Mikä oli teidän elämänne suurin virhe, jolloin kaikki

Vierailija kirjoitti:

Opinnot oli hyvässä vauhdissa, kun aloin käyttää aikaani poikaystävän kanssa enkä luennoilla ja illat ja viikonloput meni vanhempien yrityksessä auttelemassa. Meni opinnoissa enemmän aikaa kuin asiasta parjatuilla poliitikoilla, ja arvosanatkin jäi huonoiksi vähäisestä panostuksesta johtuen. Harmittaa etten panostanut opintoihin ja hankkinut kunnollista työtä nuorena.

Ite taas olen aina kuullut miten olin outo kun seurustelun olisi pitänyt kiinnostaa enemmän kuin opiskelut. Teet niin tai näin, aina väärin päin.

No, itekään en yrittämisestä huolimatta saanut uraa rakennettua, jaksaminen loppui kesken.

Onhan noita aika paljon..

>Esimerkiksi kaupassa tekemäni sunnuntaivuorot kävivät lopulta terveyden päälle kun palautus päivää ei enää ollut ja maanantaina alkoi muistaakseni kouluviikot.

>Liiallinen verkkopelaaminen

>Omalta osalta intti myös

Vierailija kirjoitti:

En ymmärtänyt jo kohtuu nuorena vaan rohkeasti ottaa asuntolainaa ja ostaa asunto, jotenkin pääkaupunkiseudulla se tuntui liian kalliilta ja isolta. 

Minä taas kadun, että otin liian nuorena asuntolainaa.

20 v luulin, että pahin virheeni oli se kun en ottanut eron jälkeen takaisin exääni, jota toki kovasti ikävöin ja olin luullut nuorena että me eletään lopun ikää yhdessä. Hän oli pettänyt ja jättänyt minut aiemmin ja hän särki sydämeni, mutta halusi kuitenkin vielä useita vuosia myöhemmin minut takaisin. Oli kaivannut minua kuitenkin kaikki vuodet.  Hän eli jo jossain laastarisuhteessa ja minä tein päätöksen siinä pienessä ohikiitävässä hetkessä aamuyöllä torin laidalla, enkä enää ottanut häntä viereeni. Luulin kauan sen olleen elämäni pahin virhe.

Mutta nyt jälkikäteen kun tiedän mitä on tapahtunut ja ymmärrän enemmän elämää ajattelenkin että kohtalo puuttui peliin. En olisi voinut antaa hänelle sitä normatiivista perhearkea lasten kanssa mitä hän halusi ja tarvitsi ja minä olisin kuollut pystyyn jos olisin sellaiseen rooliin vasten sisintä tahtoani itseni ajanut vain hänen takiaan. Joten se hetki ei ollutkaan pahin virheeni vaikka sattuikin sillon ihan hiton paljon tajuta että menetin hänet ikiajoiksi. 

Pahin virheeni oli kun irtisanouduin ihan tyhjän päälle hirvittävässä työväsymyksessä ihan sairaan pomon alaisuudesta. En vaan jaksanut enää, mutta oli iso virhe tehdä siinä mielentilassa niin iso päätös, menetin arvostamani hyväpalkkaisen työn. Ajattelen yhä että minun olisi pitänyt osata hallita tilanne, pelata paremmin sen narsistipomon kanssa eikä päästää häntä ihon alle ja jotenkin vaan psyykata itseäni kestämään hänen sairas käytös. No- lohdullista on että moni muukaan ei kestänyt!

Ero lasten isästä. Olisi pitänyt kärsiä ja kestää edes se kymmenen vuotta että olisivat aikuisia. Tätä paskaa kannan ja myös lapseni lopun ikäänsä. Kiva tuoda sitten heidänkin lapsiaan mummolaan, kun ei semmosta tavallaan ole. Perhe paskana. Ois pitäny miettiä aikoinaan, enemmän kaikkea. Molemmilla lapsilla traumoja perheen hajoamisesta vaikka kaikki tehtiin lasten ehdoilla ja mitään draamaa tai riitoja ei asiaan liittynyt. 

Älkää erotko jos ootte menneet tekee lapsia. 

Työt käräjäoikeudessa valtiolla. Kohta iskee burn out. 

Mä olen just hyvä kaikkine virheineni! Mitäpä sitä menneitä murehtimaan. 

En nuorena löytänyt "elämäni miestä". Olen ollut kolmessa pitkässä parisuhteessa. Kaikkiin olen lähinnä ajautunut. En ole yli kaiken rakastanut näistä miehistä ketään. Tämän vuoksi en ole naimisiinkaan mennyt, enkä lapsia hankkinut. Erityisesti tämä nykyinen mies on ollut järkyttävä pettymys. En olisi ikinä uskonut, että elämäni menee näin.

Aika hauskaa ettei ole paluuta :D Mä olen puolet sua vanhempi ja voin luvata että elämässä sattuu tapahtuu ja ehtii tehdä monenlaista ihan kolmenkympinkin jälkeen. Joskus elämä saattaa alkaa vasta sen jälkeen. Älä vielä heittäydy toimettomaksi, voi tulla aika pitkäksi. 

En keksi mitään sellaista virhettä. En ole tehnyt isompia virheitä elämäni aikana. Jos voisin muuttaa yhden asian, olisin suuntautunut opintojeni aikana ulkomaille. Kohdallani tämä jäi myöhempään vaiheeseen. 

n45

Mä oikeastaan haluaisin olla taas nuori, ei sen takia että se aika olisi ollu mitenkään erityisen mukavaa, vaan siksi että silloin tuntui siltä että kaikki mahdollisuudet olivat vielä edessä.

Nyt on menny muutenkin tulevaisuuden usko kaikkeen, ja aika suuri osa siinä on yhteiskunnan muutoksilla joille en voi mitään.

Synnyin köyhään perheeseen paskassa epätoivoisten kaupungissa. Ei mitään näköaloja mihinkään, joskus kolmekymppisenä tajusin että ehkä tässä voisi jotain tehdäkin, mutta todella hankala oli siinäkään tilanteessa mitään vaihtoehtoja edes havaita. 

Hankkiuduin väärälle alalle kouluun yläasteen jälkeen. Kotoa ei mitenkään ohjattu ja koulussakaan ei juuri puhuttu mitään. Lannistettiin vaan. Vaihdoin alaa, mutta täysin väärä sekin oli. Yritin vielä alle 30 vuotiaana uudestaan kouluttautua, mutta se oli lähinnä vain ajanviettoa, mitään hyötyä siitä ei koskaan ollut. Olen sittemmin työskennellyt ravintola-alalla, mutta se on niin ulkonäkökeskeistä, että siinä ei 56 vuoden ikä auta. Töihin pyrkii juuri täysi-ikäistyneitä kaunottaria, jotka vetää ravintolan täyteen asiakkaita. Työnantajan ei tarvitse miettiä hetkeäkään, että kenelle vuorot menevät. Eli kohta olen täysin työtön. Sitten vielä rakkauskuplassa ummistin silmäni miehen narsismille (selittelin sen aina jollain ja toivoin miehen muuttuvan...)  Hän tuhosi elämästäni lähes 20 vuotta ja myös ikuisesti itsetuntoni.

Vierailija kirjoitti:

Minulta jäi kokonaan väliin se vaihe, kun meikattiin ja tälläydyttiin. Laitettiin rakennekynsiä ja tehtiin hienoja kampauksia. Käytiin yössä, ravintoloissa, laivoilla jne. Minä en ole koskaan kokenut mitään.

ap

Onko tuo joku ikäjuttu? Olen tehnyt tuota kaikista eniten keski-ikäisenä.

Niin luusereiden ketju. Jotka syyttää jotain randomia tapahtumaa elämässä, elämänsä ongelmista,

En koe tehneeni yhtään isompaa virhettä, koska olen aina pohtinut siirtoni tarkkaan. Se ei tarkoita, ettenkö toivoisi monen asian olevan toisella tavalla, mutta en silti olisi juurikaan voinut niihin vaikuttaa.

Katselin juuri vanhoja valokuvia. Ihmettelin, miksi minusta ei ole yhtään hyvää, onnellisen oloista kuvaa. Piti ihan tarkastaa suurennuslasilla ilmeet. 

Tajusin, että en ole ollut onnellinen, koko elämäni aikana.  Perheessämme ei ollut alkoholi ongelmaa, eikä ruumiillista väkivaltaa. Mutta oli muuta joka vei ilon elämästä. 

Toki hiihtäminen oli suurimmaksi osaksi ihanaa. Mutta ihmissuhteet olivat minulle liian haastavia. Elimme koko perhe yhden ihmisen elämää. Tai jotain liian heikkoa minussa on ollut, kun en ole osannut elämääni paremmin ohjata.

AP:n kirjoitus oli samaistuttava, vaikkakin erilailla. 

Vierailija kirjoitti:

Ero lasten isästä. Olisi pitänyt kärsiä ja kestää edes se kymmenen vuotta että olisivat aikuisia. Tätä paskaa kannan ja myös lapseni lopun ikäänsä. Kiva tuoda sitten heidänkin lapsiaan mummolaan, kun ei semmosta tavallaan ole. Perhe paskana. Ois pitäny miettiä aikoinaan, enemmän kaikkea. Molemmilla lapsilla traumoja perheen hajoamisesta vaikka kaikki tehtiin lasten ehdoilla ja mitään draamaa tai riitoja ei asiaan liittynyt. 

 

Älkää erotko jos ootte menneet tekee lapsia. 

Eroa voi katua, mutta tämä tarina on epäuskottava. Esim jos lastesi on ikävä tuoda aikanaan lapsenlapsia luoksesi, mummulaan, niin ongelma ei ole erossa vaan jossian ihan muussa,

Synnyin ja sitten alkoi alamäki.

Vierailija kirjoitti:

Hankkiuduin väärälle alalle kouluun yläasteen jälkeen. Kotoa ei mitenkään ohjattu ja koulussakaan ei juuri puhuttu mitään. Lannistettiin vaan. Vaihdoin alaa, mutta täysin väärä sekin oli. Yritin vielä alle 30 vuotiaana uudestaan kouluttautua, mutta se oli lähinnä vain ajanviettoa, mitään hyötyä siitä ei koskaan ollut. Olen sittemmin työskennellyt ravintola-alalla, mutta se on niin ulkonäkökeskeistä, että siinä ei 56 vuoden ikä auta. Töihin pyrkii juuri täysi-ikäistyneitä kaunottaria, jotka vetää ravintolan täyteen asiakkaita. Työnantajan ei tarvitse miettiä hetkeäkään, että kenelle vuorot menevät. Eli kohta olen täysin työtön. Sitten vielä rakkauskuplassa ummistin silmäni miehen narsismille (selittelin sen aina jollain ja toivoin miehen muuttuvan...)  Hän tuhosi elämästäni lähes 20 vuotta ja myös ikuisesti itsetuntoni.

No höh, mä voi ihan asiakkaana sanoa että aina menen mieluummin ravintolaan tai kahvilaan jossa on vanhempaa mutta ystävällistä henkilökuntaa kuin paikkaan jossa on niitä nättejä nuoria mutta palvelu on kömpelöä tai jopa epäystävällistä. Ei sen pitäisi olla ulkonäöstä kiinni vaan siitä miten osaa kohdata asiakkaan. Tietysti nuorissa on ystävällisiä siinä missä vanhemmissa epämiellyttäviä, mutta usein ikä tuo palveluun sellaista varmuutta ja arvokkuutta mitä just 18-v täyttäneillä ei ole. Itse henk koht olen useammin saanut huonoa palvelua nimenomaan nuorilta.