapsiaan, kun ei omille lapsille soisi edes keskusteluapua
Vierailija kirjoitti:
Niin, se on sitä elämää. Pitää hyväksyä jos oma jo mahd vanha vanhempi saa syövän ja ottaa itseään niskasta kiinni. Katsos kun moni nuorempikin ihminen saa syövän ja pienten lasten vanhemmat yms jotka oikeasti sitä tukea tarvitsee. Aina on myös mahdollisuus mennä ammattiauttajalle omakustanteisesti.
Suksi v*ttuun viisastelemasta! Toivottavasti karma iskee sinuun ja kovaa!!!
T: toinen syöpäsairaan läheinen
Mee baariin joka päivä ennen kotiinmenoa.
Sua ahdistaa kotiinmeno. Et uskalla tuntea mitään. Et pysty puhumaan. Et rakasta ketään.
Haluat olla "iloisten ihmisten" seurassa. 😂🤣😅😄😁😃😉🤪🤭
Vierailija kirjoitti:
Minä olen se vanhempi joka sairastui parantumattomaan syöpään, mutta enpä ole tullut ajatelleeksi että lapseni tarvitsisi terapiaa kestääkseen sen että MINÄ kuolen. Minun tehtäväni ei ole kannatella häntä, eikä hänen tarvitse kannatella minua.
Menee trollit jo aika pitkälle.
Jotenkin ärsyttää kun on itse kärsinyt ja kestänyt jo kolmen läheisen syövät ihan normaalisti töissä käyden ja turhia vinkumatta. En jaksa tälläisiä jotka ovat heti itkemässä maailmaa apuun, kun läheinen sairastuu. Tiedätkö, että maailma pyörii eteen päin ja oikeasti ketään ei kiinnosta. Tulet huomaamaan. Jokaista kolhitaan vuoron perään ja omat voimavarat täytyy käyttää omaan jaksamiseen sitten, kun sen aika tulee. Lopeta itsesäälissä kieriskely ja elä elämää. Sinä et ole sairas, vaan saat vielä elää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, se on sitä elämää. Pitää hyväksyä jos oma jo mahd vanha vanhempi saa syövän ja ottaa itseään niskasta kiinni. Katsos kun moni nuorempikin ihminen saa syövän ja pienten lasten vanhemmat yms jotka oikeasti sitä tukea tarvitsee. Aina on myös mahdollisuus mennä ammattiauttajalle omakustanteisesti.
Eihän ne vanhemmat välttämättä mitään ikäloppuja ole, ja kyllä aikuinen ihminenkin saa tarvita tukea.
Kysy seurakunnasta juttuapua.
Turussa juuri lopetettiin seurakunnan vapaaehtoistoiminta, jotka osallistui saattohoitoon tai ystävätoimintaan.
Mihin seurakunnan rahat nyt sitten menee?
Kylläpä sitä olet niin tiukka ja kiukkuinen, itsenäinen ja tarvitsematon sekä haluton ymmärtämään toisen hätää tulevasta kuolemastasi ja haluton jakamaan ja auttamaan läheistäsi niine voiminesi mitä sinulla on.