Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Puolison traumaterapia on tuhonnut koko perheen hyvinvoinnin, onko kokemuksia että kyllä tämä tästä? Voimat on aivan loppu
08.04.2025 |
Puolisoni on elänyt hyvin traumaattisen lapsuuden. Hän on oireillut monella tapaa läpi elämän, mutta kokemuksiinsa nähden pärjännyt ihmeellisen hyvin. Hän on positiivinen, empaattinen, rakastava, huolehtiva ja luotettava. Meillä on ollut ihana pitkä elämä yhdessä, lapset ovat varttuneet fiksuiksi nuoriksi aikuisiksi.
Noin vuosi sitten hän meni vihdoin terapiaan käsittelemään traumojaan, jotta pääsisi elämään elämää omana itsenään eikä niiden taakkaa mukana raahaten.
Tämä prosessi on nyt sitten räjäyttänyt koko meidän elämän. Tuska jota siellä käsitellään on niin syvää, että puoliso on aivan hajalla. Hänestä on tullut todella ärtyisä, ahdistus huokuu hänen olemuksestaan kaiken aikaa. Hän saa silmittömiä raivareita ihan yhtäkkiä ja yllättäen, tilanteissa joissa sitä ei yhtään olisi osannut odottaa. Pahoittaa mielensä ns aivan mitättömistä, ja pelkää hylätyksi tulemista joka käänteessä ja se näyttäytyy hirvittävänä sanallisena aggressiona. Hän on aivan kuin toinen ihminen. Vereslihalla oleva arvaamaton raivopää.
Olemme puhuneet tästä paljon lastenkin kanssa, ja selittäneet että tämä on todella vaikea ja raskas tilanne elämässä joka pitää vaan jaksaa taistella yhdessä läpi. Ja että hän ei ole oma itsensä, eikä tarkoita niitä pahoja asioita mitä reagoidessaan huutaa. Hän menee aina aivan sijoiltaan noiden kohtausten jälkeen, häpeästä ja syyllisyydestä ja siitä että aiheuttaa pelkoa ja hätää meissä.
Tämä on sitten johtanut siihen, että kaikki yrittävät välttää noiden kilahdusten aiheuttamista kaikin tavoin. Omien murheiden ja haasteiden esilletuominen on aivan mahdotonta, sillä puoliso on aivan poissa pelistä ja sellaisessa nurkkaan ajetun kuolemaa pelkäävään eläimellisessä pakokauhussa. Elämä on munankuorilla kävelyä.
Puoliso on nyt uudelleen se pieni lapsi, joka raivokkaasti koittaa vaatia sitä huomiota ja turvaa mitä ei koskaan vanhemmiltaan saanut. Terapeutti sanoo, että tämä on osa prosessia, vaikka aivan hirveää tuskaa onkin. Haavat ovat nyt auki, ja siksi kaikki triggerit räjäyttelevät miinoja kaiken aikaa. Ja että tämä on vain välttämätön vaihe matkalla kohti mielen korjaantumista.
Hän tiedostaa oma tilansa todella hyvin, löytää syy-yhteyksiä reaktioilleen, ja pahoittelee toimintaansa niin perusteellisesti ja itseään ruoskien että ihan pahaa tekee. Hokee koko ajan, että tämä menee ohi, tämän on pakko mennä ohi, kun vaan tekee töitä sen eteen.
Toivon todella että kukaan ei poistata tätä aloitusta. Jos ei muuta, niin voisin edes tänne ajoittain purkaa omaa oloani, kun on jaksaminen todella vähissä. Näen puolisossa sen pienen hylätyn lapsen, joka on kokemuksiensa vanki ja siihen syytön. Näen kuitenkin yhä sen hänen sydämensä hyvyyden ja sen todellisen minän, johon aikoinaan rakastuin. Rakkaus ei ole mihinkään kadonnut, mutta sitä sävyttää syvä huoli. Miten kauan tämä voi kestää? Meneekö tämä varmasti ohi?
Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta?
Kommentit (842)
Ap, mikään sairaus ei oikeuta henkistä väkivaltaa ja siltä tuo jo kuulostaa. Tietääkö terapeutti oikeasti, mitä teillä tapahtuu kotona? Puolisosi varmaan kaunistelee käytöstään siellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen siellä traumaterapiassa juuri siksi, että en pysty olemaan surullinen siitä, että he olivat vanhempiani, en...
Vaan minunpa ei tarvitse. Ne asiat jätin taakseni yli 30 vuotta sitten. Olen hyväksynyt ne osana lapsuuttani ja nuoruuttani, antanut anteeksi traumojen aiheuttajalle jne. Ei minun tarvitse enää vuosikymmenten takia oppia menneitä suremaan tai ketään vihaamaan.
"Sitä tikulla silmään, ken vanhoja muistelee..." TJSP.
Jostain syystä on nyt kuitenkin kova tarve lälllätellä ja piikitellä muita, vähätellä heidän traumojensa käsittelyn tarvetta, ja nostaa itseään ylemmäs... Miksi, osaatko kertoa...?
Vierailija kirjoitti:
Mitä v*tun hyötyä
Traumatisoituneen ihmisen elämäntapa. Pääasia, että elämä pyörii oman terapioinnin ympärillä. Universumin keskipiste olen minä, ja kaikki kekskittyy siihen miten minä voisin paremmin.
Joku puhui länsimaisesta kulttuurista, joka keskityy yksilön henkiseen hyvinvointiin. Voisi tosiaan olla elämä monella tavalla parempaa, jos minä-minän ja mun trauman ja mun olon ympärillä pyörimiseen kohdistettava energia käytettäisiin vaikka pohtimaan miten minä voisin auttaa muita. Ihminen voi paremm
Tämä oli ehkä suurin viisaus ja oivallus, jonka olen Vauva-foorumilta vuosiin lukenut. Ehkä paras koskaan lukemani. Käyn terapiassa, siis olen. Ja elämälläni on merkitystä.
Menneisyyden voi muuttaa heti kun keksitään aikakone. Siihen asti sen kanssa vaan täytyy opetella elämään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ikävä kyllä sanoisin, että jos lapset kärsivät, niin eroa, ellei sitten tilanne pian parane. Kaikilla m ulkuilla ja raivoajilla on joku syy siihen toisten ihmisten piinaamiseen, varmasti usein lapsuuden traumat. Minulla oli kumppani, joka oli kärsinyt koulukiusaamisesta ja kylmästä lapsuudenkosista, ja hän näki omassa pienessä tavallisesa ja kiltissä pojassaan kiusaajan ja kohteli lasta julmasti ja yritti vakuuttaa minulle että lapsi tarvitsee lääkkeitä, että olisi hiljaa jne. Minua hän haukkui ja pahoinpiteli. Ymmärsin koko ajan, että mies kipuilee omia traumojaan, mutta mitä järkeä olisi siirtää niitä eteenpäin. Mies pellolle ja rauha maahan. Ei saa olla liian kiltti ja ymmärtäväinen, siinä rikkoo vain itsensä ja ehkä lapsensakin.
Aloittajan lapset ovat fiksuja nuoria aikuisia. Lienevät jo omillaan. En suosittele eroa, siitäkin koituu suurta murhetta molemmille.
Miksi ihmiset ohittavat vaimon oman mielipiteen aiheesta ihan kuin hän olisi joku hyödyke.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinullakin on oikeuksia, teidän aikuisilla, toivottavasti jo kotoa pois muittaneilla lapsilla myös.
Munankuorilla kävely ja kilahtamisen ennakointi ja varominen kertoo huonosta perhedynamiikasta. Se kertoo että te pelkäätte. Se ei ole okei eikä mikään traumaterapeutti voi koskaan sanoa että se olisi okei.
Vierailija kirjoitti:
Entä jos lasten lapsuus menee tässä pilalle. Paljonko heidän täytyy sietää?
Aloitusviestistä: "Meillä on ollut ihana pitkä elämä yhdessä, lapset ovat varttuneet fiksuiksi nuoriksi aikuisiksi."
Ja myöhemmin: "Lapsista tosiaan toinen on jo täysi-ikäinen, ja kohta muuttaa omaan kotiin. Aika vähän ovat kotona tätä todistamassa, kun on harrastukset ja seurustelukumppanit. Meillä tosiaan puhutaan näistä asioista tosi avoimesti, ja vaimo on selittänyt juurta jaksain koko kuvion sillä tasolla mitä heille voi kertoa. Hän tuntee valtavaa syyllisyyttä siitä että on raivonnut lapsille, pyytelee anteeksi ja pahoittelee ja osoittaa rakastavansa enemmän kuin mitään."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Menneisyyden voi muuttaa heti kun keksitään aikakone. Siihen asti sen kanssa vaan täytyy opetella elämään.
No daa. Siksi ollaan terapiassa. Integroimassa ihminen menneisyytensä kanssa.
Olen kasvanut ei-toivottuna lapsena ja sain tuntea sen nahoissani. Oli vähättelyä, selkäsaunoja ja nolaamista. Kukaan ei oikeasti välittänyt. Jotenkin sen vaan otti silloin faktana.
Myöhemmin huomasin, että joillain koulukavereilla oli paremmat ja joillain huonommat olot kuin minulla. Moni asia elämässä on sattumasta kiinni.
Haaveilin paremmasta elämästä aikuisena ja lähdin opiskelemaan. Urahaaveeni toteutuivat ja pääsin mukavaan työyhteisöön, jonka ihmissuhteet antoivat korvaavia kokemuksia. Äkkiä olinkin tykätty, hauska ja osaava. Elämäni muuttui. Perustin perheen ja pääsin osaksi miehen sukua. Anoppini oli hienotunteinen ja viisas.
Lapsuuteni jäi taakse ja pääsin elämään sellaista elämää kuin halusin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Terapeutin koulutus ei todellakaan kerro mitään, vaan minkälainen henkilö. Mutta, jos/kun noin kuohuu, olisko tauko?
Itsellä insestitausta, joutunut vuosien aikana hakemaan apua Tukinaisen, Suomen delfinsin, naistenlinjan, NUTin, ACAn, ties mistä tahoilta. Toipuminen on elämänmittainen tehtävä. Noista voi läheisetkin kysyä apua, ehkä Finfamista. Lapsille olisi hyvä olla joku keskustelumahdollisuus. Toisaalta lasten ei tarvisi kaikkea tietää. Perhe tai parisuhde ei ole hoitosuhde. Sietoikkuna on sitä että käsittelee vaan sen mitä kerralla kestää. Päiväkirjan kirjoittaminen ihan fyysisesti kynällä paperille voi olla hyvä keino paketoida asia jotenkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä v*tun hyötyä
Traumatisoituneen ihmisen elämäntapa. Pääasia, että elämä pyörii oman terapioinnin ympärillä. Universumin keskipiste olen minä, ja kaikki kekskittyy siihen miten minä voisin paremmin.
Joku puhui länsimaisesta kulttuurista, joka keskityy yksilön henkiseen hyvinvointiin. Voisi tosiaan olla elämä monella tavalla parempaa, jos minä-minän ja mun trauman ja mun olon ympärillä pyörimiseen kohdistettava energia käytettäisiin vaikka pohtimaan miten minä voisin auttaa muita. Ihminen voi paremm
Tämä oli ehkä suurin viisaus ja oivallus, jonka olen Vauva-foorumilta vuosiin lukenut. Ehkä paras koskaan lukemani. Käyn terapiassa, siis olen. Ja elämälläni on merkitystä.
Juuri näin. Potilas tulee riippuvaiseksi terapeutista ja terapiasta. Ne ovat lapsuuden korvike hänelle. Terapeutti edustaa ymmärtävää äitiä, joka ei kritisoi, vaan kuuntelee. Potilas taantuu lapseksi. Rahakasta touhua terapeutille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen kasvanut ei-toivottuna lapsena ja sain tuntea sen nahoissani. Oli vähättelyä, selkäsaunoja ja nolaamista. Kukaan ei oikeasti välittänyt. Jotenkin sen vaan otti silloin faktana.
Myöhemmin huomasin, että joillain koulukavereilla oli paremmat ja joillain huonommat olot kuin minulla. Moni asia elämässä on sattumasta kiinni.
Haaveilin paremmasta elämästä aikuisena ja lähdin opiskelemaan. Urahaaveeni toteutuivat ja pääsin mukavaan työyhteisöön, jonka ihmissuhteet antoivat korvaavia kokemuksia. Äkkiä olinkin tykätty, hauska ja osaava. Elämäni muuttui. Perustin perheen ja pääsin osaksi miehen sukua. Anoppini oli hienotunteinen ja viisas.
Lapsuuteni jäi taakse ja pääsin elämään sellaista elämää kuin halusin.
Juurikin kuin minun elämästäni ja ajatuksistani. Amen tälle.
Olisi kai tuollaisen reagoinnin voinut laukaista jokin muukin kuin terapia. Jos kerran traumoja on. Nyt hän ainakin saa jonkinlaista hoitoa, toivottavasti hyvää sellaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nykyään kaikki medikalisoidaan.
Ei kehno lapsuus ole lääketieteellinen ongelma. Se on tapahtunut tosiasia, joka täytyy itselleen tehdä selväksi.
Sellaista sattuu elämässä. Ei elämässä ole mitään vakuutusta, että kaikki menisi hyvin. Pitää ymmärtää, että elämä on sattumanvaraista ja arvaamatonta. Ja sitten kyetä elämään tämän tiedon kanssa ja rakentaa itselleen niin hyvä elämä kuin pystyy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kasvanut ei-toivottuna lapsena ja sain tuntea sen nahoissani. Oli vähättelyä, selkäsaunoja ja nolaamista. Kukaan ei oikeasti välittänyt. Jotenkin sen vaan otti silloin faktana.
Myöhemmin huomasin, että joillain koulukavereilla oli paremmat ja joillain huonommat olot kuin minulla. Moni asia elämässä on sattumasta kiinni.
Haaveilin paremmasta elämästä aikuisena ja lähdin opiskelemaan. Urahaaveeni toteutuivat ja pääsin mukavaan työyhteisöön, jonka ihmissuhteet antoivat korvaavia kokemuksia. Äkkiä olinkin tykätty, hauska ja osaava. Elämäni muuttui. Perustin perheen ja pääsin osaksi miehen sukua. Anoppini oli hienotunteinen ja viisas.
Lapsuuteni jäi taakse ja pääsin elämään sellaista elämää kuin halusin.
Juurikin kuin minun elämästäni ja ajatuksistani. Amen tälle.
Ketään ei kiinnosta.
Ikuinen uni tulee ja vapauttaa!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kasvanut ei-toivottuna lapsena ja sain tuntea sen nahoissani. Oli vähättelyä, selkäsaunoja ja nolaamista. Kukaan ei oikeasti välittänyt. Jotenkin sen vaan otti silloin faktana.
Myöhemmin huomasin, että joillain koulukavereilla oli paremmat ja joillain huonommat olot kuin minulla. Moni asia elämässä on sattumasta kiinni.
Haaveilin paremmasta elämästä aikuisena ja lähdin opiskelemaan. Urahaaveeni toteutuivat ja pääsin mukavaan työyhteisöön, jonka ihmissuhteet antoivat korvaavia kokemuksia. Äkkiä olinkin tykätty, hauska ja osaava. Elämäni muuttui. Perustin perheen ja pääsin osaksi miehen sukua. Anoppini oli hienotunteinen ja viisas.
Lapsuuteni jäi taakse ja pääsin elämään sellaista elämää kuin halusin.
Juurikin kuin minun elämästäni ja ajatuksistani. Amen tälle.
Ketään ei kiinnosta.
Olen täysin samaa mieltä! Kukaan ei ole kiinnostunut teidän jaaritteluista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä jos lasten lapsuus menee tässä pilalle. Paljonko heidän täytyy sietää?
Aloitusviestistä: "Meillä on ollut ihana pitkä elämä yhdessä, lapset ovat varttuneet fiksuiksi nuoriksi aikuisiksi."
Ja myöhemmin: "Lapsista tosiaan toinen on jo täysi-ikäinen, ja kohta muuttaa omaan kotiin. Aika vähän ovat kotona tätä todistamassa, kun on harrastukset ja seurustelukumppanit. Meillä tosiaan puhutaan näistä asioista tosi avoimesti, ja vaimo on selittänyt juurta jaksain koko kuvion sillä tasolla mitä heille voi kertoa. Hän tuntee valtavaa syyllisyyttä siitä että on raivonnut lapsille, pyytelee anteeksi ja pahoittelee ja osoittaa rakastavansa enemmän kuin mitään."
Eivät varmaan kotona viihdy, kun siellä on yksi, jonka ongelmien ympärillä kaikki pyörii. Kukaan ei ole niin itsekäs kuin se, joka ei uskalla katsoa peiliin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kasvanut ei-toivottuna lapsena ja sain tuntea sen nahoissani. Oli vähättelyä, selkäsaunoja ja nolaamista. Kukaan ei oikeasti välittänyt. Jotenkin sen vaan otti silloin faktana.
Myöhemmin huomasin, että joillain koulukavereilla oli paremmat ja joillain huonommat olot kuin minulla. Moni asia elämässä on sattumasta kiinni.
Haaveilin paremmasta elämästä aikuisena ja lähdin opiskelemaan. Urahaaveeni toteutuivat ja pääsin mukavaan työyhteisöön, jonka ihmissuhteet antoivat korvaavia kokemuksia. Äkkiä olinkin tykätty, hauska ja osaava. Elämäni muuttui. Perustin perheen ja pääsin osaksi miehen sukua. Anoppini oli hienotunteinen ja viisas.
Lapsuuteni jäi taakse ja pääsin elämään sellaista elämää kuin halusin.
Juurikin kuin minun elämästäni ja ajatuksistani. Amen tälle.
Ketään ei kiinnosta.
Olen täysin samaa mieltä! Kukaan ei ole kiinnostunut teidän jaaritteluista.
Samaa mieltä! Perustakaa itsekkäille minä-minä-avautumisillenne oma ketju.
Alue: Aihe vapaa
Kukahan tässä on sekaisin LOL.