Vanhempi sairastunut parantumattomaan syöpään - mistä tukea itselle?

Tuntuu, että tukea tarjotaan sairastuneelle, saurastuneen puolisolle tai sitten pienten lasten kanssa, joiden vanhempi on sairastunut. Ap

Niin, se on sitä elämää. Pitää hyväksyä jos oma jo mahd vanha vanhempi saa syövän ja ottaa itseään niskasta kiinni. Katsos kun moni nuorempikin ihminen saa syövän ja pienten lasten vanhemmat yms jotka oikeasti sitä tukea tarvitsee. Aina on myös mahdollisuus mennä ammattiauttajalle omakustanteisesti.

Vierailija kirjoitti:

Niin, se on sitä elämää. Pitää hyväksyä jos oma jo mahd vanha vanhempi saa syövän ja ottaa itseään niskasta kiinni. Katsos kun moni nuorempikin ihminen saa syövän ja pienten lasten vanhemmat yms jotka oikeasti sitä tukea tarvitsee. Aina on myös mahdollisuus mennä ammattiauttajalle omakustanteisesti.

Eihän ne vanhemmat välttämättä mitään ikäloppuja ole, ja kyllä aikuinen ihminenkin saa tarvita tukea. 

Kysy seurakunnasta juttuapua.

Nyt heitit pahan. Ehkä joku seurakunta tms olisi oikea osoite ? Kaikki tuntuu olevan muistisairaiden, kuolleiden jne läheisille, vaikka sitä oikeasti tarvitsee muutkin.

Te olette selkärangattomia koululääketieteen kannattajia

Syöpäyhdistys ainakin kehuu tulevansa läheisiä, sitten tiedä saako sieltä jutteluapua tms jos on jo aikuinen lapsi jonka vanhemmalla on tuollainen 

Et itse ole se sairastunut. Hyväksy nyt vaan tosiasiat ja elä omaa elämääsi, että et sairastu itse. Jos kärsit itse jostakin vaivasta ja käytössäsi on joku lääkitys muista ottaa lääkkeet ja huolehtia siitä, että vaiva ei pahene ja pidä huolta omasta terveydestäsi. Vanhemman tehtävänä ei myöskään ole lohduttaa sinua.

Oma vanhempani kuoli melkein 20 vuotta sitten kun olin parikymppinen ja tajusin asioiden todellisen laidan heti ja otin salaa asioista selvää. Mistään ei puhuttu, mutta eipä siihen ollut tarvettakaan. En tuntenut tarvetta surra. Toki itseäni auttoi se, että sairastumisen hetkellä itsellänikin oli päällä suuri kriisi ja kärsin muista syistä johtuvista mielenterveysongelmista. Sen kautta olin synkkyydessä ja kun olin itsekin jäänyt ilman tarvitsemaani apua ymmärsin, että ei sitä apua saa. Taustalla oli lisäksi myös tuolloin vielä diagnosoimaton käytöstäni selittävä asia, josta sain diagnoosin vasta vuosia myöhemmin. Korostan, että mielenterveysongelmani eivät ole johtuneet tästä kuolleesta vanhemmastani, tämän sairaudesta tai kuolemasta, vaan ihan muista syistä, joita en tässä avaa enempää. Toinen yhä elossa oleva vanhempani sitten on niitä aiheuttanut aina, mutta tämäkään ei taida olla pääasiallisin syy. Itse en kuole  tähän omaan diagnoosiini.

Vanhemman iällä tai syövällä ei ole väliä, ihan yhtä rakas ja merkityksellinen hän minulle on. 

Diagnoosi oli shokki, elinaikaa luvattiin vain pari kuukautta. Saa olla aika vahva ihminen, ettei sellainen hetkauta tai pistä omaa elämääkin uusiksi.

Kiitos asiallisista vastauksista. Ap

Järjestöillä kuten SPR:llä on auttavia puhelimia. Toivottavasti vieläkin. Voimia! 

https://www.syopajarjestot.fi/

Työterveydestä sain itse terapiaa, mutta se riippuu työpaikan sopimuksesta. 

Vanhempani sairastui myös ykskaks ja kuoli alle puolessa vuodessa. Todellisen diagnoosin sain tietää vasta pari viikkoa ennen kuolemaansa, sitä ennen annettiin vielä toivoa. Saattohoidin hänet, joka oli todella tärkeää olla viimeiset hetket hänen kanssaan ja sekin oli tärkeää, että pääsi kotiinsa sitten viettämään viimeiset päivänsä läheisten ihmisten ympäröimänä. 

Suosittelen jos mahdollista niin pitämään tiivistä yhteyttä muihin perheenjäseniin ja olemaan vanhempasi kanssa niin paljon kun hän jaksaa ja sinä jaksat. Suru tulee väistämättä ja antaa tulla. Itkeä ja kaivata saa, sekin helpottaa kyllä kun aikaa kuluu. 

Syöpäosaston sairaanhoitaja täällä moi, sanotko vähän missäpäin Suomea asut niin voin vinkata kanavia minne ottaa yhteyttä :) 

Maksullisia, ellei ole pari käyntiä kriisikeskuksessa tai oma ajattelu, pohdinta. Luulen että osa yksityisistä terapeuteista tekee etänä (jos olisi ymmärtävä tyyli, ei komentava terapeutti), videoyhteys tai puheyhteys. Jos on joku oikeasti osaava. Ellei ole joku paikka missä voi istua huoneessa. Usein näihin tilanteisiin liittyy huolia, kysymyksiä ja tunteita. Se voi olla hyvin pelottavaa jos vanhempi vanhenee tai sairastuu. Osa miettii miten itse pärjää taloudellisesti (fyysinen) ja henkisesti jos elää vaikka aivan yksin, tässä kylmässä maailmassa. Jos olisi muita läheisiä, voisi olla hivenen "helpompaa" (joku turvallisuus) jos mikään nyt on sitä. Terveyskeskuksella voi olla psykologi, muttei ole varsinaisesti terapeuttinen, kirjaa ylös ehkä liikaa kantaan. Sitten voi olla vaihtoehtotyyppejä (maksullisia) ja jotain piirejä, somessa. Tai vertaistukisomeryhmä somessa, jos siellä on joku rehellinen keskustelija. Palstalla ehkä myös joku voi vastata jos ajatellaan että onko koko asia huolettava, vai tämä hetki vai tulevaisuus jne. Kirjoja voi olla aiheesta ellei tee oman.

Vierailija kirjoitti:

Et itse ole se sairastunut. Hyväksy nyt vaan tosiasiat ja elä omaa elämääsi, että et sairastu itse. Jos kärsit itse jostakin vaivasta ja käytössäsi on joku lääkitys muista ottaa lääkkeet ja huolehtia siitä, että vaiva ei pahene ja pidä huolta omasta terveydestäsi. Vanhemman tehtävänä ei myöskään ole lohduttaa sinua.

Oma vanhempani kuoli melkein 20 vuotta sitten kun olin parikymppinen ja tajusin asioiden todellisen laidan heti ja otin salaa asioista selvää. Mistään ei puhuttu, mutta eipä siihen ollut tarvettakaan. En tuntenut tarvetta surra. Toki itseäni auttoi se, että sairastumisen hetkellä itsellänikin oli päällä suuri kriisi ja kärsin muista syistä johtuvista mielenterveysongelmista. Sen kautta olin synkkyydessä ja kun olin itsekin jäänyt ilman tarvitsemaani apua ymmärsin, että ei sitä apua saa. Taustalla oli lisäksi myös tuolloin vielä diagnosoimaton käytöstäni selittävä asia, josta sain diagnoosin vasta vuosia myöhe

Mitä ihmettä ap hyötyy sun kertomuksesta nuoruusaikasi mt ongelmista? Ja jostain lässynläästä että "elä omaa elämääsi", päivänselvä asia että omaa elämäänsä ap elää eikä kenenkään muun. Hän kysyy neuvoa mistä saisi tukea, eikä tämä sun vastaus neuvonut mitään sinnepäinkään.

Aikanaan tilanne oli sama äitini kohdalla hänen ollessaan alle 60-vuotias. Tukeakin tietysti saa, mutta tilanne pitää vain yrittää hyväksyä sellaisenaan, vaikkei voisikaan sitä ymmärtää.

Vierailija kirjoitti:

Te olette selkärangattomia koululääketieteen kannattajia

Painu helvettiin.

Minä olen se vanhempi joka sairastui parantumattomaan syöpään, mutta enpä ole tullut ajatelleeksi että lapseni tarvitsisi terapiaa kestääkseen sen että MINÄ kuolen. Minun tehtäväni ei ole kannatella häntä, eikä hänen tarvitse kannatella minua.

Vierailija kirjoitti:

Ketoosi estää syöpää.

Mikä syöpä? Helpompi kertoa mistä voi saada apua.

Voit työtää ketoosisi sinne minne aurinko ei paista. Älä sotkeudu muiden asiohin äläkä tyrkytä neuvojasi jos niitä ei pyydetä.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se vanhempi joka sairastui parantumattomaan syöpään, mutta enpä ole tullut ajatelleeksi että lapseni tarvitsisi terapiaa kestääkseen sen että MINÄ kuolen. Minun tehtäväni ei ole kannatella häntä, eikä hänen tarvitse kannatella minua

Sinun lapsesi tuskin terapiaa tarvitsekaan. Pistää kannen kiinni ja antaa luvan laskea arkun hautaan tai käynnistää krematorion uunin ja sitten jatkaa iloisesti elämäänsä eteenpäin.

Ap:lle ota yhteyttä lähimpään syöpäjärjestöön ja kysy heiltä. Saattavat tietää.