Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Puolison traumaterapia on tuhonnut koko perheen hyvinvoinnin, onko kokemuksia että kyllä tämä tästä? Voimat on aivan loppu
08.04.2025 |
Puolisoni on elänyt hyvin traumaattisen lapsuuden. Hän on oireillut monella tapaa läpi elämän, mutta kokemuksiinsa nähden pärjännyt ihmeellisen hyvin. Hän on positiivinen, empaattinen, rakastava, huolehtiva ja luotettava. Meillä on ollut ihana pitkä elämä yhdessä, lapset ovat varttuneet fiksuiksi nuoriksi aikuisiksi.
Noin vuosi sitten hän meni vihdoin terapiaan käsittelemään traumojaan, jotta pääsisi elämään elämää omana itsenään eikä niiden taakkaa mukana raahaten.
Tämä prosessi on nyt sitten räjäyttänyt koko meidän elämän. Tuska jota siellä käsitellään on niin syvää, että puoliso on aivan hajalla. Hänestä on tullut todella ärtyisä, ahdistus huokuu hänen olemuksestaan kaiken aikaa. Hän saa silmittömiä raivareita ihan yhtäkkiä ja yllättäen, tilanteissa joissa sitä ei yhtään olisi osannut odottaa. Pahoittaa mielensä ns aivan mitättömistä, ja pelkää hylätyksi tulemista joka käänteessä ja se näyttäytyy hirvittävänä sanallisena aggressiona. Hän on aivan kuin toinen ihminen. Vereslihalla oleva arvaamaton raivopää.
Olemme puhuneet tästä paljon lastenkin kanssa, ja selittäneet että tämä on todella vaikea ja raskas tilanne elämässä joka pitää vaan jaksaa taistella yhdessä läpi. Ja että hän ei ole oma itsensä, eikä tarkoita niitä pahoja asioita mitä reagoidessaan huutaa. Hän menee aina aivan sijoiltaan noiden kohtausten jälkeen, häpeästä ja syyllisyydestä ja siitä että aiheuttaa pelkoa ja hätää meissä.
Tämä on sitten johtanut siihen, että kaikki yrittävät välttää noiden kilahdusten aiheuttamista kaikin tavoin. Omien murheiden ja haasteiden esilletuominen on aivan mahdotonta, sillä puoliso on aivan poissa pelistä ja sellaisessa nurkkaan ajetun kuolemaa pelkäävään eläimellisessä pakokauhussa. Elämä on munankuorilla kävelyä.
Puoliso on nyt uudelleen se pieni lapsi, joka raivokkaasti koittaa vaatia sitä huomiota ja turvaa mitä ei koskaan vanhemmiltaan saanut. Terapeutti sanoo, että tämä on osa prosessia, vaikka aivan hirveää tuskaa onkin. Haavat ovat nyt auki, ja siksi kaikki triggerit räjäyttelevät miinoja kaiken aikaa. Ja että tämä on vain välttämätön vaihe matkalla kohti mielen korjaantumista.
Hän tiedostaa oma tilansa todella hyvin, löytää syy-yhteyksiä reaktioilleen, ja pahoittelee toimintaansa niin perusteellisesti ja itseään ruoskien että ihan pahaa tekee. Hokee koko ajan, että tämä menee ohi, tämän on pakko mennä ohi, kun vaan tekee töitä sen eteen.
Toivon todella että kukaan ei poistata tätä aloitusta. Jos ei muuta, niin voisin edes tänne ajoittain purkaa omaa oloani, kun on jaksaminen todella vähissä. Näen puolisossa sen pienen hylätyn lapsen, joka on kokemuksiensa vanki ja siihen syytön. Näen kuitenkin yhä sen hänen sydämensä hyvyyden ja sen todellisen minän, johon aikoinaan rakastuin. Rakkaus ei ole mihinkään kadonnut, mutta sitä sävyttää syvä huoli. Miten kauan tämä voi kestää? Meneekö tämä varmasti ohi?
Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta?
Kommentit (842)
Vierailija kirjoitti:
"Minusta alkoi terapiassa tuntua (ja sen toimintaperiaatteista selvää ottaessani) siltä, että koko suuntaus on sadistisen narsistin tai pykopaatin kehittämä."
Voisitko lyhyesti kertoa näistä toimintaperiaatteista?
tai jokin valaiseva linkki?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Onhan se niin, että jos on ollut pitkä rakkaudellinen avioliitto niin tällaiseen pitää todella suhtautua kuten johonkin akuuttiin fyysiseen sairauteen. Ei sitä puolisoa hylätä millään tasolla. Hän kärsii todennäköisesti elämänsä toiseksi suurinta tuskaa, suurin on tapahtunut siellä lapsuudessa."
Fyysinen sairaus on asia, mikä tapahtuu tahdosta riippumatta. Psyykkinen sairaus on asia, mikä tapahtuu tahdosta riippumatta. Terapia on asia, minkä voi valita. Et voi verrata sairautta ja terapiassa käymistä. Jos terapiassa käyminen tekee läheisten elämästä helvettiä, silloin lopetetaan terapia! Elämänne laatu oli parempi ennen terapiaa. Ei mitään järkeä pilata sitä terapialla. Ja kun tuo terapia jatkuu riittävän pitkään, ei ole mitää
"...,jos tässä pitäisi vielä jotenkin erityisesti itsensä kustannuksella huomioida muita..."
Mutta eihän terapiassa käyminen ja omien ongelmien selvittäminen, ole mikään vapautus siitä, että pitää edelleenkin huomioida toisetkin ihmiset, varsinkin omat läheisensä ja heidänkin tunteensa. Ei terapia anna mitään erioikeutta olla äärimmäisen itsekekeinen ja piittaamaton toisia kohtaan. Mistä tällainen käsitys tulee? En usko että tuollaisella ajatusmallilla saavutetaan edes kovin hyvää lopputulosta.
Kaikkien ihmisten tulee huomioida myös toisetkin. Kävi sitten terapissa tai ei.
Joo, kusipääksi ei kai ole tuo ap:n vaimokaan heittäytynyt. Tai lakannut tekemästä kotitöitä tai ryhtynyt hakemaan huomiota suhteen ulkopuolelta huomiontarpeeseensa.
Ihminen kuitenkin omaa rajalliset resurssit ollessaan vakavasti sairas ja se pitäisi jokaisen ymmärtää ja hyväksyä. En minä jaksa tässä sairaana ollessa muistaa siskontyttöä samalla tavalla kuin normaalisti jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei asioitten penkominen mitään auta, vaan pahentaa.
Tutkimusten mukaan suurien onnettomuuksienkin jälkeen parhaiten selviää ihmiset, jotka eivät saaneet mitään terapiaa tapahtuneen vuoksi.
Totuus yleensä auttaa, kun sen hyväksyy. Sano itsellesi, että sun kohdalle sattui huonot vanhemmat eikä sille mitään mahda. P ska tuuri kävi, mutta ei sitä kannata loppuelämäänsä miettiä.
Terapeutit tietty vatkaa vaikka vuosia. Ne saa siitä elantonsa.
Tiedoksi, lapsuudessa huoltajan aiheuttama trauma on lähes kaikkein vaikein selvittää. Se on usein pitkäkestoinen, jatkuu siis vuosia tai vuosikymmeniä, ja sen tuottaa ihminen jolta lapsi joutuu hakemaan tukea ja turvaa rumasta kohtelusta huolimatta. Ehkä juuri nämä onnettomuuksista ilman terapiaa selvinneet ovat heitä joilla on perheasiat ja tukiverkot kunnossa. Kaikilla ei ole ja siksi joutuu ha
Myös onnellisen lapsuuden kokeneet voi pettyä todella pahasti ihmisiin. Ehkä siitä saattaa toipua paremmin, kun turvaverkko kuitenkin löytyy.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen siellä traumaterapiassa juuri siksi, että en pysty olemaan surullinen siitä, että he olivat vanhempiani, en...
Vaan minunpa ei tarvitse. Ne asiat jätin taakseni yli 30 vuotta sitten. Olen hyväksynyt ne osana lapsuuttani ja nuoruuttani, antanut anteeksi traumojen aiheuttajalle jne. Ei minun tarvitse enää vuosikymmenten takia oppia menneitä suremaan tai ketään vihaamaan.
"Sitä tikulla silmään, ken vanhoja muistelee..." TJSP.
--
Psykoterapia ei sovi kaikille ja psykoterapialla on omat haittansa. Teidän ei tarvitse sietää tuollaista. Puolisosi tulisi lopettaa terapia.
Itse olen käynyt 3 psykoterapiajaksoa. 2 jaksoa oli haitallisia. Kolmas oli hyvä. Kadun valtavasti, että menin terapiaan, sillä olin terapian jälkeen sairaampi kuin ennen sitä. Tämä ei ole pelkästään oma mielipiteeni, vaan myös diagnoosi muuttui.
Terpia vaikuttaa aivoihin. Jos terapia onnistuu, jos terapeutti on ammattilainen, terapiasta on hyötyä, ja aivot muuttuvat parempaan suuntaan. Jos terapia epäonnistuu tai terapeutti on ammattitaidoton tai patologinen, aivot muokkautuvat huonoon suuntaan.
Myös terapeuteissa on ammattitaidottomia tai jopa patologisia persoonia, jotka voivat käyttää valtaansa tai asemaansa väärin, ja aiheuttaa tuhoa. Terapia ei saisi koskaan viedä ihmistä huonompaan suuntaan edes väliaikaisesti.
Puolisosi terapiassa on jotain pahasti pielessä. Oikeasti!
--
Lopputulos pahimmillaan : muut perheenjäsenet käyvät kohta jokaikinen terapiassa sen vuoksi kun perheenpää aloitti terapian. Ja kierre jatkuu ja siirtyy ikuisesti toiseen sukupolveen.
Kuka uskaltaa ventovieraan antaa päsmätä päänsä kaikista kipeimmällä ja arimmalla sisällöllä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mulle kävi samoin ainoo että olen se traumatisinoitunut, vielä on prosessi kesken ja 9 vuotta mennyt.,
Tästä syystä en lähde traumaterapiaan. 50 vuotta olen kestänyt traumojeni kanssa omilla selviytymiskeinoillani. Positiivisuudella ja rakkaudella perhettä ja läheisiä kohtaan. Uskon pärjääväni samalla loppuun asti. En halua repiä kaikkea tuskaa esiin ja aiheuttaa sillä vielä harmia läheisille.
Kaikilla on oma tapa elää menneen kanssa ja omasta terveydenhoidostaan vastuussa. Kun sitä elää niiden seuraustenkin kanssa pääasiassa itse.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei asioitten penkominen mitään auta, vaan pahentaa.
Tutkimusten mukaan suurien onnettomuuksienkin jälkeen parhaiten selviää ihmiset, jotka eivät saaneet mitään terapiaa tapahtuneen vuoksi.
Totuus yleensä auttaa, kun sen hyväksyy. Sano itsellesi, että sun kohdalle sattui huonot vanhemmat eikä sille mitään mahda. P ska tuuri kävi, mutta ei sitä kannata loppuelämäänsä miettiä.
Terapeutit tietty vatkaa vaikka vuosia. Ne saa siitä elantonsa.
Tiedoksi, lapsuudessa huoltajan aiheuttama trauma on lähes kaikkein vaikein selvittää. Se on usein pitkäkestoinen, jatkuu siis vuosia tai vuosikymmeniä, ja sen tuottaa ihminen jolta lapsi joutuu hakemaan tukea ja turvaa rumasta kohtelusta huolimatta. Ehkä juuri nämä onnettomuuksista ilman terapiaa selvinneet ovat heitä joilla on perheasiat ja tuk
Myös onnellisen lapsuuden kokeneet voi pettyä todella pahasti ihmisiin. Ehkä siitä saattaa toipua paremmin, kun turvaverkko kuitenkin löytyy.
Onnellisen lapsuuden kokeneet toipuvat paremmin siksi, että heidän aivorakenne, hermosto ja välittäjäainetoiminta on muodostunut terveeksi. Lapsuuden pitkäkestoinen trauma muokkaa koko kehon. Ymmärtänette, että aikuinekin on aivoiltaan ja hermoiltaan ihan sekaisin jonkun katastrofin jälkeen niin lapsi elää sellaista vuosikausia, vuosikymmeniä pystymättä tukeutumaan kehenkään ja esittäen samalla, että kaikki on ok.
Lapsuuden trauma-aivot ovat siis valmiiksi muovautuneet traumatilanteita varten. Terveen lapsuuden eläneiden aivot ovat muovautuneet terveeseen elämään ja välittäjäaineenvaihdunta tukee sitä.
Kävin erään vakavasti mt-sairaiden kuntoutuksen. Meitä oli kymmenen. Siellä oli kaksi parhaassa kunnossa olevaa sellaiset, joilla oli ollut ns. hyvä lapsuus ja oikeastaan aikuisuuskin.Se sairaus oli "ainoa" ongelma. Muut olivat työkyvyttömiä ja omasivat traumoja lapsista asti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen siellä traumaterapiassa juuri siksi, että en pysty olemaan surullinen siitä, että he olivat vanhempiani, en...
Vaan minunpa ei tarvitse. Ne asiat jätin taakseni yli 30 vuotta sitten. Olen hyväksynyt ne osana lapsuuttani ja nuoruuttani, antanut anteeksi traumojen aiheuttajalle jne. Ei minun tarvitse enää vuosikymmenten takia oppia menneitä suremaan tai ketään vihaamaan.
"Sitä tikulla silmään, ken vanhoja muistelee..." TJSP.
Minkä sinä jätit taaksesi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mulle kävi samoin ainoo että olen se traumatisinoitunut, vielä on prosessi kesken ja 9 vuotta mennyt.,
Tästä syystä en lähde traumaterapiaan. 50 vuotta olen kestänyt traumojeni kanssa omilla selviytymiskeinoillani. Positiivisuudella ja rakkaudella perhettä ja läheisiä kohtaan. Uskon pärjääväni samalla loppuun asti. En halua repiä kaikkea tuskaa esiin ja aiheuttaa sillä vielä harmia läheisille.
Mä ymmärrän tämän ajattelutavan. Henkinen romahdus ja terapia on niin hirveitä kokemuksia, ettei niitä yleensä vapaaehtoisesti valita. Äitini oli niin kuin sinä. Hänellä oli ihan kauheita kokemuksia taustalla, mutta oli positiivinen ja eteenpäin katsova ihminen. Hän ei koskaan hakenut mitään apua, mutta nyt olenkin nelikymppisenä terapiassa minä. Traumat siirtyy, kunnes ne käsitellään. Minun traumani ja persoonallisuushäiriö johtuvat luultavasti siitä, ettei äiti omien kokemuksiensa takia kuitenkaan pystynyt olemaan vanhempana turvallinen. Äidin syy se silti ei ole, ja tiedän, että hän rakasti minua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen siellä traumaterapiassa juuri siksi, että en pysty olemaan surullinen siitä, että he olivat vanhempiani, en...
Vaan minunpa ei tarvitse. Ne asiat jätin taakseni yli 30 vuotta sitten. Olen hyväksynyt ne osana lapsuuttani ja nuoruuttani, antanut anteeksi traumojen aiheuttajalle jne. Ei minun tarvitse enää vuosikymmenten takia oppia menneitä suremaan tai ketään vihaamaan.
"Sitä tikulla silmään, ken vanhoja muistelee..." TJSP.
Noinhan minäkin sanoin kymmenen vuotta sitten, viisikin vuotta sitten. Ja koska en ole ilkeä, kaikki muutkin olivat sitä mieltä, että olen tosi hyvin selvinnyt traumoistani ja kasvanut hyväksi ja mukavaksi ihmiseksi. No, vähänpä tiesin silloin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mulle kävi samoin ainoo että olen se traumatisinoitunut, vielä on prosessi kesken ja 9 vuotta mennyt.,
Tästä syystä en lähde traumaterapiaan. 50 vuotta olen kestänyt traumojeni kanssa omilla selviytymiskeinoillani. Positiivisuudella ja rakkaudella perhettä ja läheisiä kohtaan. Uskon pärjääväni samalla loppuun asti. En halua repiä kaikkea tuskaa esiin ja aiheuttaa sillä vielä harmia läheisille.
Mä ymmärrän tämän ajattelutavan. Henkinen romahdus ja terapia on niin hirveitä kokemuksia, ettei niitä yleensä vapaaehtoisesti valita. Äitini oli niin kuin sinä. Hänellä oli ihan kauheita kokemuksia taustalla, mutta oli positiivinen ja eteenpäin katsova ihminen. Hän ei koskaan hakenut mitään apua, mutta nyt olenkin nelikymppisenä terapiassa minä. Traumat siirtyy, kunnes ne käsitellään. Minun traumani
Niinpä. Vaatii todella paljon, että katkaisee sukupolvien ketjun. Onnittelut, että olet ryhtynyt siihen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tätä en ymmärrä. Ei ihmisen pääasiallinen elämän sisältö voi olla terapiassa käyminen ja siitä sitten toipuminen, ja taas seuraavaan kertaan meneminen. Eikö tuo ole väärin ja elämän tuhlaamista. Vakavia traumoja on, ja niistä on vaikeata selvitä. Jos puhutaan lapsuuden traumoista, niin menneisyyttä ei voi muuttaa ,ei mitenkään, vaikka sitä kuinka terapioitaisiin. Tästä seuraa, on hyväksyttävä tapahtunut tosiasiana,vaikka se on väärin ja epäoikeudenmukainen. Tämän jälkeen on tehtävä rauha menneisyyden kanssa, se rauha tehdään itse asiaa pohtimalla ja terapeutin pitää antaa siihen keinot ja ohjeet. Tämä on oma kokemukseni, mutta toinen saattaa tarvita jotain muuta keinoa.
Jos ystäväsi sairastuu vaikka rintasyöpään, eikä kykene rankkojen kemoterapioiden takia käymään hoitojaksolla töissä tai elämään muuta elämää, torutko häntä yhtä lailla? Oletko sitä mieltä, että hän tuhlaa elämäänsä liian rankkoihin hoitoihin, ja parempi olisi syöpäsolujen hyväksyminen ja eläminen niiden kanssa lääkärin ohjeiden mukaan, niin kauan kuin aikaa riittää.
Itse traumatisoin lapsena, mutta se purkautui aikuisena, kun läheinen kuoli. Itkin kaikkialla täytin masennuspaperin, puhuin kuolintavoista. Itkin psykologilla. Kirjoitin paperille pahat asiat kun en voinut puhua.
Terapia loppui ja seisoin suu auki pihalla, jouduin uudelleen terapiajaksolle ja psykiatri oli kuin 15v poika. Joka päätti että sairastan vaikeaa masennusta.
Nyt on mennyt paremmin vaikka itkettääkin.
Paras ystäväni 25v vanhempi mua, kärsii kun lapset joutui terapiaan ja katkaisivat välit. Oli kuulema syytäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
'Anna arpisten haavojen olla, niitä auki et repiä saa', lauloi aikoinaan sodat ja muut vastukset läpikäyneet sukupolvet. Ja ehkä he olivat oikeassa? Kokemuksen syvällä rintaäänellä?
Miksi repiä auki haavoja ja alkaa kierrättää niitä omia traumoja lapsilleen? Sillä sitähän tuo on. Penskat katsoo silmät pyöreinä pelästyksestä kun äiskä/iskä raivoaa jostain käsittämättämästä syystä. Niistähän ne traumat saattaa jäädä. Pelosta, luottamuspulasta omaa vanhempaa kohtaan, yksinjäämisen pelosta, väkivallan pelosta.
Traumatisoituneet sukupolvet kykenivät kyllä kasvattamaan lapsensa siihen tapaan, kun ennen tehtiin. Lapsi ruokittiin, hoidettiin, puettiin, häneltä vaadittiin tietynlaista käytöstä ja väärästä käytöksestä rangaistiin. Paha olo hukutettiin usein viinaan. Trauma siirtyi lapselle.
Nykyään vanhemmilta edellytetään lapsen tunne-elämän kehittymisen tukemista. Sitä ei vaan voi tehdä, jos ei ole yhteyttä omaan tunne-ilämään. Se on varmasti merkittävä syy, miksi vanhemmat uupuvat, eroavat, masentuvat, eivät osaa pitää lapsille rajoja. Kun on lusikalla saanut, ei voi kauhalla vaatia.
Minun mielestäni on yhteiskunnallisesti älyttömän tärkeää, että nyt 20-50 vuotiaat sukupolvet saavat terapiaa hylkäämis-, hyväksikäyttö- ja väkivaltatraumoihin. Heillä on ihan oikeasti mahdollisuus katkaista ylisukupolvisten traumojen ketju.
Vierailija kirjoitti:
Itse traumatisoin lapsena, mutta se purkautui aikuisena, kun läheinen kuoli. Itkin kaikkialla täytin masennuspaperin, puhuin kuolintavoista. Itkin psykologilla. Kirjoitin paperille pahat asiat kun en voinut puhua.
Terapia loppui ja seisoin suu auki pihalla, jouduin uudelleen terapiajaksolle ja psykiatri oli kuin 15v poika. Joka päätti että sairastan vaikeaa masennusta.
Nyt on mennyt paremmin vaikka itkettääkin.
Paras ystäväni 25v vanhempi mua, kärsii kun lapset joutui terapiaan ja katkaisivat välit. Oli kuulema syytäkin.
Kuulostaa aika sekavalta, mutta samaistun hyvin tuohon läheisen kuolemaan ja sen vaikutuksiin.
Onko paras ystäväsi ihan ok ystävä, kun lapset eivät halua olla tekemisissä?
"...,jos tässä pitäisi vielä jotenkin erityisesti itsensä kustannuksella huomioida muita..."
Mutta eihän terapiassa käyminen ja omien ongelmien selvittäminen, ole mikään vapautus siitä, että pitää edelleenkin huomioida toisetkin ihmiset, varsinkin omat läheisensä ja heidänkin tunteensa. Ei terapia anna mitään erioikeutta olla äärimmäisen itsekekeinen ja piittaamaton toisia kohtaan. Mistä tällainen käsitys tulee? En usko että tuollaisella ajatusmallilla saavutetaan edes kovin hyvää lopputulosta.
Kaikkien ihmisten tulee huomioida myös toisetkin. Kävi sitten terapissa tai ei.
Tässä ketjussa ei ole _yksikään_ kirjoittaja väittänyt, että psyykkinen sairaus tai terapiassa käynti olisi vapaapassi äärimmäiseen itsekeskeisyyteen tai käyttäytymään miten vain. Päin vastoin, aloittajaa on neuvottu painokkaasti laittamaan rajoja ja huolehtimaan omasta jaksamisestaan.
Lainaamasi lausahdus oli vastaus väitteeseen, että psyykkisestä sairaudesta voi parantua keskittymällä muiden auttamiseen. Ei voi (Olen kokeillut 30 vuoden ajan).
Olen sitä mieltä että on monta järkevää ja toimivaa tapaa katkaista trauman tai häpeän siirtyminen lapsille. Huonoja tapoja ovat mielestäni yksityiskohdilla revittely, varsinkin ikätasoon nähden brutaalilla tavalla ja toisaalta myös totaalikieltäminen, eli mitään ongelmia ei ole ollut tai jos onkin niin ne on unohdettu tai selvitetty. Lopputulos on kuitenkin se että stressitilanteessa ihmisen käytös on samanlaista kuin p*skan vanhemman jos siihen ei tietoisesti tee pesäeroa. Puhun kokemuksesta koska puoliso on alkoholistiäidin lapsi, heillä ei muka kotona koskaan riidelty ja asiat on niinkuin ne on. Haluaako joku arvata mitä puoliso tekee pattitilanteessa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
'Anna arpisten haavojen olla, niitä auki et repiä saa', lauloi aikoinaan sodat ja muut vastukset läpikäyneet sukupolvet. Ja ehkä he olivat oikeassa? Kokemuksen syvällä rintaäänellä?
Miksi repiä auki haavoja ja alkaa kierrättää niitä omia traumoja lapsilleen? Sillä sitähän tuo on. Penskat katsoo silmät pyöreinä pelästyksestä kun äiskä/iskä raivoaa jostain käsittämättämästä syystä. Niistähän ne traumat saattaa jäädä. Pelosta, luottamuspulasta omaa vanhempaa kohtaan, yksinjäämisen pelosta, väkivallan pelosta.
Traumatisoituneet sukupolvet kykenivät kyllä kasvattamaan lapsensa siihen tapaan, kun ennen tehtiin. Lapsi ruokittiin, hoidettiin, puettiin, häneltä vaadittiin tietynlaista käytöstä ja väärästä käytöksestä rangaistiin. Paha olo hukutettiin usein viinaan. Trauma siirtyi lapselle.
Nykyään vanhemmilta edellytetään lapsen tun
Tuon ikäset ovat veivanneet omia traumojaan ennätyksellisesti. Myös seuraava sukupolvi on sekaisin. Olisikohan parempi palata siihen malliin mikä toimi paremmin. Hieman kovempi suhtautuminen asioihin ja enemmän eteenpäinpyrkimistä.
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti monen kommentoijan mielikuvissa aloituksen kirjoittaja on mies?
Niin no, kai hän voi olla nainenkin, jos kyse on naispariskunnasta. Ap:n puoliso kun on ap:n kertoman mukaan kuitenkin vaimo. Aloituksessa tuota ei mainita, mutta myöhemmässä kommentissa se kerrotaan.
Alue: Aihe vapaa
Suutarin lapsilla ei ole kenkiä. Ymmärrystä muiden asioita kohtaan löytyy ehkä enemmän.