Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Puolison traumaterapia on tuhonnut koko perheen hyvinvoinnin, onko kokemuksia että kyllä tämä tästä? Voimat on aivan loppu
08.04.2025 |
Puolisoni on elänyt hyvin traumaattisen lapsuuden. Hän on oireillut monella tapaa läpi elämän, mutta kokemuksiinsa nähden pärjännyt ihmeellisen hyvin. Hän on positiivinen, empaattinen, rakastava, huolehtiva ja luotettava. Meillä on ollut ihana pitkä elämä yhdessä, lapset ovat varttuneet fiksuiksi nuoriksi aikuisiksi.
Noin vuosi sitten hän meni vihdoin terapiaan käsittelemään traumojaan, jotta pääsisi elämään elämää omana itsenään eikä niiden taakkaa mukana raahaten.
Tämä prosessi on nyt sitten räjäyttänyt koko meidän elämän. Tuska jota siellä käsitellään on niin syvää, että puoliso on aivan hajalla. Hänestä on tullut todella ärtyisä, ahdistus huokuu hänen olemuksestaan kaiken aikaa. Hän saa silmittömiä raivareita ihan yhtäkkiä ja yllättäen, tilanteissa joissa sitä ei yhtään olisi osannut odottaa. Pahoittaa mielensä ns aivan mitättömistä, ja pelkää hylätyksi tulemista joka käänteessä ja se näyttäytyy hirvittävänä sanallisena aggressiona. Hän on aivan kuin toinen ihminen. Vereslihalla oleva arvaamaton raivopää.
Olemme puhuneet tästä paljon lastenkin kanssa, ja selittäneet että tämä on todella vaikea ja raskas tilanne elämässä joka pitää vaan jaksaa taistella yhdessä läpi. Ja että hän ei ole oma itsensä, eikä tarkoita niitä pahoja asioita mitä reagoidessaan huutaa. Hän menee aina aivan sijoiltaan noiden kohtausten jälkeen, häpeästä ja syyllisyydestä ja siitä että aiheuttaa pelkoa ja hätää meissä.
Tämä on sitten johtanut siihen, että kaikki yrittävät välttää noiden kilahdusten aiheuttamista kaikin tavoin. Omien murheiden ja haasteiden esilletuominen on aivan mahdotonta, sillä puoliso on aivan poissa pelistä ja sellaisessa nurkkaan ajetun kuolemaa pelkäävään eläimellisessä pakokauhussa. Elämä on munankuorilla kävelyä.
Puoliso on nyt uudelleen se pieni lapsi, joka raivokkaasti koittaa vaatia sitä huomiota ja turvaa mitä ei koskaan vanhemmiltaan saanut. Terapeutti sanoo, että tämä on osa prosessia, vaikka aivan hirveää tuskaa onkin. Haavat ovat nyt auki, ja siksi kaikki triggerit räjäyttelevät miinoja kaiken aikaa. Ja että tämä on vain välttämätön vaihe matkalla kohti mielen korjaantumista.
Hän tiedostaa oma tilansa todella hyvin, löytää syy-yhteyksiä reaktioilleen, ja pahoittelee toimintaansa niin perusteellisesti ja itseään ruoskien että ihan pahaa tekee. Hokee koko ajan, että tämä menee ohi, tämän on pakko mennä ohi, kun vaan tekee töitä sen eteen.
Toivon todella että kukaan ei poistata tätä aloitusta. Jos ei muuta, niin voisin edes tänne ajoittain purkaa omaa oloani, kun on jaksaminen todella vähissä. Näen puolisossa sen pienen hylätyn lapsen, joka on kokemuksiensa vanki ja siihen syytön. Näen kuitenkin yhä sen hänen sydämensä hyvyyden ja sen todellisen minän, johon aikoinaan rakastuin. Rakkaus ei ole mihinkään kadonnut, mutta sitä sävyttää syvä huoli. Miten kauan tämä voi kestää? Meneekö tämä varmasti ohi?
Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta?
Kommentit (842)
Täällä ei taida kovinkaan monella olla käsitystä siitä, minkälaista ihmisellä on siinä hetkessä kun jostain triggeröityy ja trauma iskee päälle. Se on kuin salama, joka lyö kehon läpi ja aktivoi täyden suojausmekanismin ihan oikeasti sekunnin murto-osassa. Silloin elää uudelleen sitä hetkeä jolloin trauma on syntynyt. Ei silloin tunne olevansa sen puolisonsa kanssa, vaan sen henkilön, joka on itseä aikoinaan kohdellut kaltoin.
Esimerkkinä nainen joka on kokenut seksuaalista väkivaltaa. Turvallisessakin parisuhteessa hänen voi olla vaikea sanoa, jos seksi tuntuukin jostain syystä ikävältä. Esim yhdynnässä jostakin harmittomasta syystä johtuva pienikin kivun tai epämukavuuden tunne laukaisee traumareaktion, nainen jähmettyy eikä yksinkertaisesti kykene sanomaan että sattuu, kunnes ei enää kertakaikkiaan siedä tunnetta ja seuraa valtava kauhunsekainen purkaus jossa kirkuen pyristelee pois tilanteesta.
Ei tällaisista täydellisen kuolemanpelon aktivoivista tapahtumaketjuista opita pois omin ja kumppanin voimin, saati itsekseen mietiskelemällä. Ei siihen riitä se, että kumppani vannoo ja vakuuttaa että sanot vaan, mitään pahaa ei tapahdu. Eikä näihin auta aika, vaan ne traumat aktivoituvat aina ja ikuisesti saadessaan sen tietyn triggerin. Niin kauan, kunnes ne on terapiassa käsitelty lopulta merkityksettömäksi osaksi menneisyyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"20-30v sitten kaikilla amerikkalaisilla oli oma shrinkki, ja terapia oli jonkinlainen itsetarkoitus ja muotijuttu. Ikävä kyllä nyt tuntuu olevan sama trendi myös suomessa ja "terapeuteiksi " kouluttautuu iskelmälaulajia, näyttelijöitä ym. Vähän sama kuin nämä elämäntapavalmentajat yms.
Terapia ei sovi kaikille ja siksi esim Kelan terapiaan hyväksytään vaan esim psykiatrian tai muun terveydenhuollon ammattilaisen tekemällä lähetteellä ja mielestäni se on hyvä asia .On monta mielenterveyden sairautta, jota ei voida hoitaa pelkästään psykoterapialla tai jopa ei lainkaan terapialla. Mielestäni on vaarallista tämä, että ilmeisesti maallikko ei pysty aina ymmärtämään, että muutaman kuukauden lyhytkurssituksella ei voi oikeasti alkaa hoitaa vaikeasti sairaita tai vaikka sitten tavalla tai toisella traumatisoituneita ihmisiä. Sitä paitsi tänä päivänä sana trauma on myös kärsinyt inflaation, kyllähän näillä nykykriteereil
Kyllä nyt vaan haluan itseni takaisin sieltä, minne se on matkan varrella jäänyt. Vanhemmat ihan se ja sama, ei mitään tarvetta käsitellä muuten kuin se, että hahmotan vallinneesta tilanteesta syntyneet ongelmat ja käsittelen ne tunteet.
Itsellä on aivan karmea kokemus traumaterapiasta, ties mikä huuhaa-akka sitä veti. Olo meni ihan järjettömän huonoksi, meni työkyky ja tuli sosiaalisia ongelmia. Näiden takia lopetin ja sanoinkin sille suoraan että mikä järki tässä on että mä maksan tästä että sä vaan tuhoat mua kerta kerralta enemmän. Työ on ollut ainoa asia joka mua piti elämänsyrjässä kiinni ja työkyvyn menetys oli kova paikka. Paljon paremmin alkoi mennä heti kun haistatin puoskarille pitkät ja keskityin oman arjen turvaamiseen, hyviin elintapoihin ja traumakirjallisuuteen.
Terapeutti pitää valita tarkkaan. Tiedän psykopaattiterapeutin, mutta eihän sitä nimeä voi tänne kirjoittaa. Ja sekopään.
Vierailija kirjoitti:
Itsellä on aivan karmea kokemus traumaterapiasta, ties mikä huuhaa-akka sitä veti. Olo meni ihan järjettömän huonoksi, meni työkyky ja tuli sosiaalisia ongelmia. Näiden takia lopetin ja sanoinkin sille suoraan että mikä järki tässä on että mä maksan tästä että sä vaan tuhoat mua kerta kerralta enemmän. Työ on ollut ainoa asia joka mua piti elämänsyrjässä kiinni ja työkyvyn menetys oli kova paikka. Paljon paremmin alkoi mennä heti kun haistatin puoskarille pitkät ja keskityin oman arjen turvaamiseen, hyviin elintapoihin ja traumakirjallisuuteen.
Saitko työkyvyn?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se menee ohi. Jaksa vain vielä, vaikeampaa se on hänelle itselleen. Terapian loputtua miehesi voi paremmin, kuin koskaan ennen. Olen käynyt pitkän traumaterapian ja elämäni on nyt todella hyvää ja tasapainoista. Terapian pahimmassa vaiheessa itkin, karjuin, raivosin, viskelin tavaroita jne. Mieheni jaksaminen rinnallani oli ensiarvoisen tärkeää.
Kuinka kauan pitää jaksaa? Kunnes itsekin tarvitsee terapiaa? Miten sinä voi tietää, kenellä on vaikeampaa? Kuinka ka kauan pitää kestää väkivaltaa/väkivallan uhkaa (tavaroiden viskelyä)?
Vierailija kirjoitti:
Täällä ei taida kovinkaan monella olla käsitystä siitä, minkälaista ihmisellä on siinä hetkessä kun jostain triggeröityy ja trauma iskee päälle. Se on kuin salama, joka lyö kehon läpi ja aktivoi täyden suojausmekanismin ihan oikeasti sekunnin murto-osassa. Silloin elää uudelleen sitä hetkeä jolloin trauma on syntynyt. Ei silloin tunne olevansa sen puolisonsa kanssa, vaan sen henkilön, joka on itseä aikoinaan kohdellut kaltoin.
Esimerkkinä nainen joka on kokenut seksuaalista väkivaltaa. Turvallisessakin parisuhteessa hänen voi olla vaikea sanoa, jos seksi tuntuukin jostain syystä ikävältä. Esim yhdynnässä jostakin harmittomasta syystä johtuva pienikin kivun tai epämukavuuden tunne laukaisee traumareaktion, nainen jähmettyy eikä yksinkertaisesti kykene sanomaan että sattuu, kunnes ei enää kertakaikkiaan siedä tunnetta ja seuraa valtava kauhunsekainen purkaus jossa kirkuen pyristelee pois tilanteesta.
Ei tällaisista täy
Todella hyvä kuvaus traumareaktiosta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä on aivan karmea kokemus traumaterapiasta, ties mikä huuhaa-akka sitä veti. Olo meni ihan järjettömän huonoksi, meni työkyky ja tuli sosiaalisia ongelmia. Näiden takia lopetin ja sanoinkin sille suoraan että mikä järki tässä on että mä maksan tästä että sä vaan tuhoat mua kerta kerralta enemmän. Työ on ollut ainoa asia joka mua piti elämänsyrjässä kiinni ja työkyvyn menetys oli kova paikka. Paljon paremmin alkoi mennä heti kun haistatin puoskarille pitkät ja keskityin oman arjen turvaamiseen, hyviin elintapoihin ja traumakirjallisuuteen.
Saitko työkyvyn?
Kyllä, ihan täysipäiväisesti olen ollut töissä aika pian tuon terapioinnin lopettamisen jälkeen ja saikkujakaan ei ole ollut.
En nyt jaksa koko ketjua kahlata läpi, mutta aloitustekstissä ei lue onko puoliso mies vai nainen, mutta niin vaan mammat olettaa heti että vaimo!!! Koska vain naiset voivat olla uhreja!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Traumoja käsitellessä terapeutin täytyy olla todella ammattitaitoinen ja varovainen. Ennen kuin niitä aletaan purkamaan tulee vahvistaa riittävästi turvan tunnetta ja harjoitella keinoja palata tähän turvan tunteeseen silloin kun traumoihin liittyvät tunteet nousevat pintaan. Tähän on olemassa erilaisia kehollisia harjoitteita ja mielikuvaharjoitteita. Tällöin on mahdollista palauttaa itseninsä tähän hetkeen ja kokea, että nyt olen turvassa ja minulla ei ole mitään hätää. Pystyy käsittelemään traumoja ikään kuin tästä hetkestä käsin. En ole traumaterapeutti, mutta käyn itse psykoterapiaa, joka on myös traumaterapeutti. Hän etenee todella varovaisesti ja itselläni traumat ovat purkautuneet juuri silloin kun mieleni on ollut siihen valmis. Prosessi on ollut luonnollinen ja vapauttava ja sen myötä olen ollut läheisilleni enemmän läsnä ja levollisempi. Siihen ei ole liittynyt kuvaamiasi oireita. Mutta jokaisella prosessi on yksilöllinen. Sen kuitenkin haluan sanoa, että mielestäni tärkeää on rauhallinen eteneminen ja se, että traumat nousevat terapiassa esille luonnollisesti omalla ajallaan, ei kaivellen ja tarkoituksellisesti esille nostaen. Tällöin mieli pysyy mukana tasapainoisempana.
Vielä täytyy lisätä, että minulla herää kyllä vähän huoli, onko kyseinen terapeutti ja hänen terapiatapansa puolisollesi hyväksi. Ihan sinisilmäisesti ei nimittäin voi kaikkiin terapeutteihinkaan luottaa ja kaikki ei sovi kaikille. Toisaalta kun traumat on noin rajusti nostettu esille, ei puolisosi voi jäädä yhtäkkiä tyhjän päällekään ilman terapiaa. Minusta kuulostaa siltä, että nyt terapiassa tulisi pysähtyä ja keskittyä turvan tunteen ja tämän hetken turvallisuuden kokemuksen vahvistamiseen erilaisin keinoin. Kuulostaa, että puolisosi on turvattomasti heittelehtimässä traumakokemuksissa. Myös terapeuttia voi ja kannattaa vaihtaa jos hänen tapansa on liian raju ja nopeasti etenevä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kelan korvaama psykoterapeutti voi olla myös taustakoulutukseltaan pappi, sairaanhoitaja tms, pitäisi valita psykologi, joka on opiskellut lisäksi psykoterapeutiksi. Toki näissä kaikki koulut asianmukaisesti käynnissä on myös omiin innovaatioihin uskovia, jolloin tulos on katastrofi.
Vierailija kirjoitti:
Kelan korvaama psykoterapeutti voi olla myös taustakoulutukseltaan pappi, sairaanhoitaja tms, pitäisi valita psykologi, joka on opiskellut lisäksi psykoterapeutiksi. Toki näissä kaikki koulut asianmukaisesti käynnissä on myös omiin innovaatioihin uskovia, jolloin tulos on katastrofi.
Ei välttämättä tarvitse olla psykologi.
Tietyissä piireissä uskotaan, että esimerkiksi sosiaalityöntekijätaustaisista olisi parhaat kokemukset. Mutta todella vaikea suositella - ihminen itse ratkaisee onko hyvä terapeuttina vai ei. Ja se joka on hyvä jollekin voikin olla huono toiselle.
Minulla trauman hoitoon erikoistunut terapeutti, joka ei ole psykologi, ja on viimeisen päälle hyvä ja taitava.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se menee ohi. Jaksa vain vielä, vaikeampaa se on hänelle itselleen. Terapian loputtua miehesi voi paremmin, kuin koskaan ennen. Olen käynyt pitkän traumaterapian ja elämäni on nyt todella hyvää ja tasapainoista. Terapian pahimmassa vaiheessa itkin, karjuin, raivosin, viskelin tavaroita jne. Mieheni jaksaminen rinnallani oli ensiarvoisen tärkeää.
Kuinka kauan pitää jaksaa? Kunnes itsekin tarvitsee terapiaa? Miten sinä voi tietää, kenellä on vaikeampaa? Kuinka ka kauan pitää kestää väkivaltaa/väkivallan uhkaa (tavaroiden viskelyä)?
Kukaan ei pysty enää aikuisena traumatisoutumaan kehityjsellisesti. Traumatisoitua kyllä voi, mutta silloinkin helpoiten traumatisoituvat ne, joilla on pohjana kehityksellinen trauma.
Voisin kuvitella, että hänen miehensä ei kokenut henkilökohtaisena uhkana sitä, että nainen taantui, eikä siksi traumatisoitunut tai lähtenyt, vaan auttoi sitä lasta.
Vierailija kirjoitti:
En nyt jaksa koko ketjua kahlata läpi, mutta aloitustekstissä ei lue onko puoliso mies vai nainen, mutta niin vaan mammat olettaa heti että vaimo!!! Koska vain naiset voivat olla uhreja!
Eikös tässä mies ja lapsetkin ole uhreja?
Vierailija kirjoitti:
Itsellä on aivan karmea kokemus traumaterapiasta, ties mikä huuhaa-akka sitä veti. Olo meni ihan järjettömän huonoksi, meni työkyky ja tuli sosiaalisia ongelmia. Näiden takia lopetin ja sanoinkin sille suoraan että mikä järki tässä on että mä maksan tästä että sä vaan tuhoat mua kerta kerralta enemmän. Työ on ollut ainoa asia joka mua piti elämänsyrjässä kiinni ja työkyvyn menetys oli kova paikka. Paljon paremmin alkoi mennä heti kun haistatin puoskarille pitkät ja keskityin oman arjen turvaamiseen, hyviin elintapoihin ja traumakirjallisuuteen.
Omassa terapiassani rakennetaan pohjaa sille, että voin turvallisesti käydä läpi sen olon väistämättömän pahenemisen. Sitä ei voinut silloin lapsena tehdä ja sen yrittää tehdä sitten nyt, jotta pääsee irti. Mutta se leikkaaminen sattuu.
Vanhempien pitäisi joutua korvaamaan nämä kulut.
Monet ovat kirjoittaneet, että terapiasuhteen aikana tilanteen ei pidä missään vaiheessa huonontua ja jos näin käy, on kyseessä huono terapeutti. Tämä on väärä käsitys. Osalle (etenkin traumaterapiaa läpikäyvistä) tulee jossain vaiheessa huonompi vaihe (jopa romahdus), kun asioita käsittelee ja tulee ns. läpimurto.
Aloituksen tilanne ääripäässä ja toivotan kovasti jaksamista sinulle sekä lapsille. Jos/kun tilanne noin paha, niin muista, että sinun ei pidä kuitenkaan "vain kestää" kaikkea.
No ei ole kokemusta mutta herrantähden, miksi et huolehdi ensisijaisesti lapsista! He kärsivät epästabiilista vanhemmasta. Minusta tärkein on turvata lasten turvallinen lapsuus, puoliso hoitakoon omia ongelmiaan omassa kodissa.
Ja pidän äärimmäisen itsekkäänä tätä sekopää-puolisoa. Aikuinen ihminen eikä kykene asettamaan edes omia lapsiaan etusijalle. Mitä ihmettä ap saat tästä suhteesta edes?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kelan korvaama psykoterapeutti voi olla myös taustakoulutukseltaan pappi, sairaanhoitaja tms, pitäisi valita psykologi, joka on opiskellut lisäksi psykoterapeutiksi. Toki näissä kaikki koulut asianmukaisesti käynnissä on myös omiin innovaatioihin uskovia, jolloin tulos on katastrofi.
Ei välttämättä tarvitse olla psykologi.
Tietyissä piireissä uskotaan, että esimerkiksi sosiaalityöntekijätaustaisista olisi parhaat kokemukset. Mutta todella vaikea suositella - ihminen itse ratkaisee onko hyvä terapeuttina vai ei. Ja se joka on hyvä jollekin voikin olla huono toiselle.
Minulla trauman hoitoon erikoistunut terapeutti, joka ei ole psykologi, ja on viimeisen päälle hyvä ja taitava.
Terapian onnistumisen kannalta tärkeimpiä tekijöitä on terapeutin ja potilaan välinen suhde.
Mimulla olisi tarve huutaa ja rimpuilla ja pitää rajusti puoliaan. Sitä ei ole voinut silloin joskus tehdä. Varmaan jollekin ei tule näin vahvoja oloja, etenkin, jos on saanut ilmaista tervettä aggressioa myöhemmin elämässä ja näin koko elämän aggressio ei ole pullotettuna. Tai joku ei halua sitä esille. Ystäväni ei halua mennä niin syvälle. Minä haluan, olen enemmän selkä seinää vasten kuin hän oman tilanteeni kanssa.
Toki olisi myös tarve kaivautua jonkun kainaloon lohdutettavaksi.
Alue: Aihe vapaa
Ei mulla muuta kuin että ite tekisin jotain, koska tuossa traumatisoituu perheen lapset. Vähintään väliaikainen asumusero.