Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Puolison traumaterapia on tuhonnut koko perheen hyvinvoinnin, onko kokemuksia että kyllä tämä tästä? Voimat on aivan loppu
08.04.2025 |
Puolisoni on elänyt hyvin traumaattisen lapsuuden. Hän on oireillut monella tapaa läpi elämän, mutta kokemuksiinsa nähden pärjännyt ihmeellisen hyvin. Hän on positiivinen, empaattinen, rakastava, huolehtiva ja luotettava. Meillä on ollut ihana pitkä elämä yhdessä, lapset ovat varttuneet fiksuiksi nuoriksi aikuisiksi.
Noin vuosi sitten hän meni vihdoin terapiaan käsittelemään traumojaan, jotta pääsisi elämään elämää omana itsenään eikä niiden taakkaa mukana raahaten.
Tämä prosessi on nyt sitten räjäyttänyt koko meidän elämän. Tuska jota siellä käsitellään on niin syvää, että puoliso on aivan hajalla. Hänestä on tullut todella ärtyisä, ahdistus huokuu hänen olemuksestaan kaiken aikaa. Hän saa silmittömiä raivareita ihan yhtäkkiä ja yllättäen, tilanteissa joissa sitä ei yhtään olisi osannut odottaa. Pahoittaa mielensä ns aivan mitättömistä, ja pelkää hylätyksi tulemista joka käänteessä ja se näyttäytyy hirvittävänä sanallisena aggressiona. Hän on aivan kuin toinen ihminen. Vereslihalla oleva arvaamaton raivopää.
Olemme puhuneet tästä paljon lastenkin kanssa, ja selittäneet että tämä on todella vaikea ja raskas tilanne elämässä joka pitää vaan jaksaa taistella yhdessä läpi. Ja että hän ei ole oma itsensä, eikä tarkoita niitä pahoja asioita mitä reagoidessaan huutaa. Hän menee aina aivan sijoiltaan noiden kohtausten jälkeen, häpeästä ja syyllisyydestä ja siitä että aiheuttaa pelkoa ja hätää meissä.
Tämä on sitten johtanut siihen, että kaikki yrittävät välttää noiden kilahdusten aiheuttamista kaikin tavoin. Omien murheiden ja haasteiden esilletuominen on aivan mahdotonta, sillä puoliso on aivan poissa pelistä ja sellaisessa nurkkaan ajetun kuolemaa pelkäävään eläimellisessä pakokauhussa. Elämä on munankuorilla kävelyä.
Puoliso on nyt uudelleen se pieni lapsi, joka raivokkaasti koittaa vaatia sitä huomiota ja turvaa mitä ei koskaan vanhemmiltaan saanut. Terapeutti sanoo, että tämä on osa prosessia, vaikka aivan hirveää tuskaa onkin. Haavat ovat nyt auki, ja siksi kaikki triggerit räjäyttelevät miinoja kaiken aikaa. Ja että tämä on vain välttämätön vaihe matkalla kohti mielen korjaantumista.
Hän tiedostaa oma tilansa todella hyvin, löytää syy-yhteyksiä reaktioilleen, ja pahoittelee toimintaansa niin perusteellisesti ja itseään ruoskien että ihan pahaa tekee. Hokee koko ajan, että tämä menee ohi, tämän on pakko mennä ohi, kun vaan tekee töitä sen eteen.
Toivon todella että kukaan ei poistata tätä aloitusta. Jos ei muuta, niin voisin edes tänne ajoittain purkaa omaa oloani, kun on jaksaminen todella vähissä. Näen puolisossa sen pienen hylätyn lapsen, joka on kokemuksiensa vanki ja siihen syytön. Näen kuitenkin yhä sen hänen sydämensä hyvyyden ja sen todellisen minän, johon aikoinaan rakastuin. Rakkaus ei ole mihinkään kadonnut, mutta sitä sävyttää syvä huoli. Miten kauan tämä voi kestää? Meneekö tämä varmasti ohi?
Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta?
Kommentit (842)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kasvanut ei-toivottuna lapsena ja sain tuntea sen nahoissani. Oli vähättelyä, selkäsaunoja ja nolaamista. Kukaan ei oikeasti välittänyt. Jotenkin sen vaan otti silloin faktana.
Myöhemmin huomasin, että joillain koulukavereilla oli paremmat ja joillain huonommat olot kuin minulla. Moni asia elämässä on sattumasta kiinni.
Haaveilin paremmasta elämästä aikuisena ja lähdin opiskelemaan. Urahaaveeni toteutuivat ja pääsin mukavaan työyhteisöön, jonka ihmissuhteet antoivat korvaavia kokemuksia. Äkkiä olinkin tykätty, hauska ja osaava. Elämäni muuttui. Perustin perheen ja pääsin osaksi miehen sukua. Anoppini oli hienotunteinen ja viisas.
Lapsuuteni jäi taakse ja pääsin elämään sellaista elämää kuin halusin.
Ihana kertomus siitä, että elämä voi kääntyä hyväksi huonoista lähtökohdista huolimatta.
Mutta s
Ei vttu sä olet tyhmä ja harhainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Psykoterapia ei sovi kaikille ja psykoterapialla on omat haittansa. Teidän ei tarvitse sietää tuollaista. Puolisosi tulisi lopettaa terapia.
Itse olen käynyt 3 psykoterapiajaksoa. 2 jaksoa oli haitallisia. Kolmas oli hyvä. Kadun valtavasti, että menin terapiaan, sillä olin terapian jälkeen sairaampi kuin ennen sitä. Tämä ei ole pelkästään oma mielipiteeni, vaan myös diagnoosi muuttui.
Terpia vaikuttaa aivoihin. Jos terapia onnistuu, jos terapeutti on ammattilainen, terapiasta on hyötyä, ja aivot muuttuvat parempaan suuntaan. Jos terapia epäonnistuu tai terapeutti on ammattitaidoton tai patologinen, aivot muokkautuvat huonoon suuntaan.
Myös terapeuteissa on ammattitaidottomia tai jopa patologisia persoonia, jotka voivat käyttää valtaansa tai asemaansa väärin, ja aiheuttaa tuhoa. Terapia ei saisi koskaan viedä ihmistä huonompaa
Kyllä minä käsitin, että juuri vaimo kirjoitti aloituksen. Voihan olla toisinkin päin, mutta hyvin kirjoitettu joka tapauksessa.
Voimia puolisoille, lapsilla jo kumppanit ja oma elämä edessä. Hyvä, ettei pieniä lapsia.
Yksi aikuinen tuttu aloitti psykoterapian ja taantui sen vuoksi kuin pieneksi lapseksi. Tarvitsi apua jopa vessassa ja koko, ettei hänellä ole mitään aikaisempia taitoja. Tilanne onneksi helpotti, kun terapia keskeytettiin. Ikävä kyllä palasi terapiaan, ja vaikea tilanne on nyt jatkunut melkein 3 vuotta.
Kiireellinen sijoitus tehdään, jos lapsi on välittömässä vaarassa. Jos lapsi on välittömässä vaarassa, eikä kukaan läheisistä pysty huolehtimaan hänestä, lastensuojelun pitää hakea lapsi turvaan. Tätä kutsutaan kiireelliseksi sijoitukseksi. Kiireellinen sijoitus on aina väliaikainen.
Tällainen määritelmä löytyy.
Ei pidä kaivaa vanhoja raunioita, siellä vaanii hulluus ja kuolema.
Kierkegaard.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiireellinen sijoitus tehdään, jos lapsi on välittömässä vaarassa. Jos lapsi on välittömässä vaarassa, eikä kukaan läheisistä pysty huolehtimaan hänestä, lastensuojelun pitää hakea lapsi turvaan. Tätä kutsutaan kiireelliseksi sijoitukseksi. Kiireellinen sijoitus on aina väliaikainen.
Tällainen määritelmä löytyy.
Sori väärä ketju
"Ei vttu sä olet tyhmä ja harhainen."
Miksi olet niin ilkeä? :( Enkä ole. Sinä olet harhoissa. :(((
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teidän perheessä on dynamiikka päässyt vääristymään äidin psyykkisen oireilun vuoksi.
Miksi koko perheen pitäisi vaan kestää? Miksi kaiken pitäisi pyöriä yhden aikuisen ympärillä? Ette te muut ole syyllisiä siihen, että hänellä on lapsuusiän traumoja. Ja sanon tämän ihmisenä, jolla on niitä itsellään.
Ymmärrätkö ap, että teineillä ei ole mitään hiljaa kestämistä, se ei ole oikeaa resilienssiä? Se on omien tunteiden ja tarpeiden dumppaamista ja se on heille vahingollista. He voivat itse sairastua myööhemmin.
Itse varmaan päätyisin erilleen asumiseen kunnes puoliso on tasapainoisempi. Ainakin kunnes molemmat nuoret on omillaan. He ovat perheen lapsia, heillä on oikeus siihen, että heidän hyvinvointinsa tulee ennen aikuisten hyvinvointia.
Vierailija kirjoitti:
Ei pidä kaivaa vanhoja raunioita, siellä vaanii hulluus ja kuolema.
Kierkegaard.
Unissas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
toivon että elämääni ei tule traumatisoituneita ihmisiä tai traumat ainakin ovat sellaisia että ne täsmäävät
Vierailija kirjoitti:
Teidän perheessä on dynamiikka päässyt vääristymään äidin psyykkisen oireilun vuoksi.
Miksi koko perheen pitäisi vaan kestää? Miksi kaiken pitäisi pyöriä yhden aikuisen ympärillä? Ette te muut ole syyllisiä siihen, että hänellä on lapsuusiän traumoja. Ja sanon tämän ihmisenä, jolla on niitä itsellään.
Ymmärrätkö ap, että teineillä ei ole mitään hiljaa kestämistä, se ei ole oikeaa resilienssiä? Se on omien tunteiden ja tarpeiden dumppaamista ja se on heille vahingollista. He voivat itse sairastua myööhemmin.
Itse varmaan päätyisin erilleen asumiseen kunnes puoliso on tasapainoisempi. Ainakin kunnes molemmat nuoret on omillaan. He ovat perheen lapsia, heillä on oikeus siihen, että heidän hyvinvointinsa tulee ennen aikuisten hyvinvointia.
Ei nyt tuollaista kannata alkaa organisoida ennen perusteellista keskustelemista puolison kanssa, että miten homma menee hänen omasta mielestään ja mitä pitäisi olla odotettavissa ja onko tyytyväinen terapeuttiin ja voisiko keskustella terapeutin kanssa, miten kotona menisi rauhallisemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
toivon että elämääni ei tule traumatisoituneita ihmisiä tai traumat ainakin ovat sellaisia että ne täsmäävät
Narsisti! Psykopaatti! Ihmishirviö! Jätekasa! Paska! Egoisti! Kyyninen!
Vierailija kirjoitti:
toivon että elämääni ei tule traumatisoituneita ihmisiä tai traumat ainakin ovat sellaisia että ne täsmäävät
Tuo vaimohan on ollut oikein oiva puoliso parikymmentä vuotta. Jos ero olisi tullut kymmenen vuoden kohdalla niin mikä siinä olisi ollut niin pahaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähetteen antaneen psykiatrin luona voisi olla viisasta käydä. Moni on saanut huonoa terapiaa ja vaihtanut terapeuttia.
Vaimoa itseään ei ole vielä haastateltu aiheesta eikä myöskään ole vaimo käynyt terapeutin kanssa keskustelua aiheesta. Tässä on kaikki mahdollisuudet siihenkin, että asiat ovat oikaistavissa.
Mitä tämä haastatteleminen tarkoittaa?
Onko hän mennyt siis omalla rahalla traumaterapiaan ilman psykiatrin lähetettä? Kuinka hän päätyi juuri kyseiseen terapeuttiin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kasvanut ei-toivottuna lapsena ja sain tuntea sen nahoissani. Oli vähättelyä, selkäsaunoja ja nolaamista. Kukaan ei oikeasti välittänyt. Jotenkin sen vaan otti silloin faktana.
Myöhemmin huomasin, että joillain koulukavereilla oli paremmat ja joillain huonommat olot kuin minulla. Moni asia elämässä on sattumasta kiinni.
Haaveilin paremmasta elämästä aikuisena ja lähdin opiskelemaan. Urahaaveeni toteutuivat ja pääsin mukavaan työyhteisöön, jonka ihmissuhteet antoivat korvaavia kokemuksia. Äkkiä olinkin tykätty, hauska ja osaava. Elämäni muuttui. Perustin perheen ja pääsin osaksi miehen sukua. Anoppini oli hienotunteinen ja viisas.
Lapsuuteni jäi taakse ja pääsin elämään sellaista elämää kuin halusin.
Ihana kertomus siitä, että elämä voi kääntyä hyväksi huonoista lähtökohdista huolimatta.
Mutta s
Tekee hyvää lukea myös onnistumisista, eikä rypeä aina ahdistuksen aallokossa. Kiitos teille valon lapset ja kaikkea hyvää myös jatkossa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
toivon että elämääni ei tule traumatisoituneita ihmisiä tai traumat ainakin ovat sellaisia että ne täsmäävät
Tuo vaimohan on ollut oikein oiva puoliso parikymmentä vuotta. Jos ero olisi tullut kymmenen vuoden kohdalla niin mikä siinä olisi ollut niin pahaa?
no ainakin ap on ollut tietoinen traumoista, tietoisesti jäänyt suhteeseen
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Teidän perheessä on dynamiikka päässyt vääristymään äidin psyykkisen oireilun vuoksi.
Miksi koko perheen pitäisi vaan kestää? Miksi kaiken pitäisi pyöriä yhden aikuisen ympärillä? Ette te muut ole syyllisiä siihen, että hänellä on lapsuusiän traumoja. Ja sanon tämän ihmisenä, jolla on niitä itsellään.
Ymmärrätkö ap, että teineillä ei ole mitään hiljaa kestämistä, se ei ole oikeaa resilienssiä? Se on omien tunteiden ja tarpeiden dumppaamista ja se on heille vahingollista. He voivat itse sairastua myööhemmin.
Itse varmaan päätyisin erilleen asumiseen kunnes puoliso on tasapainoisempi. Ainakin kunnes molemmat nuoret on omillaan. He ovat perheen lapsia, heillä on oikeus siihen, että heidän hyvinvointinsa tulee ennen aikuisten hyvinvointia.
Ei nyt tuollaista kannata alkaa organisoida ennen perusteellista keskustelemista puolison kanssa, e
Puolisohan saa toistuvasti isoja huutoraivokohtauksia, joiden aikana haukkuu perheenjäseniään. Sen jälkeen häpeää ja itkee, mikä ei vaikuta millään lailla siihen, että kohta tulee taas uusi raivokohtaus. Ja koko perhe kävelee aloittajan mukaan munankuorilla.
Nyt on pakko kommentoida.
Mun lapsuus: isän itsemurha, äidin alkoholismi, vanhempien väkivaltaiset riidat, köyhyys meidän perheessä, siskoa rajusti koulukiusattiin. Myöhemmin olin parisuhteessa jossa mua hakattiin.
Nyt olen ollut nykyisen mieheni kanssa yhdessä yli 20v. Lapset saatu aikuisiksi. Ollut tietysti vaikeita aikoja, mutta pääosin ihanaa. Miksi ihmeessä nyt, tässä vaiheessa elämää, pitäisi lähteä johonkin terapiaan itkemään omaa lapsuutta? Mun elämä ei ehkä ollut lapsena niin hyvää, mutta mä tein mun lapsille hyvän elämän ja se on tärkeintä. Nyt me saadaan elellä miehen kanssa kahdestaan elämäämme. Nauttia ennen kuin tulee sairauksia. Meillä on vain yksi elämä enkä todellakaan ymmärrä, kuka sen haluaa käyttää vanhojen kaiveluun ja läheistennin elämien pelaamiseen.
Otan osaa... Myös mulla on mies, joka on luultavasti loppuelämänsä terapiassa erityisen traumaattisen lapsuuden ja mielialahäiriön vuoksi. Maailman ihanin ja välittävin mies - paitsi silloin kun kiihtyy nollasta sataan ja raivoaa ihan käsittämättömistä asioista, masentuu ja suree, potee menettämisenpelkoa jne. Joskus mietin, onko tuosta terapiasta oikeasti mitään apua kun hän on aina ahdistunut siellä käytyään tai silloin kun sinne pitää mennä. Onko siitä mitään hyötyä, että ne lapsuudentraumat revitään viikoittain auki ja käydään niitä läpi loputtomiin, kun toisaalta se on ihmiselle luonnollinen suojamekanismi, että aivot sulkevat liian pahat asiat pois mielestä. Toivottavasti olen väärässä ja siitä on loppujen lopuksi hyötyä.
Alue: Aihe vapaa
Vaimoa itseään ei ole vielä haastateltu aiheesta eikä myöskään ole vaimo käynyt terapeutin kanssa keskustelua aiheesta. Tässä on kaikki mahdollisuudet siihenkin, että asiat ovat oikaistavissa.