Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Puolison traumaterapia on tuhonnut koko perheen hyvinvoinnin, onko kokemuksia että kyllä tämä tästä? Voimat on aivan loppu
08.04.2025 |
Puolisoni on elänyt hyvin traumaattisen lapsuuden. Hän on oireillut monella tapaa läpi elämän, mutta kokemuksiinsa nähden pärjännyt ihmeellisen hyvin. Hän on positiivinen, empaattinen, rakastava, huolehtiva ja luotettava. Meillä on ollut ihana pitkä elämä yhdessä, lapset ovat varttuneet fiksuiksi nuoriksi aikuisiksi.
Noin vuosi sitten hän meni vihdoin terapiaan käsittelemään traumojaan, jotta pääsisi elämään elämää omana itsenään eikä niiden taakkaa mukana raahaten.
Tämä prosessi on nyt sitten räjäyttänyt koko meidän elämän. Tuska jota siellä käsitellään on niin syvää, että puoliso on aivan hajalla. Hänestä on tullut todella ärtyisä, ahdistus huokuu hänen olemuksestaan kaiken aikaa. Hän saa silmittömiä raivareita ihan yhtäkkiä ja yllättäen, tilanteissa joissa sitä ei yhtään olisi osannut odottaa. Pahoittaa mielensä ns aivan mitättömistä, ja pelkää hylätyksi tulemista joka käänteessä ja se näyttäytyy hirvittävänä sanallisena aggressiona. Hän on aivan kuin toinen ihminen. Vereslihalla oleva arvaamaton raivopää.
Olemme puhuneet tästä paljon lastenkin kanssa, ja selittäneet että tämä on todella vaikea ja raskas tilanne elämässä joka pitää vaan jaksaa taistella yhdessä läpi. Ja että hän ei ole oma itsensä, eikä tarkoita niitä pahoja asioita mitä reagoidessaan huutaa. Hän menee aina aivan sijoiltaan noiden kohtausten jälkeen, häpeästä ja syyllisyydestä ja siitä että aiheuttaa pelkoa ja hätää meissä.
Tämä on sitten johtanut siihen, että kaikki yrittävät välttää noiden kilahdusten aiheuttamista kaikin tavoin. Omien murheiden ja haasteiden esilletuominen on aivan mahdotonta, sillä puoliso on aivan poissa pelistä ja sellaisessa nurkkaan ajetun kuolemaa pelkäävään eläimellisessä pakokauhussa. Elämä on munankuorilla kävelyä.
Puoliso on nyt uudelleen se pieni lapsi, joka raivokkaasti koittaa vaatia sitä huomiota ja turvaa mitä ei koskaan vanhemmiltaan saanut. Terapeutti sanoo, että tämä on osa prosessia, vaikka aivan hirveää tuskaa onkin. Haavat ovat nyt auki, ja siksi kaikki triggerit räjäyttelevät miinoja kaiken aikaa. Ja että tämä on vain välttämätön vaihe matkalla kohti mielen korjaantumista.
Hän tiedostaa oma tilansa todella hyvin, löytää syy-yhteyksiä reaktioilleen, ja pahoittelee toimintaansa niin perusteellisesti ja itseään ruoskien että ihan pahaa tekee. Hokee koko ajan, että tämä menee ohi, tämän on pakko mennä ohi, kun vaan tekee töitä sen eteen.
Toivon todella että kukaan ei poistata tätä aloitusta. Jos ei muuta, niin voisin edes tänne ajoittain purkaa omaa oloani, kun on jaksaminen todella vähissä. Näen puolisossa sen pienen hylätyn lapsen, joka on kokemuksiensa vanki ja siihen syytön. Näen kuitenkin yhä sen hänen sydämensä hyvyyden ja sen todellisen minän, johon aikoinaan rakastuin. Rakkaus ei ole mihinkään kadonnut, mutta sitä sävyttää syvä huoli. Miten kauan tämä voi kestää? Meneekö tämä varmasti ohi?
Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta?
Kommentit (842)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Traumatisoituneen ihmisen elämäntapa. Pääasia, että elämä pyörii oman terapioinnin ympärillä. Universumin keskipiste olen minä, ja kaikki kekskittyy siihen miten minä voisin paremmin.
Joku puhui länsimaisesta kulttuurista, joka keskityy yksilön henkiseen hyvinvointiin. Voisi tosiaan olla elämä monella tavalla parempaa, jos minä-minän ja mun trauman ja mun olon ympärillä pyörimiseen kohdistettava energia käytettäisiin vaikka pohtimaan miten minä voisin auttaa muita. Ihminen voi paremmin, kun hän tekee konkreettisia tekoja muiden/yhteisön hyväksi ja osallistuu esim. vapaaehtoistyöhön.
Älä viitsi laukoa tuollaisia vasten parempaa tietoa.
Osa traumatisoituneista on ollut suorastaan orjan asemassa ja yksi ongelma on nimenomaan se, että omasta hyvinvoinnista huolehtimine
Toivottavasti sinnulla ei ole lapsia. Tai puolisoa, lemmikkikoiraa, -kissaa, - kalaa tai muuta tms.
Mihin tuo liittyy? Ulkopuolelta katsoen voisi sanoa saman 85 prosentille tämän palstan käyttäjistä, jos aletaan tuollaisia arvioita heittämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suurin osa terapioista on pelkkää humpuukia. Oletko koskaan viettänyt vapaa-aikaa terapeutin kanssa? Minä olen elämäni aikana muutaman tuntenut, yliopiston kautta heihin tutustunut, ja kaikki heistä ovat olleet päästänsä sekaisin.
Sama kokemus täällä. En ikinä antaisi jonkun terapeutin peukaloida asioitani.
Vierailija kirjoitti:
Ei asioitten penkominen mitään auta, vaan pahentaa.
Tutkimusten mukaan suurien onnettomuuksienkin jälkeen parhaiten selviää ihmiset, jotka eivät saaneet mitään terapiaa tapahtuneen vuoksi.
Totuus yleensä auttaa, kun sen hyväksyy. Sano itsellesi, että sun kohdalle sattui huonot vanhemmat eikä sille mitään mahda. P ska tuuri kävi, mutta ei sitä kannata loppuelämäänsä miettiä.
Terapeutit tietty vatkaa vaikka vuosia. Ne saa siitä elantonsa.
Olisi asiallista laittaa tuollaiseen väitteeseen jokin linkki, vai onko vain jotain pötyhuhupuhetta.
Voisi myös esim. olettaa, että ne, jotka eivät hakeudu suurien onnettumuuksien jälkeen terapiaan, eivät ole välttämättä yhtä pahasti traumatisoituneet, eikä asia ole vaikuttanut heihin alunperinkään yhtä tuhoisalla tavalla verrattuna niihin, jotka hakivat apua.
Jos traumoista selviäminen olisi noin yksinkertaista kuin kerrot, niin eihän niitä silloin edes olisi.
Traumat ja niiden vaikutuksen eivät useinkaan ole noin pintapuolisia tai tahdosta riippuvaisia. Kyllä asia on paljon laajempi.
Jos traumoja ei missään vaiheessa ollenkaan käsittele, niin on iso vaara, että niitä itse toistaa jossain muodossa toisille, omille lapsilleen, läheisilleen, taikka on muodostanut vaikka omaa elämää sabotoivia käytösmalleja tms.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mulle kävi samoin ainoo että olen se traumatisinoitunut, vielä on prosessi kesken ja 9 vuotta mennyt.,
Noin kauan...! 😟 Huh, voimia sinulle. Jaksatko kertoa jotain miten se sinulla tai parisuhteessasi näyttäytyy? Onko sinulla luotto, että asiat korjaantuvat?
Ap
Tajuatteko, että tuhlaatte aikaanne asioiden vatkaamiseen? Kuolo korjaa jo pelkästään vanhuuden vuoksi ennen kuin tuosta tulee valmista. Eläkää elämäänne ja jättäkää terapeuttien bisnekset omaan arvoonsa.
Siis jos sinulla on jalka poikki niin koet Terveystalon liikalaskutuksen olevan sellainen juttu, että kannattaa nyt vaan elää elämäänsä sen katkenneen luun kanssa. Onpa kiva elämä. Alkaa rajoittua aika paljon kotiin ja sielläkin toiminnat ovat rajalliset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei asioitten penkominen mitään auta, vaan pahentaa.
Tutkimusten mukaan suurien onnettomuuksienkin jälkeen parhaiten selviää ihmiset, jotka eivät saaneet mitään terapiaa tapahtuneen vuoksi.
Totuus yleensä auttaa, kun sen hyväksyy. Sano itsellesi, että sun kohdalle sattui huonot vanhemmat eikä sille mitään mahda. P ska tuuri kävi, mutta ei sitä kannata loppuelämäänsä miettiä.
Terapeutit tietty vatkaa vaikka vuosia. Ne saa siitä elantonsa.
Olisi asiallista laittaa tuollaiseen väitteeseen jokin linkki, vai onko vain jotain pötyhuhupuhetta.
Voisi myös esim. olettaa, että ne, jotka eivät hakeudu suurien onnettumuuksien jälkeen terapiaan, eivät ole välttämättä yhtä pahasti traumatisoituneet, eikä asia ole vaikuttanut heihin alunperinkään yhtä tuhoisalla tavalla verrattuna niihin, jotka hakivat apua.
Jos
Jos on lapsuuden C-PTSD, on paljon herkempi saamaan aikuisena siihen päälle PTSD:n.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Psykoterapia ei sovi kaikille ja psykoterapialla on omat haittansa. Teidän ei tarvitse sietää tuollaista. Puolisosi tulisi lopettaa terapia.
Itse olen käynyt 3 psykoterapiajaksoa. 2 jaksoa oli haitallisia. Kolmas oli hyvä. Kadun valtavasti, että menin terapiaan, sillä olin terapian jälkeen sairaampi kuin ennen sitä. Tämä ei ole pelkästään oma mielipiteeni, vaan myös diagnoosi muuttui.
Terpia vaikuttaa aivoihin. Jos terapia onnistuu, jos terapeutti on ammattilainen, terapiasta on hyötyä, ja aivot muuttuvat parempaan suuntaan. Jos terapia epäonnistuu tai terapeutti on ammattitaidoton tai patologinen, aivot muokkautuvat huonoon suuntaan.
Myös terapeuteissa on ammattitaidottomia tai jopa patologisia persoonia, jotka voivat käyttää valtaansa tai asemaansa väärin, ja aiheuttaa tuhoa. Terapia ei saisi koskaan viedä ihmistä huonompaan suuntaan edes väliaikaisesti.
Puolisosi
Hei missä sanotaan, että ap:n puoliso on vaimo/nainen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kävin itse läpi traumaterapian ja vaikka sain kelakorvauksen niin se maksoi ehkä 3600e. Olen edelleen työkyvyttömyyseläkkeellä dissosatiivisen häiriön, vakavan masennuksen ja muistivaikeuksien takia.
Suututtaa ne hukkaan heitetyt rahat. Helpotti kyllä kuulla syitä muistivaikeuksille ja harhoille, mutta olisin saanut samat tiedot kirjasta tai vaikka monisteelle kerätystä tiivistelmästä.
Terapia pahensi ptsd:tä, unettomuutta ja masennus paheni lähes psykoottiselle tasolle. Terapeutti halusi vaan saada mahdollisimman paljon palkkaa vaikka olisi ollut asiallista keskeyttää, eikä ilmoittaa lähes lopussa et olen sellainen liian vaikea tapaus parannettavaksi. Uskoisin, etten ollut ainut potilaansa, joka tämän kuuli.
En suosittele traumaterapiaa kellekkään. Korkeintaan lyhyenä max 5 käyntiä ja vertaistukea ja lääkkeitä, jos on tarvetta.
Kävitkö 200 kertaa ja mikä oli tavoite sille ajalle? Itse hoidin PTSD:n pois alta ja vakautumaan myös ennen traumaterapian alkua. Nähtäväksi jää, helpottaako dissosiaatio vai ei.
Siis millä tavalla hoidit PTSD:n "pois alta" (ennen traumaterapiaa)?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kävin itse läpi traumaterapian ja vaikka sain kelakorvauksen niin se maksoi ehkä 3600e. Olen edelleen työkyvyttömyyseläkkeellä dissosatiivisen häiriön, vakavan masennuksen ja muistivaikeuksien takia.
Suututtaa ne hukkaan heitetyt rahat. Helpotti kyllä kuulla syitä muistivaikeuksille ja harhoille, mutta olisin saanut samat tiedot kirjasta tai vaikka monisteelle kerätystä tiivistelmästä.
Terapia pahensi ptsd:tä, unettomuutta ja masennus paheni lähes psykoottiselle tasolle. Terapeutti halusi vaan saada mahdollisimman paljon palkkaa vaikka olisi ollut asiallista keskeyttää, eikä ilmoittaa lähes lopussa et olen sellainen liian vaikea tapaus parannettavaksi. Uskoisin, etten ollut ainut potilaansa, joka tämän kuuli.
En suosittele traumaterapiaa kellekkään. Korkeintaan lyhyenä max 5 käyntiä ja vertaistukea ja lääkkeitä, jos on t
Siis millä tavalla hoidit PTSD:n "pois alta" (ennen traumaterapiaa)?
Kriisiterapialla. Tapahtuma oli niin tuore ja irrallinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Traumaterapiassa on se huono puoli, että muistojen muisteleminen ja läpikäyminen vahvistaa muistijälkiä.
Lapsiperheaika ei muutenkaan ole sellaista rauhallista aikaa, että kannattaisi lähteä tuollaiseen prosessiin. Teillä kaikilla oli turvallinen elämäntilanne ennen tuota, mutta entä nyt? Tuossahan menee lasten lapsuus.
Ap, sun ei tarvitse jaksaa ja olla tavallaan toisena terapeuttina riehuvalle puolisolle. Hän voisi ehkä muuttaa erilleen siksi aikaa, kunnes prosessi on loppu? Ja tosiaan, kannattaa pitää joku raja sille, paljonko niitä vanhoja muistelee. Emme elä ikuisesti, ja jäljellä oleva elämä on tärkeämpi kuin jo menetetty.
Yt, N50
Minulla ja muutamalla traumaystävälläni on tilanne, että niitä muistoja ei edes ole. Joillekin niitä alka
Klassinen trauman itsekseen nouseminen pintaan, vaikka siihen mennessä kaikki on ollut (ainakin omasta mielestään) hyvin, on lapsen saaminen. Monet - eivät kaikki - traumaattisen lapsuuden eläneet saattavat havahtua vasta siinä oman lapsen edessä, vanhemman roolissa, siihen lapsuuden vinksahtaneisuuteen. Että "Ei juma, en ikinä tekisi lapselleni sitä, mitä minulle tehtiin lapsena omien vanhempieni toimesta. Lapsuuteni ei siis ollutkaan normaali eikä niin hyvä, kuin ajattelin."
Lapsuuden traumoista on Juha Klaavulla hyvä kirja "Lapsuuden kehityksellinen trauma" (joka saattaisi olla ap:n kumppanillekin hyvä luettava). Klaavulla on ainakin tämä yksi podcast, jossa puhuu asiasta ja miten se vaikuttaa aikuisuuteen ja työelämään: https://open.spotify.com/episode/5fUC66l0r7BiYPAyJQ1W6S
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suhtaudu tähän ja muihinkin asioihin kuten antiikin Rooman filosofi Seneca. Elämä on kuin noppapeli ja harvoin voit vaikuttaa minkä tuloksen saat. Mutta siihen voit vaikuttaa miten elät sen kanssa. Eli otat vastaan elämän ilot, mutta myöskin kivut ja kärsimykset stoalaisella tyyneydellä.
Se vaan, ettei ole lähtökohtaisesti mitenkään realistista odottaa pahasti rikkinäisiltä ihmisiltä aina mitään vakaata stoalaista tyyneyttä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suhtaudu tähän ja muihinkin asioihin kuten antiikin Rooman filosofi Seneca. Elämä on kuin noppapeli ja harvoin voit vaikuttaa minkä tuloksen saat. Mutta siihen voit vaikuttaa miten elät sen kanssa. Eli otat vastaan elämän ilot, mutta myöskin kivut ja kärsimykset stoalaisella tyyneydellä.
Se vaan, ettei ole lähtökohtaisesti mitenkään realistista odottaa pahasti rikkinäisiltä ihmisiltä aina mitään vakaata stoalaista tyyneyttä.
Joo ja ei. Heillä voi myös olla aivan epäinhimillinen kyky olla stoalainen silloin, kun muut panikoivat. Ja psykopaatti toki on aina stoalainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hei kaikille. En oikein meinaa käsittää miten paljon te olette jaksaneet tänne kirjoitella, huh. Kiitos todella paljon jokaiselle ja jokaisesta näkökulmasta, on herättänyt paljon ajatuksia.
Todella hyvä pointti se, että minun varmasti pitäisi olla se seinä ja raja ja turva sille pienelle tuskassaan raivoavalle lapselle. Tämä munankuorilla kävely on jotenkin sellainen omakin helmasyntini, tavallaan olen vaimon kanssa samanlainen siinä että en haluaisi tuottaa toiselle pahaa mieltä ja sitten se menee överiksi. Jos nyt koittaisi elää elämää normaalisti, ja niin kauan kuin niitä triggeröitymisiä tulee niin niitä on vaan käsiteltävä. Ne paljastavat ne kohdat joissa on vielä käsiteltävää.
Olen tosiaan laittanut itseni ja omat tarpeeni aika lailla kokonaan syrjään. Olen ajatellut, että tämä on nyt tärkeintä, tukea vaimoa tällä hetkellä. Ja kyllä mä ajattelen edelleen niin, että se on mun tehtäväni. Nyt pitää vaan
Jos englanti taipuu yhtään, niin lämmin suositus Youtube-kanavalle Dr. John Delony. Käsittelee juuri tällaisia asioita, sekä ap:n että vaimonsa näkövinkkelistä.
Tuosta vaimon yllättävästä napsahduksesta, Dr. Delonya eilen kuunnellessa tuli eilen tuli vastaan jakso, jossa nuori mies haluaa tietää miten hän auttaisi vaimoaan traumojen kanssa. Kuulosti samalle kuin ap:n tilanne. Delony antoi vinkkejä ja korosti lopuksi, että vaimon pitää myös itse lakata lietsomasta omia pelkoja silloin, kun puoliso ei ole paikalla, ja antamasta päässään merkityksiä asioille, jotka eivät pidä paikkaansa.
Esimerkiksi; mies menee autotalliin puuhaamaan kesken jäänyttä projektia. Vaimo on hyvällä tuulella. Mies palaa 45min kuluttua takaisin sisälle autotallista ja vaimo saa järkyttävän raivokohtauksen aivan välittömästi.
Dr. Delonyn ohjeistus oli, että vaimo on tuossa 45min aikana ehtinyt kehitellä päässään ties mitä kauhukuvia miehestään: "Se meni autotalliin, välttelee kuitenkin minua, inhoaa minua, olen kamala, mies jättää minut, sillä on toinen, varmaan meni vaan selailemaan Instasta pimuja, varmaan kuvotan miestä, se ei halua viettää aikaa minun kanssani, liittomme on tuhoon tuomittu". Kun mies palaa takaisin, vaimo on omassa päässään riidellyt miehen kanssa jo 45 minutiin ajan.
Eli se traumoista syntyvä kauhuskenaariokasetti pitää saada poikki pöyrimästä. Sitä ei voi loppuviimein katkaista muut kuin se vaimo itse.
Vaimo virkistyi, kun 25 vuotishääpäivän kunniaksi harrastimme eka kerran seksiä yhdessä.
Varttuneempi nainen sai varttuneemman miehen suonikasta paksua sapelin muotoon käyristynyttä kullia paljaana!
Oli se mukavaa touhua!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
'Anna arpisten haavojen olla, niitä auki et repiä saa', lauloi aikoinaan sodat ja muut vastukset läpikäyneet sukupolvet. Ja ehkä he olivat oikeassa? Kokemuksen syvällä rintaäänellä?
Miksi repiä auki haavoja ja alkaa kierrättää niitä omia traumoja lapsilleen? Sillä sitähän tuo on. Penskat katsoo silmät pyöreinä pelästyksestä kun äiskä/iskä raivoaa jostain käsittämättämästä syystä. Niistähän ne traumat saattaa jäädä. Pelosta, luottamuspulasta omaa vanhempaa kohtaan, yksinjäämisen pelosta, väkivallan pelosta.
Vierailija kirjoitti:
"Monenlaisista sotatraumoista voi selvitä, jos on hyvä terve lapsuus ollut, eli on alunalkaen EHJÄ ihminen."
No huh, kuule ne traumat jatkuu moneen sukupolveen. Etsippä vaikka Areenasta asiaa käsittelevä suomalainen dokkarisarja. Yhdessä jaksossa on mun kirjailijaystävä, jonka isä oli sodassa traumatisoitunut ja tää tytär joutui kotoa lähtemään ja sitten mielisairaalaan. Veli teki itsemurhan. Olet ilmeisesti nuorempaa sukupolvea ja täysin tietämätön. Samoin kun vanhempi menettää lapsen, niin se särkee ihmisen koko identiteetin vaikka olisi kuinka terve pohja ja lapsuus ja minäkuva.
Ei silti ole mitään syytä väheksyä lapsuudentraumojakaan tai asettaa näitä jotenkin vastakkain. Yhtenä esimerkkinä, joillekin on kehittynyt niistä lapsuuden traumoista huonossa kasvuympäristössä jokin persoonallisushäiriö, ja sitä kautta traumaa ja kärsimystä voidaan myös siirtää sukupolvelta toiselle. Ja paljon paljon muuta.
-eri
Vierailija kirjoitti:
'Anna arpisten haavojen olla, niitä auki et repiä saa', lauloi aikoinaan sodat ja muut vastukset läpikäyneet sukupolvet. Ja ehkä he olivat oikeassa? Kokemuksen syvällä rintaäänellä?
Miksi repiä auki haavoja ja alkaa kierrättää niitä omia traumoja lapsilleen? Sillä sitähän tuo on. Penskat katsoo silmät pyöreinä pelästyksestä kun äiskä/iskä raivoaa jostain käsittämättämästä syystä. Niistähän ne traumat saattaa jäädä. Pelosta, luottamuspulasta omaa vanhempaa kohtaan, yksinjäämisen pelosta, väkivallan pelosta.
Ei täällä varmaan kukaan ole elellyt elämäänsä ja saanut päähänsä että ai niin, mulla oli muuten perhehelvetti lapsena ja olisikohan se saattanut aiheuttaa jotain, hmmmmm, menenpä tuhansien eurojen terapiaan ihmettelemään mitähän se voisi olla.
Kyllä se on niin, että se haava on joko auki, kun sinne terapiaan mennään tai se märkii niin pahasti, että se on hoidettava.
Ei kai nyt KELA:kaan korvaa terapiasta osuuttaan, jos mitään haittaa elämässä ei ole ilmennyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos haava on arpeutunut ja parantunut, vain idiootti menee avaamaan sen ja vuotamaan kaikkien päälle. Millainen aivopieru sai ylipäätään lähtemään tuollaiseen? Vai onko tämä joku kollektiivinen salkkarinäytelmänne saada huomiota koko perheelle? Sairasta laittaa lapset läpi tuollaisesta ilman todella painavaa syytä.
Tämä. Hyvin monella on ikäviä asioita historiassa, mutta miksi niihin pitää keskittyä jos elämä on suurinpiirtein kunnossa? Voisi nauttia nykyhetkestä ja keskittää voimat ja ajatukset kohti parempaa tulevaisuutta..
Koska terapia on trendikästä ja uusi normaali. Et kuulu hyviksiin, etkä ole ajan tasalla, jos et harrasta terapiaa. Oli siitä sitten hyötyä tai vahinkoa.
Vierailija kirjoitti:
Ei asioitten penkominen mitään auta, vaan pahentaa.
Tutkimusten mukaan suurien onnettomuuksienkin jälkeen parhaiten selviää ihmiset, jotka eivät saaneet mitään terapiaa tapahtuneen vuoksi.
Totuus yleensä auttaa, kun sen hyväksyy. Sano itsellesi, että sun kohdalle sattui huonot vanhemmat eikä sille mitään mahda. P ska tuuri kävi, mutta ei sitä kannata loppuelämäänsä miettiä.
Terapeutit tietty vatkaa vaikka vuosia. Ne saa siitä elantonsa.
Tiedoksi, lapsuudessa huoltajan aiheuttama trauma on lähes kaikkein vaikein selvittää. Se on usein pitkäkestoinen, jatkuu siis vuosia tai vuosikymmeniä, ja sen tuottaa ihminen jolta lapsi joutuu hakemaan tukea ja turvaa rumasta kohtelusta huolimatta. Ehkä juuri nämä onnettomuuksista ilman terapiaa selvinneet ovat heitä joilla on perheasiat ja tukiverkot kunnossa. Kaikilla ei ole ja siksi joutuu hakemaan ulkopuolista apua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Onhan se niin, että jos on ollut pitkä rakkaudellinen avioliitto niin tällaiseen pitää todella suhtautua kuten johonkin akuuttiin fyysiseen sairauteen. Ei sitä puolisoa hylätä millään tasolla. Hän kärsii todennäköisesti elämänsä toiseksi suurinta tuskaa, suurin on tapahtunut siellä lapsuudessa."
Fyysinen sairaus on asia, mikä tapahtuu tahdosta riippumatta. Psyykkinen sairaus on asia, mikä tapahtuu tahdosta riippumatta. Terapia on asia, minkä voi valita. Et voi verrata sairautta ja terapiassa käymistä. Jos terapiassa käyminen tekee läheisten elämästä helvettiä, silloin lopetetaan terapia! Elämänne laatu oli parempi ennen terapiaa. Ei mitään järkeä pilata sitä terapialla. Ja kun tuo terapia jatkuu riittävän pitkään, ei ole mitään takeita, että vanha normaali palaa enää koskaan
Olen kovin paljon samantyyppinen ap:n vaimon kanssa. En voi sanoa muuta kuin että olisi täysi painajainen, jos tässä pitäisi vielä jotenkin erityisesti itsensä kustannuksella huomioida muita niin että oma paraneminen vaikenee. Pulssi nousee jo ajatuksesta.
Ap. Laita oikeudenmukaiset rajat lempeästi, mutta jämäkästi. Älä munankuoreile. Anna huomiota niin, että hän saa niitä kokemuksia ja laita keskustelemaan terapiassa tilanteesta tai käykää siellä yhdessä.
jos tässä pitäisi vielä jotenkin erityisesti itsensä kustannuksella huomioida muita
"...,jos tässä pitäisi vielä jotenkin erityisesti itsensä kustannuksella huomioida muita..."
Mutta eihän terapiassa käyminen ja omien ongelmien selvittäminen, ole mikään vapautus siitä, että pitää edelleenkin huomioida toisetkin ihmiset, varsinkin omat läheisensä ja heidänkin tunteensa. Ei terapia anna mitään erioikeutta olla äärimmäisen itsekekeinen ja piittaamaton toisia kohtaan. Mistä tällainen käsitys tulee? En usko että tuollaisella ajatusmallilla saavutetaan edes kovin hyvää lopputulosta.
Kaikkien ihmisten tulee huomioida myös toisetkin. Kävi sitten terapissa tai ei.
Alue: Aihe vapaa
Toivottavasti sinnulla ei ole lapsia. Tai puolisoa, lemmikkikoiraa, -kissaa, - kalaa tai muuta tms.