Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Puolison traumaterapia on tuhonnut koko perheen hyvinvoinnin, onko kokemuksia että kyllä tämä tästä? Voimat on aivan loppu
08.04.2025 |
Puolisoni on elänyt hyvin traumaattisen lapsuuden. Hän on oireillut monella tapaa läpi elämän, mutta kokemuksiinsa nähden pärjännyt ihmeellisen hyvin. Hän on positiivinen, empaattinen, rakastava, huolehtiva ja luotettava. Meillä on ollut ihana pitkä elämä yhdessä, lapset ovat varttuneet fiksuiksi nuoriksi aikuisiksi.
Noin vuosi sitten hän meni vihdoin terapiaan käsittelemään traumojaan, jotta pääsisi elämään elämää omana itsenään eikä niiden taakkaa mukana raahaten.
Tämä prosessi on nyt sitten räjäyttänyt koko meidän elämän. Tuska jota siellä käsitellään on niin syvää, että puoliso on aivan hajalla. Hänestä on tullut todella ärtyisä, ahdistus huokuu hänen olemuksestaan kaiken aikaa. Hän saa silmittömiä raivareita ihan yhtäkkiä ja yllättäen, tilanteissa joissa sitä ei yhtään olisi osannut odottaa. Pahoittaa mielensä ns aivan mitättömistä, ja pelkää hylätyksi tulemista joka käänteessä ja se näyttäytyy hirvittävänä sanallisena aggressiona. Hän on aivan kuin toinen ihminen. Vereslihalla oleva arvaamaton raivopää.
Olemme puhuneet tästä paljon lastenkin kanssa, ja selittäneet että tämä on todella vaikea ja raskas tilanne elämässä joka pitää vaan jaksaa taistella yhdessä läpi. Ja että hän ei ole oma itsensä, eikä tarkoita niitä pahoja asioita mitä reagoidessaan huutaa. Hän menee aina aivan sijoiltaan noiden kohtausten jälkeen, häpeästä ja syyllisyydestä ja siitä että aiheuttaa pelkoa ja hätää meissä.
Tämä on sitten johtanut siihen, että kaikki yrittävät välttää noiden kilahdusten aiheuttamista kaikin tavoin. Omien murheiden ja haasteiden esilletuominen on aivan mahdotonta, sillä puoliso on aivan poissa pelistä ja sellaisessa nurkkaan ajetun kuolemaa pelkäävään eläimellisessä pakokauhussa. Elämä on munankuorilla kävelyä.
Puoliso on nyt uudelleen se pieni lapsi, joka raivokkaasti koittaa vaatia sitä huomiota ja turvaa mitä ei koskaan vanhemmiltaan saanut. Terapeutti sanoo, että tämä on osa prosessia, vaikka aivan hirveää tuskaa onkin. Haavat ovat nyt auki, ja siksi kaikki triggerit räjäyttelevät miinoja kaiken aikaa. Ja että tämä on vain välttämätön vaihe matkalla kohti mielen korjaantumista.
Hän tiedostaa oma tilansa todella hyvin, löytää syy-yhteyksiä reaktioilleen, ja pahoittelee toimintaansa niin perusteellisesti ja itseään ruoskien että ihan pahaa tekee. Hokee koko ajan, että tämä menee ohi, tämän on pakko mennä ohi, kun vaan tekee töitä sen eteen.
Toivon todella että kukaan ei poistata tätä aloitusta. Jos ei muuta, niin voisin edes tänne ajoittain purkaa omaa oloani, kun on jaksaminen todella vähissä. Näen puolisossa sen pienen hylätyn lapsen, joka on kokemuksiensa vanki ja siihen syytön. Näen kuitenkin yhä sen hänen sydämensä hyvyyden ja sen todellisen minän, johon aikoinaan rakastuin. Rakkaus ei ole mihinkään kadonnut, mutta sitä sävyttää syvä huoli. Miten kauan tämä voi kestää? Meneekö tämä varmasti ohi?
Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta?
Kommentit (842)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko varma että nimenomaan tuo terapia on syynä eikä esimerkiksi avioliiton ulkopuolinen suhde?
Joo. Yleensähän valehdellaan aloittavan terapian ja sitten käyttäytyvän kotona kuin seuraava ja takertuva pikkulapsi, kun oikeasti kyse on siitä, että käy panemassa jonkun toisen kanssa.
Noin muuten juuri toimivat
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
'Anna arpisten haavojen olla, niitä auki et repiä saa', lauloi aikoinaan sodat ja muut vastukset läpikäyneet sukupolvet. Ja ehkä he olivat oikeassa? Kokemuksen syvällä rintaäänellä?
Miksi repiä auki haavoja ja alkaa kierrättää niitä omia traumoja lapsilleen? Sillä sitähän tuo on. Penskat katsoo silmät pyöreinä pelästyksestä kun äiskä/iskä raivoaa jostain käsittämättämästä syystä. Niistähän ne traumat saattaa jäädä. Pelosta, luottamuspulasta omaa vanhempaa kohtaan, yksinjäämisen pelosta, väkivallan pelosta.
Traumatisoituneet sukupolvet kykenivät kyllä kasvattamaan lapsensa siihen tapaan, kun ennen tehtiin. Lapsi ruokittiin, hoidettiin, puettiin, häneltä vaadittiin tietynlaista käytöstä ja väärästä käytöksestä rangaistiin. Paha olo hukutettiin usein viinaan. Trauma siirtyi lapselle.
Tuon ikäset ovat veivanneet omia traumojaan ennätyksellisesti. Myös seuraava sukupolvi on sekaisin. Olisikohan parempi palata siihen malliin mikä toimi paremmin. Hieman kovempi suhtautuminen asioihin ja enemmän eteenpäinpyrkimistä.
Rajat ovat rakkautta ja isojen ikäluokkien lapsista todella moni on saanut vapaan kasvatuksen, mikä on tosi haitallinen.
Osa sitten yrittää nyt itse olla niin täydellisiä vanhempia, että jälkikasvu tukehtuu.
Vierailija kirjoitti:
Olen sitä mieltä että on monta järkevää ja toimivaa tapaa katkaista trauman tai häpeän siirtyminen lapsille. Huonoja tapoja ovat mielestäni yksityiskohdilla revittely, varsinkin ikätasoon nähden brutaalilla tavalla ja toisaalta myös totaalikieltäminen, eli mitään ongelmia ei ole ollut tai jos onkin niin ne on unohdettu tai selvitetty. Lopputulos on kuitenkin se että stressitilanteessa ihmisen käytös on samanlaista kuin p*skan vanhemman jos siihen ei tietoisesti tee pesäeroa. Puhun kokemuksesta koska puoliso on alkoholistiäidin lapsi, heillä ei muka kotona koskaan riidelty ja asiat on niinkuin ne on. Haluaako joku arvata mitä puoliso tekee pattitilanteessa?
Minulla oli hetken tuollainen eksä. Sitten sitä yritetään raitistua tai kieltää ongelmaa jne.
Minun isäni taas oli alkoholistin lapsi ja hän ei käyttänyt alkoholia juuri lainkaan. Koska hän oli kietoutunut äitiinsä eikä koskaan edes myöntänyt äitinsä alkoholismia. (Miten se on mahdollista, koska olivat paljon keskenään tekemisissä vaatii sen, että pään sisällä tapahtuu joku kieltoreaktio). Isäksi isästä ei kuitenkaan ollut, päästään sairas äitinsä oli hänen maailmansa ainoa ihmissuhde.
On myös suuri lahja, että ap:n vaimo on noin auki. Eihän hän ole koko elämäänsä ollut tuollainen, mutta juuri nyt. terapiassa kun asioita käsitellään, on ainoa vaihtoehto aidolle muutokselle päästä kosketuksiin itsensä kanssa. Ei se onnistu käskemällä vaan vaatii jotenkin sopivan elämäntilanteen ja laukaisijan.
Onko terapeutti opettanut puolisolle hermoston vakauttamista? Se olisi todella tärkeää, koska traumatisoitunut kärsii usein hermoston ali- tai ylivireydestä, jotka aiheuttavat ikäviä oireita. On olemassa moni harjoituksia rauhoittamaan hermostoa ja esim palleahengitys auttaa itseäni kovasti. Tämmöisten keinojen opettelun ja turvallisuuden luomisen pitäisi olla ensimmäinen vaihe trauman hoidossa. Jos terapiassa käsitellään heti vain traumakokemuksia, niin ei mikään ihme, jos tulee epätoivottoja oireita.. Täällä vähän tietoa miten trauman hoidossa olisi hyvä edetä https://traumajadissosiaatio.fi/trauman-hoidon-kolmivaiheinen-malli/#el…; "Trauman käsittely on mahdollista vasta, kun selviytyjän elämäntilanne on vakautunut, hänen traumaperäiset oireensa ovat paremmin hallittavissa, hänellä on ihmissuhteita, joista hän saa tukea ja suhteellisen hyvä luottamus terapeuttiin.Jos trauman käsittelyyn ryhdytään liian aikaisin, seurauksena voi olla potilaan luhistuminen, uudelleen traumatisoituminen ja hoidon epäonnistuminen."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Se, että ennen terapiaa on mennyt hyvin, ei tarkoita, etteikö menneet traumat olisi nousseet pintaan jossain vaiheessa elämää rajulla ja tuhoavalla tavalla"
Tai sitten puoliso olisi elänyt lopun elämänsä onnellisena, ilman tuota terapointia.
Tai sitä tuskaansa sisällään kantaen, muille onnellista esittäen. Toki se niille muille voisi hyvin riittää.
Miten ihmisillä on aikaa ja halua vatkata tällaista. Luulisi, että mieluummin eläisi elämäänsä. Olisko taustalla jokin pätemisen tarve ja tärkeäksi tekeytyminen. Jenkeissähän kaikki, joilla on massia, juoksee terapiassa.
Ja entä ne terapeutit. Osa ihan selvästi itse sekaisin, anokretisiä laiheliineja ja pupillit pienet lääkkeistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Terapiakoukussa olevat ovat kuin uskonlahko. Terapeutti on lahkon johtaja. Järjen puhuminen heille on hyödytöntä.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on myös traumatausta ja ensimmäinen kunnollinen parisuhde laukaisi syvälle painetut traumat pintaan. En ollut räjähdysherkkä tai muutenkaan aggressiivinen, vaan enemmänkin aina tiedostamattani mukana kulkenut masennus syveni ja minun oli vaikea luottaa, että elämä voisi olla oikeasti hyvää.
Ihan järkyttävän paljon joutui tekemään itsensä kanssa töitä, ettei kuormittanut kumppania liikaa. Hän jaksoi uskoa prosessiin ja olla tukena. Tosin meillä oli sinänsä huomattavasti helpompaa, ettei hän joutunut elämään varpaillaan. Ainakaan omien sanojensa mukaan. Näin jälkiviisaana tiedostan, että minun olisi pitänyt hakea ammattiapua jo aikoja sitten, mutta sitä tulee vaan itselleen niin sokeaksi kun kaikki on ollut aina jollain tavalla pielessä.
En osaa antaa mitään neuvoja tai lohdutuksen sanoja, mutta mieleeni tulee, että onko sinulla joku jonka kanssa käsitellä näitä asioita? Ei ole oikein joutua elämään omaa elä
Yäk mulla myös palasi lapsuus mieleen "oikean turvallisen miehen kanssa" minua käytetty seks hyväksi lapsena ja pahoinpidelty ja tuo minua paljon vanhempi mies tiesi siitä. Hän alkoi minun isäkseni ja sain olla taas pieni lapsi, puki minulle jopa vaatteita ja halusi että olen "Pikkuinen", kylvetti minua , luki satuja , ruokki ihan lusikalla suuhun meiningillä , esitti parantavansa minut ja kutsui itseään isäkseni ja minä kutsuin häntä. Ulottui sänkyyn asti nuo jutut mitkä pahensi traumojani. Oli todella todella sairas suhde joka ei todellakaan korjannut vaan pahensi. Riita tilanteissa huusi "hiljaa lapsi! Tottelet isiä! " "Isi sanoo nyt miten tehdään!!" . Meni tosi sairaaksi tuo suhde.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko vaimo vaihdevuosi-iässä eli onko 40-55
vuotias? Jos on niin kannattaa selvittää onko hormoonitasapaino kunnossa.
Lisäisin vielä että ihan sama mitä traumoja suloisella ihmisellä on, mutta jos kotona on alaikäisiä lapsia niin sen verran pitää käyttäytyä että lapsilla on turvalllista olla siellä. Jos vaimosi uhkaa heidän psyykkistä tai fyysistä hyvinvointiaan niin sitten pitää harkita voitteko asua yhdessä terapian aikana. Lapsilla on oikeus tasapainoiseen ja turvalliseen kotiin. Aikuinen ihminen kykenee hillitsemään tunteensa, menee vaikka ulos huutamaan tai puree tyynyä. Tai raivoaa siellä terapiassa sitten.
Kyllä se pitää saada sieltä terapiasta myös ulkomaailmaan, kokemus siitä, ettei tule hylätyksi, vaikka tekee väärin, on hankala eikä täytä odotuksia.
Ei. Vaan terapian tavoite on vahvistaa aikuista puolta itsessä, jonka turvin vaikeita tunteita on mahdollisuus kokea turvallisesti. Tunteet ja käyttäytyminen ovat kaksi eri asiaa. Voit olla vihainen, mutta silti sinun ei tarvitse haukkua muita tai paiskoa astioita. Sinun ei myöskään tarvitse myötäillä muita, ja kieltää vihantunnetta.
Onko teillä muilla perheenjäsenillä yleensä paljonkin haasteita ja ongelmia, joita hän ratkoo?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mulle kävi samoin ainoo että olen se traumatisinoitunut, vielä on prosessi kesken ja 9 vuotta mennyt.,
Jos se terapiaprosessi tekee susta samanlaisen kuin aloitusviestissä kuvattu, ja se prosessi on kestänyt jo 9 vuotta, eikä loppua näy, niin...
Mitä v*tun hyötyä siitä terapiasta edes on??
Traumatisoituneen ihmisen elämäntapa. Pääasia, että elämä pyörii oman terapioinnin ympärillä. Universumin keskipiste olen minä, ja kaikki kekskittyy siihen miten minä voisin paremmin.
Joku puhui länsimaisesta kulttuurista, joka keskityy yksilön henkiseen hyvinvointiin. Voisi tosiaan olla elämä monella tavalla parempaa, jos minä-minän ja mun trauman ja mun olon ympärillä pyörimiseen kohdistettava energia käytettäisiin vaikka pohtimaan miten minä voisin auttaa muita. Ihminen voi paremmin, kun hän tekee konkreettisia tekoja muiden/yhteisön hyväksi ja osallistuu esim. vapaaehtoistyöhön.
Moni traumatisoitunut on oppinut, ettei omalla itsellä ole merkitystä, vaan pitääkin elää toisia varten. Minun puolestani ihminen saa mennä vaikka överiksikin itsekkyytensä kanssa, jos se sen vaatii, että oppii vihdoin kunnioittamaan itseään, opettelee rajansa eikä anna toisten enää imeä itseään tyhjiin.
Itsekästä on muuten sekin, että toisia käytetään omien traumojen välttelyyn. Tuputetaan pyytämättä "apua", joka ei vastaa toisen tarpeisiin (koska niitä ei kuunnella, koska kyse on "auttajasta" itsestään) ja sitten loukkaannutaan, kun ei "apu" "kelpaakaan". Näiden ihmisten sietäisikin suunnata terapiaan, vaan kun eivät kykene pysähtymään itsensä äärelle.
Vierailija kirjoitti:
Tätä en ymmärrä. Ei ihmisen pääasiallinen elämän sisältö voi olla terapiassa käyminen ja siitä sitten toipuminen, ja taas seuraavaan kertaan meneminen. Eikö tuo ole väärin ja elämän tuhlaamista. Vakavia traumoja on, ja niistä on vaikeata selvitä. Jos puhutaan lapsuuden traumoista, niin menneisyyttä ei voi muuttaa ,ei mitenkään, vaikka sitä kuinka terapioitaisiin. Tästä seuraa, on hyväksyttävä tapahtunut tosiasiana,vaikka se on väärin ja epäoikeudenmukainen. Tämän jälkeen on tehtävä rauha menneisyyden kanssa, se rauha tehdään itse asiaa pohtimalla ja terapeutin pitää antaa siihen keinot ja ohjeet. Tämä on oma kokemukseni, mutta toinen saattaa tarvita jotain muuta keinoa.
Toisilla koko elämä pyörii erilaisten terapioiden ympärillä. Itse tunnen pari tällaista. Päivätyö terapian piirissä, harrastus- tai sivutoimeentulo perhe- tai psykoterapiassa, itse käyvät erilaisissa terapioissa etsimässä itseään, vapaa-aika kuluu oman itsensä kuuntelussa, hermoston rauhoittelussa, meditoinnissa ynnä muussa vastaavassa. Aikaa normaalille elämälle ei oikein ole, koska terapia on keskipisteessä. Kaiken voi näköjään vetää överiksi, myös terapian. Mutta se on trendikästä ja ihmiset arvostavat terapiassa kävijää. Varsinkin ne ihmiset, joillese tarkoittaa lisää euroja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ikävä kyllä sanoisin, että jos lapset kärsivät, niin eroa, ellei sitten tilanne pian parane. Kaikilla m ulkuilla ja raivoajilla on joku syy siihen toisten ihmisten piinaamiseen, varmasti usein lapsuuden traumat. Minulla oli kumppani, joka oli kärsinyt koulukiusaamisesta ja kylmästä lapsuudenkosista, ja hän näki omassa pienessä tavallisesa ja kiltissä pojassaan kiusaajan ja kohteli lasta julmasti ja yritti vakuuttaa minulle että lapsi tarvitsee lääkkeitä, että olisi hiljaa jne. Minua hän haukkui ja pahoinpiteli. Ymmärsin koko ajan, että mies kipuilee omia traumojaan, mutta mitä järkeä olisi siirtää niitä eteenpäin. Mies pellolle ja rauha maahan. Ei saa olla liian kiltti ja ymmärtäväinen, siinä rikkoo vain itsensä ja ehkä lapsensakin.
Aloittajan lapset ovat fiksuja nuoria aikuisia. Lienevät jo omillaan. En suosittele eroa, siitäkin koituu suurta murhetta molemmille.
Oli paha virhe mennä repimään arpeentuneita haavoja auki ja särkeä jo hyvin parantunut ihminen. Viisaammat psykologit osaavatkin sitä varoa. Esim. sodan traumatisoimia ei enää aleta kaivelemaan ja särkemään uudestaan.
Voimia Ap'lle. Mieti, onko terapian jatkaminen tarpeen. Jos on, mene mukaan tueksi ja turvaksi, keskustelemaan asioista yhdessä. Lepoloma kahdestaan jossain kauempana voisi tehdä teille hyvää.<3
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"...,jos tässä pitäisi vielä jotenkin erityisesti itsensä kustannuksella huomioida muita..."
Mutta eihän terapiassa käyminen ja omien ongelmien selvittäminen, ole mikään vapautus siitä, että pitää edelleenkin huomioida toisetkin ihmiset, varsinkin omat läheisensä ja heidänkin tunteensa. Ei terapia anna mitään erioikeutta olla äärimmäisen itsekekeinen ja piittaamaton toisia kohtaan. Mistä tällainen käsitys tulee? En usko että tuollaisella ajatusmallilla saavutetaan edes kovin hyvää lopputulosta.
Kaikkien ihmisten tulee huomioida myös toisetkin. Kävi sitten terapissa tai ei.
Joo, kusipääksi ei kai ole tuo ap:n vaimokaan heittäytynyt. Tai lakannut tekemästä kotitöitä tai ryhtynyt hakemaan huomiota suhteen ulkopuolelta huomiontarpeeseensa.
Ihminen kuitenkin omaa rajalliset resurssit ollessaan vakavasti sairas ja se pitäisi jokaisen ymmärtää ja hyväksyä. En minä jaksa tässä sairaana ollessa muistaa siskontyttöä samalla tavalla kuin normaalisti jne.
Eikö? aloituksesta:
"Hänestä on tullut todella ärtyisä, ahdistus huokuu hänen olemuksestaan kaiken aikaa. Hän saa silmittömiä raivareita ihan yhtäkkiä ja yllättäen, tilanteissa joissa sitä ei yhtään olisi osannut odottaa. Pahoittaa mielensä ns aivan mitättömistä, ja pelkää hylätyksi tulemista joka käänteessä ja se näyttäytyy hirvittävänä sanallisena aggressiona. Hän on aivan kuin toinen ihminen. Vereslihalla oleva arvaamaton raivopää."
Ei nyt aivan pieneltä kiukuttelulta tai yksittäisiltä ylilyöinneiltä kyllä vaikuta. Ymmärrän pointtisi siinä, ettei sairas ihminen jaksa ottaa aina muita ihan samalla tavalla huomioon kuin normaalisti, mutta nyt ei kuitenkaan ollut kyse siskontyttöjen ylimääräisestä huomioimisesta. Kyllä kuvattu arkitodellisuus ap:n perheessä menee reippaasti yli rajan, vaikka vaimo käsittelee traumojaan, mikä on vaikeaa. Kyllä jokin perustaso ja kohtuus pitäisi kuitenkin läheisten kohtelussa pääasiallisesti pysyä, vaikkei pystyisikään samaan mitä ennen. Asiaan pitää saada ehdottomasti muutos, keskustelmalla vaimon kanssa, ehkäpä mahdollisesti vaihtamalla terapeuttia (?), jne, jos tilanne ei pian muutu.
Entä jos lasten lapsuus menee tässä pilalle. Paljonko heidän täytyy sietää?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikeat lapsuuden traumat muuttavat ihmisen persoonan, minän. Traumaterapiassa siis ihmisen minuus hajotetaan palasiksi ja, jos sitten saataisiin jotenkin kursittua kokoon toinen minuuus.Puolisosi on kuitenkin pystynyt elämään parisuhteessa ja kasvattamaan lapsia, niin mitä puuttuu? Kaikki eivät voi saada täydellistä elämää, vaan toiset kohtaavat vaikeuksia ja ongelmia. Eikö puolisosi kunto ja elämä ollut riitävän hyvää, miksi terapiaan?
Tai sitten ne muokkaavat, että minusta tulee juurikin "minä". Ei sitä tarvitse lähteä terapiassa muuttamaan, jos ihminen on yhteiskuntakepoinen, pärjää työssä ja perhe-elämässä yms.
Minä olin yhteiskuntakeloinen, pärjäsin työssä ja sellaisessa perhe
En lainkaan ymmärrä, mitä ihmiset sillä edes tarkoittavat kun vähän väliä puhuvat hermostostaan. Tai että hermosto menee tilttiin. Mitä se edes tarkoittaa? Ei minulla ole ikinä mennyt mikään tilttiin, tai ainakin luulisin ettei ole. Korkeintaan kuppi nurin. Hermot ovat ymmärtääkseni niitä, jotka esim välittävät viestiä kipureseptoreilta. Tai vaikuttavat suolen toimintaan. Hermosto on yksittäisten hermojen muodostama verkosto. Miten se menee tilttiin?
Vierailija kirjoitti:
Onko terapeutti opettanut puolisolle hermoston vakauttamista? Se olisi todella tärkeää, koska traumatisoitunut kärsii usein hermoston ali- tai ylivireydestä, jotka aiheuttavat ikäviä oireita. On olemassa moni harjoituksia rauhoittamaan hermostoa ja esim palleahengitys auttaa itseäni kovasti. Tämmöisten keinojen opettelun ja turvallisuuden luomisen pitäisi olla ensimmäinen vaihe trauman hoidossa. Jos terapiassa käsitellään heti vain traumakokemuksia, niin ei mikään ihme, jos tulee epätoivottoja oireita.. Täällä vähän tietoa miten trauman hoidossa olisi hyvä edetä https://traumajadissosiaatio.fi/trauman-hoidon-kolmivaiheinen-malli/#el…; "Trauman käsittely on mahdollista vasta, kun selviytyjän elämäntilanne on vakautunut, hänen traumaperäiset oireensa ovat paremmin hallittavissa, hänellä on ihmissuhteita, joista hän saa tukea ja suhteellisen hyvä luottamus terapeuttiin.Jos trauman käsittelyyn ryhdytään liian aikaisi
Ei kuitenkaan voi aina vain vakauttaa, muuten homma ei etene. En tietysti tarkoita, että pitäisi riehua jatkuvasti.
Ja ilman tukea ja ihmissuhteita on pakko yrittää, jos ei ole tukea ja ihmissuhteita.
Vierailija kirjoitti:
Entä jos lasten lapsuus menee tässä pilalle. Paljonko heidän täytyy sietää?
Ap:n apset ovat jo aikuisia, joka on todella hyvä asia tuossa tilanteessa.
Alue: Aihe vapaa
Läsnäolotaitojen harjoittaminen että kaikissa arkitilanteissa pystyy havaitsemaan vanhat reaktiomallit kun ne heräävät. Silloin on parhaat mahdollisuudet olla singahtamatta vanhaan totuttuun reaktioon. Pluspuoli= kiperiä tilanteita ei tarvitse pelätä ennakkoon koska läsnäolotaidot ovat heti saatavilla toisin kuin pakokeinot. Miinuspuoli=hyvät läsnäolotaidot nostattavat mutaa pyytämättä, vanhat traumat tuppaavat heräämään ties mistä syystä, se taas on merrki että edistystä tapahtuu mutta kakkua voi syödä vain pala ja kerros kerrallaan.