Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Puolison traumaterapia on tuhonnut koko perheen hyvinvoinnin, onko kokemuksia että kyllä tämä tästä? Voimat on aivan loppu
08.04.2025 |
Puolisoni on elänyt hyvin traumaattisen lapsuuden. Hän on oireillut monella tapaa läpi elämän, mutta kokemuksiinsa nähden pärjännyt ihmeellisen hyvin. Hän on positiivinen, empaattinen, rakastava, huolehtiva ja luotettava. Meillä on ollut ihana pitkä elämä yhdessä, lapset ovat varttuneet fiksuiksi nuoriksi aikuisiksi.
Noin vuosi sitten hän meni vihdoin terapiaan käsittelemään traumojaan, jotta pääsisi elämään elämää omana itsenään eikä niiden taakkaa mukana raahaten.
Tämä prosessi on nyt sitten räjäyttänyt koko meidän elämän. Tuska jota siellä käsitellään on niin syvää, että puoliso on aivan hajalla. Hänestä on tullut todella ärtyisä, ahdistus huokuu hänen olemuksestaan kaiken aikaa. Hän saa silmittömiä raivareita ihan yhtäkkiä ja yllättäen, tilanteissa joissa sitä ei yhtään olisi osannut odottaa. Pahoittaa mielensä ns aivan mitättömistä, ja pelkää hylätyksi tulemista joka käänteessä ja se näyttäytyy hirvittävänä sanallisena aggressiona. Hän on aivan kuin toinen ihminen. Vereslihalla oleva arvaamaton raivopää.
Olemme puhuneet tästä paljon lastenkin kanssa, ja selittäneet että tämä on todella vaikea ja raskas tilanne elämässä joka pitää vaan jaksaa taistella yhdessä läpi. Ja että hän ei ole oma itsensä, eikä tarkoita niitä pahoja asioita mitä reagoidessaan huutaa. Hän menee aina aivan sijoiltaan noiden kohtausten jälkeen, häpeästä ja syyllisyydestä ja siitä että aiheuttaa pelkoa ja hätää meissä.
Tämä on sitten johtanut siihen, että kaikki yrittävät välttää noiden kilahdusten aiheuttamista kaikin tavoin. Omien murheiden ja haasteiden esilletuominen on aivan mahdotonta, sillä puoliso on aivan poissa pelistä ja sellaisessa nurkkaan ajetun kuolemaa pelkäävään eläimellisessä pakokauhussa. Elämä on munankuorilla kävelyä.
Puoliso on nyt uudelleen se pieni lapsi, joka raivokkaasti koittaa vaatia sitä huomiota ja turvaa mitä ei koskaan vanhemmiltaan saanut. Terapeutti sanoo, että tämä on osa prosessia, vaikka aivan hirveää tuskaa onkin. Haavat ovat nyt auki, ja siksi kaikki triggerit räjäyttelevät miinoja kaiken aikaa. Ja että tämä on vain välttämätön vaihe matkalla kohti mielen korjaantumista.
Hän tiedostaa oma tilansa todella hyvin, löytää syy-yhteyksiä reaktioilleen, ja pahoittelee toimintaansa niin perusteellisesti ja itseään ruoskien että ihan pahaa tekee. Hokee koko ajan, että tämä menee ohi, tämän on pakko mennä ohi, kun vaan tekee töitä sen eteen.
Toivon todella että kukaan ei poistata tätä aloitusta. Jos ei muuta, niin voisin edes tänne ajoittain purkaa omaa oloani, kun on jaksaminen todella vähissä. Näen puolisossa sen pienen hylätyn lapsen, joka on kokemuksiensa vanki ja siihen syytön. Näen kuitenkin yhä sen hänen sydämensä hyvyyden ja sen todellisen minän, johon aikoinaan rakastuin. Rakkaus ei ole mihinkään kadonnut, mutta sitä sävyttää syvä huoli. Miten kauan tämä voi kestää? Meneekö tämä varmasti ohi?
Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta?
Kommentit (842)
Terapia voi myös olla yhtenä tekijänä laukaisemassa vaikka psykoosin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos terapeutti on työssään huono (sellaisiakin on), voi olla että puolisosi tila ei etene parempaan vaan huonompaan suuntaan. Kävikö hän psykiatrin arvioinnissa ennen terapian aloittamista? Jos, niin nyt kannattaisi ottaa uusi aika samalle psykiatrille. Puolisollasi on voinut puhjeta jokin psyykkinen sairaus. Lääkäri osaa sen arvioida. Terapeutti ei, hän ei diagnosoi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli yksi lapsi asuu vielä kotona? Luultavasti kyse ei ole siitä että hänellä on seurustelusuhde ja harrastuksia, vaan siitä että tällä hetkellä teidän perheessä ei ole tilaa kenenkään muun tunteille kuin tämän traumapuolison. Silloin lapset piilottavat tunteensa, itseltäänkin. Mikä puolestaan altistaa depressiolle myöhemmin.
Ymmärsin jostain myöhemmästä viestistä, että molemmat asuisivat vielä kotona. Vanhempi on pian täysi-ikäinen ja muuttamassa pois kotoa. Näin ymmärsin. Nuoremman iästä ei kai ole ollut mainintaa.
Pakko sanoa, että teinille tuollainen ympäristö on yhtä lailla ahdistava paikka kasvaa.
En sinällään tiedä, onko se ahdistavampi kuin mikään muukaan vanhemman vakava sairaus. Äidilläni oli kasvain, kun olin karvan alle täysi-ikäinen ja oli kova huoli siitä, että jos hän kuolee minun ollessani täysi-ikäistynyt, minun pitäisi sitten selvitä täysin yksin maailmassa ja hoitaa asiat luonnevikaisen isän kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kannata kaivella.
Parempi on kärsiä ja jonain synkkänä yönä vetää ittensä kiikkuun, niinhän?
lol apeen vaimollahan meni paljon paremmin ennen terapiaa :D tämä terapia saattaakin olla sitten se syy kiikkuun vetämiselle!
Tulee mieleen epävakaa persoonallisuushäiriö, se on juuri tuollaista raivon ja häpeän aallokkoa ja läheiset palaa loppuun. Sen taustallahan on usein traumoja, mutta sitä hoidetaan toisin kuin traumoja. Persoonallisuushäiriöistä sillä on paras hoitovaste, mutta hoidon pitää olla täsmälleen oikeaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kasvanut ei-toivottuna lapsena ja sain tuntea sen nahoissani. Oli vähättelyä, selkäsaunoja ja nolaamista. Kukaan ei oikeasti välittänyt. Jotenkin sen vaan otti silloin faktana.
Myöhemmin huomasin, että joillain koulukavereilla oli paremmat ja joillain huonommat olot kuin minulla. Moni asia elämässä on sattumasta kiinni.
Haaveilin paremmasta elämästä aikuisena ja lähdin opiskelemaan. Urahaaveeni toteutuivat ja pääsin mukavaan työyhteisöön, jonka ihmissuhteet antoivat korvaavia kokemuksia. Äkkiä olinkin tykätty, hauska ja osaava. Elämäni muuttui. Perustin perheen ja pääsin osaksi miehen sukua. Anoppini oli hienotunteinen ja viisas.
Lapsuuteni jäi taakse ja pääsin elämään sellaista elämää kuin halusin.
Minulla sama. Mutta haaveeni eivät toteutuneet, koska lapsuuden vuoksi en osannut niitä toteuttaa. Ihan hyvä elämä ol
Koskettava kirjoitus. Kaikkea hyvää sinulle.
Nykyään en uskalla yrittää liikoja ymmärtää muita, jotta itseäni ei käytetä hyväksi. Se on minun traumani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kannata kaivella.
Parempi on kärsiä ja jonain synkkänä yönä vetää ittensä kiikkuun, niinhän?
lol apeen vaimollahan meni paljon paremmin ennen terapiaa :D tämä terapia saattaakin olla sitten se syy kiikkuun vetämiselle!
Eihän vaimolla mennyt yhtään paremmin ennen terapiaa. Perheellä meni paremmin ennen terapiaa, kun vaimo käytti voimavaransa perheen eteen. Vaimo on todennut, ettei jaksa enää ja haluaa terapiaan.
Vierailija kirjoitti:
Olen kasvanut ei-toivottuna lapsena ja sain tuntea sen nahoissani. Oli vähättelyä, selkäsaunoja ja nolaamista. Kukaan ei oikeasti välittänyt. Jotenkin sen vaan otti silloin faktana.
Myöhemmin huomasin, että joillain koulukavereilla oli paremmat ja joillain huonommat olot kuin minulla. Moni asia elämässä on sattumasta kiinni.
Haaveilin paremmasta elämästä aikuisena ja lähdin opiskelemaan. Urahaaveeni toteutuivat ja pääsin mukavaan työyhteisöön, jonka ihmissuhteet antoivat korvaavia kokemuksia. Äkkiä olinkin tykätty, hauska ja osaava. Elämäni muuttui. Perustin perheen ja pääsin osaksi miehen sukua. Anoppini oli hienotunteinen ja viisas.
Lapsuuteni jäi taakse ja pääsin elämään sellaista elämää kuin halusin.
Ihana kertomus siitä, että elämä voi kääntyä hyväksi huonoista lähtökohdista huolimatta.
Mutta se on mahdollista vain silloin kun ei jää pitämään vihaa eikä katkeroidu. Kun antaa hyvän voittaa pahan.🥰
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli yksi lapsi asuu vielä kotona? Luultavasti kyse ei ole siitä että hänellä on seurustelusuhde ja harrastuksia, vaan siitä että tällä hetkellä teidän perheessä ei ole tilaa kenenkään muun tunteille kuin tämän traumapuolison. Silloin lapset piilottavat tunteensa, itseltäänkin. Mikä puolestaan altistaa depressiolle myöhemmin.
Ymmärsin jostain myöhemmästä viestistä, että molemmat asuisivat vielä kotona. Vanhempi on pian täysi-ikäinen ja muuttamassa pois kotoa. Näin ymmärsin. Nuoremman iästä ei kai ole ollut mainintaa.
Pakko sanoa, että teinille tuollainen ympäristö on yhtä lailla ahdistava paikka kasvaa.
En sinällään tiedä, onko se ahdistavampi kuin mikään muukaan vanhemman vakava sairaus. Äidilläni oli kasvain, kun olin karvan alle täysi-ikäinen ja oli kova huoli siitä, että
Kyllä se on aivan eri asia. Ei niitä tietenkään tarvitse verrata, kumpi on raskaampaa tms, mutta psyykkiset sairaudet ja niiden vaikutus vuorovaikutukseen ja myöhempään elämään on vain erilaisia.
Lähetteen antaneen psykiatrin luona voisi olla viisasta käydä. Moni on saanut huonoa terapiaa ja vaihtanut terapeuttia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tulee mieleen epävakaa persoonallisuushäiriö, se on juuri tuollaista raivon ja häpeän aallokkoa ja läheiset palaa loppuun. Sen taustallahan on usein traumoja, mutta sitä hoidetaan toisin kuin traumoja. Persoonallisuushäiriöistä sillä on paras hoitovaste, mutta hoidon pitää olla täsmälleen oikeaa.
On kyllä todella kaukaa haettu ajatus, että ap:n vaimolla olisi hoitamaton epävakaa persoonallisuus ja hän olisi onnistunut olemaan vuosikymmenet hillitty, hallittu, toisista välittävä jne. Juu ei. On ihan normaalia, että kuka tahansa alkaa tietyissä olosuhteissa toimia epävakaaseen sopivilla tavoilla.
Vierailija kirjoitti:
""...,jos tässä pitäisi vielä jotenkin erityisesti itsensä kustannuksella huomioida muita..."
Mutta eihän terapiassa käyminen ja omien ongelmien selvittäminen, ole mikään vapautus siitä, että pitää edelleenkin huomioida toisetkin ihmiset, varsinkin omat läheisensä ja heidänkin tunteensa. Ei terapia anna mitään erioikeutta olla äärimmäisen itsekekeinen ja piittaamaton toisia kohtaan. Mistä tällainen käsitys tulee? En usko että tuollaisella ajatusmallilla saavutetaan edes kovin hyvää lopputulosta.
Kaikkien ihmisten tulee huomioida myös toisetkin. Kävi sitten terapissa tai ei."
"Tässä ketjussa ei ole _yksikään_ kirjoittaja väittänyt, että psyykkinen sairaus tai terapiassa käynti olisi vapaapassi äärimmäiseen itsekeskeisyyteen tai käyttäytymään miten vain. Päin vastoin, aloittajaa on neuvottu painokkaasti laittamaan rajoja ja huolehtimaan omasta jaksamisestaan.
Lainaamasi lausahdus ol
"On rajansa sillä, miten läheisilleen saa kotona vaikka raivota, tai ilkeillä sanoilla verbaalisesti iskeä mitättömistä syistä jne, jatkuvalla syötöllä. Tästä ap kirjoitti aloituksessa. Tuollainen käytös ON itsekästä ja läheisiä pahastikin satuttavaa. Aikuisella ihmisellä on käytöksestä vastuunsa kuitenkin, vaikka olisikin vaikeutta ja sairautta, trauman käsittelyä tms. Suhde muuttuu epäterveeksi, jos toinen käyttöytyy tuolla tavoin, varsinkiin pidempään, oli syy mikä tahansa. "
Samaa mieltä, vaikka alapeukkujahan tästä sataa.
Minun äitini sairastui fyysisesti vakavaan sairauteen, ja vuosien varrella hänen persoonansa muuttui pahimpina päivinä ihan hirveäksi. Ja loppujen lopuksi niitä pahoja päiviä oli paljon enemmän kuin hyviä.
Myöhemmin olen ymmärtänyt, ettei tuo käytös ollut hänen vikansa: kovat fyysiset kivut, ahdistus ja masennus ja kuolemanpelko muuttavat ihmistä, enkä tiedä itsekään, millaiseksi samassa tilanteessa muuttuisin. Tajusin minä sen oikeastaan silloinkin, mutta tilanteen ollessa päällä tuollaisia asioita ei osaa käsitellä mitenkään järjellä. Äiti raivosi kivun ja pelon takia, minä puolestani sairastuin henkisesti tästä kaikesta. Resilienssini on poissa, stressinsietokyky poissa, tilalla yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja masennuskausia, nyt "kivasti" vielä hypomaniaakin tullut lisukkeeksi.
Äidilläni oli myös pahoja traumoja nuoruudestaan, mutta olen kiitollinen siitä, ettei hän purkanut niitä päälleni ollessani lapsi tai teini. Olisin varmasti monta kertaa pahemmin hajalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Psykoterapia on epätieteellistä huuhaata joka pitäisi kieltää lailla siinä missä eheytyshoidotkin.
Vierailija kirjoitti:
Nykyään en uskalla yrittää liikoja ymmärtää muita, jotta itseäni ei käytetä hyväksi. Se on minun traumani.
Jos nyt nysvätään pilkkua niin tuo on traumojesi oire.
Lopettakaa terapia välittömästi, kuulostaa aivopesulta ja siltä, että puolisot ovat kumpikin nurkkaan ajettuja. Mikäli on ihan oikeasti terveydenhuollon ammattihenkilö terapeuttina, kannattaa tehdä myös valviraan ilmoitus, jos vaan mahdollista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyään en uskalla yrittää liikoja ymmärtää muita, jotta itseäni ei käytetä hyväksi. Se on minun traumani.
Jos nyt nysvätään pilkkua niin tuo on traumojesi oire.
Siksi sanoinkin: "Se on minun traumani."
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli yksi lapsi asuu vielä kotona? Luultavasti kyse ei ole siitä että hänellä on seurustelusuhde ja harrastuksia, vaan siitä että tällä hetkellä teidän perheessä ei ole tilaa kenenkään muun tunteille kuin tämän traumapuolison. Silloin lapset piilottavat tunteensa, itseltäänkin. Mikä puolestaan altistaa depressiolle myöhemmin.
Ymmärsin jostain myöhemmästä viestistä, että molemmat asuisivat vielä kotona. Vanhempi on pian täysi-ikäinen ja muuttamassa pois kotoa. Näin ymmärsin. Nuoremman iästä ei kai ole ollut mainintaa.
Pakko sanoa, että teinille tuollainen ympäristö on yhtä lailla ahdistava paikka kasvaa.
En sinällään tiedä, onko se ahdistavampi kuin mikään muukaan vanhemman vakava sairaus. Äidilläni oli kasvain, kun olin karvan
Kyllä se on aivan eri asia. Ei niitä tietenkään tarvitse verrata, kumpi on raskaampaa tms, mutta psyykkiset sairaudet ja niiden vaikutus vuorovaikutukseen ja myöhempään elämään on vain erilaisia.
Sinänsä samaan aikaan oli traumatisoiva kasvuympäristö eikä kumpikaan vanhempi pystynyt tarjoamaan sitä mitä lapsi tarvitsisi ja lisäksi haittasivat kehitystä erilaisin tavoin. Mutta tuo oli se, mihin sitten itse reagoin. Ehkä ne muut traumat olivat pahempia, kun niitä ei pystynyt kohtaamaan mitenkään? En osaa sanoa.
Sata, sata ropisee,
TILI LILI LIIIII!
.
.
.
.
.
Alue: Aihe vapaa
Ymmärsin jostain myöhemmästä viestistä, että molemmat asuisivat vielä kotona. Vanhempi on pian täysi-ikäinen ja muuttamassa pois kotoa. Näin ymmärsin. Nuoremman iästä ei kai ole ollut mainintaa.
Pakko sanoa, että teinille tuollainen ympäristö on yhtä lailla ahdistava paikka kasvaa.