Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Puolison traumaterapia on tuhonnut koko perheen hyvinvoinnin, onko kokemuksia että kyllä tämä tästä? Voimat on aivan loppu
08.04.2025 |
Puolisoni on elänyt hyvin traumaattisen lapsuuden. Hän on oireillut monella tapaa läpi elämän, mutta kokemuksiinsa nähden pärjännyt ihmeellisen hyvin. Hän on positiivinen, empaattinen, rakastava, huolehtiva ja luotettava. Meillä on ollut ihana pitkä elämä yhdessä, lapset ovat varttuneet fiksuiksi nuoriksi aikuisiksi.
Noin vuosi sitten hän meni vihdoin terapiaan käsittelemään traumojaan, jotta pääsisi elämään elämää omana itsenään eikä niiden taakkaa mukana raahaten.
Tämä prosessi on nyt sitten räjäyttänyt koko meidän elämän. Tuska jota siellä käsitellään on niin syvää, että puoliso on aivan hajalla. Hänestä on tullut todella ärtyisä, ahdistus huokuu hänen olemuksestaan kaiken aikaa. Hän saa silmittömiä raivareita ihan yhtäkkiä ja yllättäen, tilanteissa joissa sitä ei yhtään olisi osannut odottaa. Pahoittaa mielensä ns aivan mitättömistä, ja pelkää hylätyksi tulemista joka käänteessä ja se näyttäytyy hirvittävänä sanallisena aggressiona. Hän on aivan kuin toinen ihminen. Vereslihalla oleva arvaamaton raivopää.
Olemme puhuneet tästä paljon lastenkin kanssa, ja selittäneet että tämä on todella vaikea ja raskas tilanne elämässä joka pitää vaan jaksaa taistella yhdessä läpi. Ja että hän ei ole oma itsensä, eikä tarkoita niitä pahoja asioita mitä reagoidessaan huutaa. Hän menee aina aivan sijoiltaan noiden kohtausten jälkeen, häpeästä ja syyllisyydestä ja siitä että aiheuttaa pelkoa ja hätää meissä.
Tämä on sitten johtanut siihen, että kaikki yrittävät välttää noiden kilahdusten aiheuttamista kaikin tavoin. Omien murheiden ja haasteiden esilletuominen on aivan mahdotonta, sillä puoliso on aivan poissa pelistä ja sellaisessa nurkkaan ajetun kuolemaa pelkäävään eläimellisessä pakokauhussa. Elämä on munankuorilla kävelyä.
Puoliso on nyt uudelleen se pieni lapsi, joka raivokkaasti koittaa vaatia sitä huomiota ja turvaa mitä ei koskaan vanhemmiltaan saanut. Terapeutti sanoo, että tämä on osa prosessia, vaikka aivan hirveää tuskaa onkin. Haavat ovat nyt auki, ja siksi kaikki triggerit räjäyttelevät miinoja kaiken aikaa. Ja että tämä on vain välttämätön vaihe matkalla kohti mielen korjaantumista.
Hän tiedostaa oma tilansa todella hyvin, löytää syy-yhteyksiä reaktioilleen, ja pahoittelee toimintaansa niin perusteellisesti ja itseään ruoskien että ihan pahaa tekee. Hokee koko ajan, että tämä menee ohi, tämän on pakko mennä ohi, kun vaan tekee töitä sen eteen.
Toivon todella että kukaan ei poistata tätä aloitusta. Jos ei muuta, niin voisin edes tänne ajoittain purkaa omaa oloani, kun on jaksaminen todella vähissä. Näen puolisossa sen pienen hylätyn lapsen, joka on kokemuksiensa vanki ja siihen syytön. Näen kuitenkin yhä sen hänen sydämensä hyvyyden ja sen todellisen minän, johon aikoinaan rakastuin. Rakkaus ei ole mihinkään kadonnut, mutta sitä sävyttää syvä huoli. Miten kauan tämä voi kestää? Meneekö tämä varmasti ohi?
Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta?
Kommentit (842)
Vierailija kirjoitti:
Monet ovat kirjoittaneet, että terapiasuhteen aikana tilanteen ei pidä missään vaiheessa huonontua ja jos näin käy, on kyseessä huono terapeutti. Tämä on väärä käsitys. Osalle (etenkin traumaterapiaa läpikäyvistä) tulee jossain vaiheessa huonompi vaihe (jopa romahdus), kun asioita käsittelee ja tulee ns. läpimurto.
Aloituksen tilanne ääripäässä ja toivotan kovasti jaksamista sinulle sekä lapsille. Jos/kun tilanne noin paha, niin muista, että sinun ei pidä kuitenkaan "vain kestää" kaikkea.
Juuri näin. Melkeinpä voisi sanoa, että traumaterapia on epäonnistunut silloin jos olo ei hetkellisesti huonone, niin ominaista se on juurikin traumaterapialle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikeat lapsuuden traumat muuttavat ihmisen persoonan, minän. Traumaterapiassa siis ihmisen minuus hajotetaan palasiksi ja, jos sitten saataisiin jotenkin kursittua kokoon toinen minuuus.Puolisosi on kuitenkin pystynyt elämään parisuhteessa ja kasvattamaan lapsia, niin mitä puuttuu? Kaikki eivät voi saada täydellistä elämää, vaan toiset kohtaavat vaikeuksia ja ongelmia. Eikö puolisosi kunto ja elämä ollut riitävän hyvää, miksi terapiaan?
Tuo ajatus, että terapiassa hajotetaan psyyke ja parsitaan takaisin kokoon jotenkin uutena ja ehjempänä... Luin amerikkalaisista terapeuteista, jotka uskoivat 80- ja 90-luvuilla, että ihminen voidaan ihan oikeasti "resetoida", eli palauttaa psykologisen kehityksen lähtöruutuun, minkä jälkeen hänet voidaan kasvattaa uudestaan paremmaksi ja tasapainoisemmaksi yksilöksi. Tämä on tietenkin pseudotieteellistä hölynpölyä, mutta sitä on oikeasti yritetty ja se on johtanut aivan järkyttävään puoskarointiin. Äärimmillään potilaan mieltä on yritetty nollata fyysisellä kaltoinkohtelulla, eli ideana on ollut, että kun potilasta traumatisoidaan tarpeeksi, hänen psyykeensä hajoaa ja on sen jälkeen valmis uudelleen kasattavaksi. Aivan hirvittäviä ihmiskohtaloita, joista lukiessa olen melkein toivonut, etten olisi koskaan törmännyt koko aiheeseen.
Kauheaa! Toivottavasti tuo on jäänyt synkkään historiaan!
Vierailija kirjoitti:
No ei ole kokemusta mutta herrantähden, miksi et huolehdi ensisijaisesti lapsista! He kärsivät epästabiilista vanhemmasta. Minusta tärkein on turvata lasten turvallinen lapsuus, puoliso hoitakoon omia ongelmiaan omassa kodissa.
Ja pidän äärimmäisen itsekkäänä tätä sekopää-puolisoa. Aikuinen ihminen eikä kykene asettamaan edes omia lapsiaan etusijalle. Mitä ihmettä ap saat tästä suhteesta edes?
Niin, mehän emme tiedä minkälaisten traumojen kanssa tämä puoliso nyt painii. En leimaisi itsekkääksi; peilaan henk koht kokemuksiini, alkaen lapsuuden suoranaisesta heitteillejätöstä ja perustarpeiden laiminlyönnistä päätyen seks hyväksikäyttöön. Jos jostakin syvältä ponnistaessa pitää keskittyä omaan hyvinvointiinsa niin pitää. Voi hyvin olla, että kyseinen henkilö ei todellakaan kykene muuhun, ja määritelmän mukaanhan sitten ei kykene. Kun ei kykene ei kannata vaatiakaan stabiilimpaa oloa.
Tämä on tietenkin täyttä arvailua, mutta kun emme tiedä niin en lähtisi kauheasti tuomaroimaan.
Sen verran kyllä haluan lisätä tähän että terapeutille pitäisi olla ns hotline johon voi ottaa yhteyttä sessioiden ulkopuolellakin. Olen tähän joutunut turvautumaan itse kun kerran mentiin traumojen käsittelyssä vähän liian syvälle jonka seurauksena olin hädin tuskin työkykyinen. Sen jälkeen otettiin sitten huomattavasti varovaisempi lähestyminen joka ei pistänyt mieltä ihan mataliin puuroihin.
Eli tämä ap:n puolison tilanne pitäisi olla semmoinen että terapeutti ottaisi sitä jotenkin nyt hallintaansa. Jos ei onnistu niin sitten joku muu ratkaisu.
Vierailija kirjoitti:
Jos haava on arpeutunut ja parantunut, vain idiootti menee avaamaan sen ja vuotamaan kaikkien päälle. Millainen aivopieru sai ylipäätään lähtemään tuollaiseen? Vai onko tämä joku kollektiivinen salkkarinäytelmänne saada huomiota koko perheelle? Sairasta laittaa lapset läpi tuollaisesta ilman todella painavaa syytä.
Tämä. Hyvin monella on ikäviä asioita historiassa, mutta miksi niihin pitää keskittyä jos elämä on suurinpiirtein kunnossa? Voisi nauttia nykyhetkestä ja keskittää voimat ja ajatukset kohti parempaa tulevaisuutta..
Vierailija kirjoitti:
No ei ole kokemusta mutta herrantähden, miksi et huolehdi ensisijaisesti lapsista! He kärsivät epästabiilista vanhemmasta. Minusta tärkein on turvata lasten turvallinen lapsuus, puoliso hoitakoon omia ongelmiaan omassa kodissa.
Ja pidän äärimmäisen itsekkäänä tätä sekopää-puolisoa. Aikuinen ihminen eikä kykene asettamaan edes omia lapsiaan etusijalle. Mitä ihmettä ap saat tästä suhteesta edes?
Tuo ihminen on ilmeisesti 99 % ollut lapsille rauhallinen "aikuinen" = tunnollinen ja viisas lapsi, joka parhaansa mukaan luotsaa lapsiaan aikuisiksi. Ja joo, kun sairastuu menettää sairauden vuoksi tiettyjä voimia. Tai tulee uusia vanhojen lisäksi.
Käsittääkseni puoliso ei ole 100 % ajasta lapsi ja jos on, pitää opetella vakautumiskeinoja. Hyvä idea on myös yhteiset vakautumiskeinot. Oma miesystävä lakkasi pelkäämästä "kohtauksiani", kun kerroin ettei se johdu hänestä ja millä hän pahentaa ja millä helpottaa oloani.
Ei ole lapsuustraumaterapiaa, missä olo ei pahenisi, jos halutaan korjata pohja. Pohjan korjaamisella pyritään hyvään loppuelämään ja kykyyn hyviin ihmissuhteisiin.
Ainakin itse olen henkisesti nelivuotias, jonka mitta on tullut täyteen ympäristön kohtuuttomia vaatimuksia siitä, että pitää hymyillen olla itse itsensä vanhempi. Ei ole lapsena saanut suuttua, ei edes olla surullinen. Ei ole lohdutettu ja on pitänyt rämpiä aika vaikeissa tilanteissa. Nyt sitten joutuu kohtaamaan ne tunteet. Miltä teistä tuntuu, että tuollaisesta lapsesta tuntuu? Minä en tunnetasolla vielä tiedä. Järki sanoo, että on suuttunut vanhemmille, epätoivoinen tilanteesta, henkisesti turvaton ja eksyksissä ja ihmeissään ja loukkaantunut, miksi hän joutuu tuollaiseen, miksei kukaan välitä ja auta, miksi hän ei saa olla oma itsensä ja joutuu liian koviin vaatimuksiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta ei ole jäänyt synkkää historiaan...
Sano sille että "hae apua". Se on vastaus kaikkeen. Vì tun idiootti. Kai te leh mät tajuatte että terapeutit aiheuttaa enemmän mielenterveysongelmia kuin mitä ne parantaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Ainakin itse olen henkisesti nelivuotias, jonka mitta on tullut täyteen ympäristön kohtuuttomia vaatimuksia siitä, että pitää hymyillen olla itse itsensä vanhempi. Ei ole lapsena saanut suuttua, ei edes olla surullinen. Ei ole lohdutettu ja on pitänyt rämpiä aika vaikeissa tilanteissa. Nyt sitten joutuu kohtaamaan ne tunteet. Miltä teistä tuntuu, että tuollaisesta lapsesta tuntuu?"
Itselläni vastaavan tyyppinen lapsuus. Lisättynä jatkuva julkinen lyttääminen yms. Mutta se oli lapsuuttani. Myös aikuiselämässäni on paljon epäoikeudenmukaisuutta, mutta se on elämääni. Yritän siis keskittyä hyviin asioihin ja siihen kuinka tulevaisuu olisi parempi. Katkeroituminen historiasta ei auta mitään.
Mulla meni pari vuotta räjähdellessä. Sen jälkeen kaikki masennus ja ahdistus loppuivat. TRE oli kaikista hyödyllisintä ja psykofyysinen terapia myötenkin. Sai kaikki pakkautuneet tunteet ulos kehosta ja kun se oli tehty niin palauduin takaisin aikuiseksi rauhalliseksi ihmiseksi. Pitää vaan jaksaa katsoa tämän ajan yli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Harva selviää elämästä ilman traumoja mutta jo lapsille opetetaan että toisiin ei saa tunteita purkaa. Monet traumatisoituneet syyttää vanhempia kylmästä kodista ja kokee oikeutusta olla heille vihaisia mutta ei näe miksi omat vanhemmat toimi kuten toimi. Näin tavat siirtyy sukupolvelta toiselle. Raivoaminen ei liity aina terapiaan vaan jotkut ihmiset käyttää keinoa jo ennen terapiaa eli raivoaa muilla ja alistaa. Kaikilla psykoilla, narskuilla, väkivaltaisilla, valehtelijoilla jne. on aina joku syy ja ihminen ketä syyttää - omista teoistaan. Ja jatkaa omien läheisten traumatisointia. Raivo, huuto, toisen nimittely, ne on aina henkistä väkivaltaa oli syy mikä tahansa. Kiusaaja keksii aina oikeutuksen toiminnalleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikeat lapsuuden traumat muuttavat ihmisen persoonan, minän. Traumaterapiassa siis ihmisen minuus hajotetaan palasiksi ja, jos sitten saataisiin jotenkin kursittua kokoon toinen minuuus.Puolisosi on kuitenkin pystynyt elämään parisuhteessa ja kasvattamaan lapsia, niin mitä puuttuu? Kaikki eivät voi saada täydellistä elämää, vaan toiset kohtaavat vaikeuksia ja ongelmia. Eikö puolisosi kunto ja elämä ollut riitävän hyvää, miksi terapiaan?
Tuo ajatus, että terapiassa hajotetaan psyyke ja parsitaan takaisin kokoon jotenkin uutena ja ehjempänä... Luin amerikkalaisista terapeuteista, jotka uskoivat 80- ja 90-luvuilla, että ihminen voidaan ihan oikeasti "resetoida", eli palauttaa psykologisen kehityksen lähtöruutuun, minkä jälkeen hänet voidaan kasvattaa uudestaan paremmaksi ja tasapainoisemmaksi yksilöksi. Tämä on tiete
Kauheaa! Toivottavasti tuo on jäänyt synkkään historiaan!
Tuota ei ole koskaan tehty terapiana vaan aivopesuna ja yrityksenä luoda ihmis"robotteja". Väitetään, että viihdeteollisuudessa käytettäisiin tätä. Katso Katy Perryn video Wide Awake, mikä symboloi tätä
Britney Spearsin sanotaan olevan tällaisen uhri myös lapsesta asti ja siksi mentaalisesti rikki. Tällaisilla on ns. Handler, joka on "robotin" käyttäjä. Esim. Tiger Woodsilla isänsä ja sekosi isänsä kuoltua.
Musella on kappale MK Ultra. Onko se Beyonce vai Rihanna, jolla on lavapersoonalle oma nimikin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hyvät rakkaat kanssaihmiset.
Miettikää kolmeen kertaa ennenkun alotatte nämä traumaterapiat.
Se lapsuudentraumoissa myllertäminen ja muisteleminen saa aivonne luulemaan että elätte jälleen niitä traumatilanteita.
Aivot ei tajua mikä on nyt ja mikä oli sillon.
Sen takia myös vartalo reagoi näissä tilanteissa.
Ole avoin ja kokeile seuraavaa:
Mene metsään, ota kengät pois jalasta. Etsi silmällesi levollinen puu. Nojaa selkäsi ja takaraivosi, takapuolesi sekä kantapäät puuhun.
Sulje silmäsi. Kuvittele että puu halaa sinua takaantapäin.
Kerro puulle murheesi, surusi ja pelkosi. Voit huutaa jos siltä tuntuu.
Jos jaksat henkisesti niin tee tätä pari kertaa viikossa. Kerran viikossakin on jo hyvä. Aina se sama puu. Tuntee jo sinut kun tulet toisen kerran.
Näin jätät murheesi puulle.
Luonnonterapiaa.
Jos ajatukset muutenkin alkavat vip
Traumatisoitunut elää uudelleen niitä traumoja (mm. tahdosta riippumattomat takaumat). Juuri siitä halutaan päästä eroon terapian avulla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos haava on arpeutunut ja parantunut, vain idiootti menee avaamaan sen ja vuotamaan kaikkien päälle. Millainen aivopieru sai ylipäätään lähtemään tuollaiseen? Vai onko tämä joku kollektiivinen salkkarinäytelmänne saada huomiota koko perheelle? Sairasta laittaa lapset läpi tuollaisesta ilman todella painavaa syytä.
Tämä. Hyvin monella on ikäviä asioita historiassa, mutta miksi niihin pitää keskittyä jos elämä on suurinpiirtein kunnossa? Voisi nauttia nykyhetkestä ja keskittää voimat ja ajatukset kohti parempaa tulevaisuutta..
Eihän niihin silloin tartutakaan, kun ei edes pysty. Itse en olisi voinut käydä terapiaani viisi tai kymmenen vuotta sitten. Sitten tulee katkeamispiste ja se on tullut myös aloittajan vaimolle, koska on sanonut, ettei jaksa enää ja hakeutunut terapiaan.
Mitäpä se perhettä on haitannut, että yksi on joustava ja mukava, mutta kun se ei ole se kokonainen ihminen niin jossain vaiheessa ihminen saattaa alkaa tuntea tarvetta olla kokonainen eikä vain ANP eli dissosiaation näennäisesti normaali, toimintakykyinen persoona. Kun EP:t (tunneosat, jotka traumassa pilkkoutuneet) tuntevat tarvetta tulla esiin tai ANP ei enää jaksa toimia (ihmisen hyvinvointi tai jaksaminen romahtaa), ollaan traumaterapian tarpeessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos haava on arpeutunut ja parantunut, vain idiootti menee avaamaan sen ja vuotamaan kaikkien päälle. Millainen aivopieru sai ylipäätään lähtemään tuollaiseen? Vai onko tämä joku kollektiivinen salkkarinäytelmänne saada huomiota koko perheelle? Sairasta laittaa lapset läpi tuollaisesta ilman todella painavaa syytä.
Tämä. Hyvin monella on ikäviä asioita historiassa, mutta miksi niihin pitää keskittyä jos elämä on suurinpiirtein kunnossa? Voisi nauttia nykyhetkestä ja keskittää voimat ja ajatukset kohti parempaa tulevaisuutta..
Sitähän siellä tehdään. Mahdollistetaan parempaa tulevaisuutta.
Vaimo on ollut kiltti, tossun alla ja koko elämänsä miellyttänyt muita.
Nyt kun hän näyttää omat tunteensa, ei ookkaan enää kiltti ja mukava vaimo.
Jos halutaan, että vaimo on kiltti ja uhraa itsensä, saadaan kätevä robotti, joka tekee niin kuin muut haluaa.
Miksi aikuiset lapset traumatisoituvat, kun näytetään tunteita? Onko teillä se kiellettyä?
Jotenkin esim. Espanjassa ihmiset selviää hengissä vaikka tunteita näytetäänkin.
Minäkin ehdotan, että menette perheenä käymään siellä terapiassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos haava on arpeutunut ja parantunut, vain idiootti menee avaamaan sen ja vuotamaan kaikkien päälle. Millainen aivopieru sai ylipäätään lähtemään tuollaiseen? Vai onko tämä joku kollektiivinen salkkarinäytelmänne saada huomiota koko perheelle? Sairasta laittaa lapset läpi tuollaisesta ilman todella painavaa syytä.
Tämä. Hyvin monella on ikäviä asioita historiassa, mutta miksi niihin pitää keskittyä jos elämä on suurinpiirtein kunnossa? Voisi nauttia nykyhetkestä ja keskittää voimat ja ajatukset kohti parempaa tulevaisuutta..
Eihän niihin silloin tartutakaan, kun ei edes pysty. Itse en olisi voinut käydä terapiaani viisi tai kymmenen vuotta sitten. Sitten tulee katkeamispiste ja se on tullut myös aloittajan vaimolle, koska on sanonut, ettei jaksa enää ja hakeutunut terapiaan.
Mitäpä se p
Apn viestissä lähtötilannetta kuvataan: "Noin vuosi sitten hän meni vihdoin terapiaan käsittelemään traumojaan, jotta pääsisi elämään elämää omana itsenään eikä niiden taakkaa mukana raahaten. "
Muutos oli kuvauksen perusteella merkittävä, mutta ei kaiketi kenenkään mielestä hyvään suuntaan.
Vierailija kirjoitti:
"Ainakin itse olen henkisesti nelivuotias, jonka mitta on tullut täyteen ympäristön kohtuuttomia vaatimuksia siitä, että pitää hymyillen olla itse itsensä vanhempi. Ei ole lapsena saanut suuttua, ei edes olla surullinen. Ei ole lohdutettu ja on pitänyt rämpiä aika vaikeissa tilanteissa. Nyt sitten joutuu kohtaamaan ne tunteet. Miltä teistä tuntuu, että tuollaisesta lapsesta tuntuu?"
Itselläni vastaavan tyyppinen lapsuus. Lisättynä jatkuva julkinen lyttääminen yms. Mutta se oli lapsuuttani. Myös aikuiselämässäni on paljon epäoikeudenmukaisuutta, mutta se on elämääni. Yritän siis keskittyä hyviin asioihin ja siihen kuinka tulevaisuu olisi parempi. Katkeroituminen historiasta ei auta mitään.
En ole katkeroitunut vaan käärinyt hihat ja ryhtynyt hommiin. 45 vuotta meni samalla tavalla kuin sinulla. Sillä erotuksella, että olin aina empaattinen muita traumoja kokeneita kohtaan. Toivon sinullekin hyvää tulevaisuutta. Minä pyrin nyt siihen, ettei minun tarvitse keskittyä hyviin asioihin vaan voisin elää vapaasti kokonaisvaltaisesti.
Vierailija kirjoitti:
"Ainakin itse olen henkisesti nelivuotias, jonka mitta on tullut täyteen ympäristön kohtuuttomia vaatimuksia siitä, että pitää hymyillen olla itse itsensä vanhempi. Ei ole lapsena saanut suuttua, ei edes olla surullinen. Ei ole lohdutettu ja on pitänyt rämpiä aika vaikeissa tilanteissa. Nyt sitten joutuu kohtaamaan ne tunteet. Miltä teistä tuntuu, että tuollaisesta lapsesta tuntuu?"
Itselläni vastaavan tyyppinen lapsuus. Lisättynä jatkuva julkinen lyttääminen yms. Mutta se oli lapsuuttani. Myös aikuiselämässäni on paljon epäoikeudenmukaisuutta, mutta se on elämääni. Yritän siis keskittyä hyviin asioihin ja siihen kuinka tulevaisuu olisi parempi. Katkeroituminen historiasta ei auta mitään.
Ehkä en kirjoittanut selvästi, että NYT olen se nelivuotias. Koko elämäni olin kuten sinäkin. Mutta nyt pelastan sen nelivuotiaan nauttimaan nykyhetkestä enkä hylkää häntä lopullisesti. Enkä ole nelivuotias kuin silloin, kun sitä traumaa käsittelen. Siksi se ei ole sinulla nyt kosketuspinnassa.
Missään ei kerrota vaimon omaa tuntemusta asiaan. Vaimo voi olla hyvin tyytyväinen, ett terapia etenee rytinällä, mutta mies ei usskalla suoraan sanoa, että pitäisi himmata.
Alue: Aihe vapaa
Täällä kyseenalaistetaan aloittajan puolison terapeutin ammattitaitoa melko voimakkaasti. On totta, että ihan joka alalta löytyy epäpäteviä toimijoita, mutta muistuttaisin silti, ettei meistä kukaan ole ollut mukana aloittajan puolison terapiaistunnoissa. Me emme tiedä kuinka todenmukaisen kuvan hän antaa terapeutille siitä miten arki sujuu kotona. Muistan hyvin kuinka vaikeaa minun oli aikoinaan olla rehellinen terapeutilleni siitä mitä elämäni todellisuudessa oli. Aloittaja kertoo, että puolisolla on ollut tapana myötäillä liikaakin muita, joten ihan hyvin voi olla, että hän myötäilee nyt terapeuttia antaen ymmärtää, että kaikki on ollut erittäin toimivaa hänelle.
Tämä on siis ihan yhtä spekulaatiota kuin kaikki muukin täällä. Halusin vain tuoda tämänkin näkökulman esiin.
Lisäksi täällä toistuu myös huomautus siitä, että terapia muuttaa aivoja. Aivotutkimuksen näkökulmasta ihan jokainen elämämme tapahtuma muuttaa aivojamme. Jo se, että pysähdyt kauppareissulla kioskille ostamaan jäätelön, synnyttää uusia hermoyhteyksiä. Trauma muuttaa aivoja ja niin muuttaa terapiakin. Se vähän niin kuin onkin homman tarkoitus.