Puolison traumaterapia on tuhonnut koko perheen hyvinvoinnin, onko kokemuksia että kyllä tämä tästä? Voimat on aivan loppu

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:n kertoma ihana pitkä yhteiselämä on jo ollut sitä korvaavaa kokemusta. Ja terapiasuhteessa se toteutuu. Samoin kaikissa hyvissä jutuissa; taiteen tekeminen, opiskelu, harrastukset, hyvät ihmissuhteet, ryhmät jne.

Ei se ole mikään korvaava kokemus, jos hän ei ole ollut läsnä kokonaisena. Se on toiminnallisen traumaosan hyvää elämää, muttei tule hyväksytyksi kokonaisena eli ei korjaa.

"Turvallinen ympäristö ja ihmissuhteet lisäävät tutkitusti integraatiokykyä."

https://www.disso.fi/tietoa-traumasta-ja-dissosiaatiosta/kirjoituksia-a…

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:n kertoma ihana pitkä yhteiselämä on jo ollut sitä korvaavaa kokemusta. Ja terapiasuhteessa se toteutuu. Samoin kaikissa hyvissä jutuissa; taiteen tekeminen, opiskelu, harrastukset, hyvät ihmissuhteet, ryhmät jne.

Ei se ole mikään korvaava kokemus, jos hän ei ole ollut läsnä kokonaisena. Se on toiminnallisen traumaosan hyvää elämää, muttei tule hyväksytyksi kokonaisena eli ei korjaa.

"Turvallinen ympäristö ja ihmissuhteet lisäävät tutkitusti integraatiokykyä."

https://www.disso.fi/tietoa-traumasta-ja-dissosiaatiosta/kirjoituksia-a…

Todellakin. Mutta ei se korjaava kokemus tapahdu eri aikaan integraation kanssa. Voi olla ollut jotain integraation murusia joskus, mutta oletettavasti ei, koska vaimo on pitäytynyt toiminnallisessa osassaan eikä ole koskaan ollut työläs.

Ilmeisesti monen kommentoijan mielikuvissa aloituksen kirjoittaja on mies?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Valitettavasti tämä on todella näin, reaktiot voivat olla kuin villieläimellä jota ahdistetaan nurkkaan. Ja niistä ei sitten ihan oikeasti pääse oppimaan omin voimin pois!! Tämä tiedoksi niille jotka ihmettelevät miksi mennä terapiaan!"

Käsittääkseni Apn puolisolla ei ollut noita raivokohtauksia ennen "hoidon" aloittamista.

Ei tietenkään, koska hänen toimiva osansa istui sen laatikon päällä, missä tuo raivo oli. Nyt ei jaksa enää istua, kun pitäisi voida liikkua muuallakin tai sitten se raivo vaan vaatii päästä pois ja polttaa persausta. 

Sehän se pointti on, että vaimo on joutunut katkaisemaan tunneyhteytensä koko elämänsä ajan kaikkiin loukkauksiin. Ei ole sattunut, ei ole hautonut kostoa, ei ole haukkunut, on vaan alistunut ja kääntänyt asiat parhain päin, kääntänyt selän, ollut "fiksumpi" jne. 

 

Eli aikaisemmin hoiti asiat ihan terveesti ja nyt ei? Tuhaa kaikesta vääryydestä on ruveta riehaantumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

384: Aggressio tulee kohdistaa sen aiheuttajaan,  ei sivullisiin.  Jos on vihainen vanhemmilleen,  vihaa ei saa kohdistaa puolisoon tai lapsiin vaan ainoastaan vanhempaansa. Jos vanhempi on kuollut,  käy vaikka hakkaamassa nyrkillä hautakiveä. 

Ei vaimo kuvauksen mukaan ole ap:lle vihainen vaan väsynyt (kiukku ja raivo) lapsi, joka myös kaipaa rakkautta ja turvaa. 

Siksi toimiikin väärin.  Kiukku ja raivo pitää kohdistaa siihen,  joka kiukun ja raivon on aiheuttanut.  Eikä hän ole puolisonsa lapsi,  jolta voisi hakea äidillistä/isällistä rakkautta ja turvaa.  

Ai että jalkapoikkisen pitää nyt vain tajuta, että se jalka onkin eh

Et nyt ymmärrä.  Ap on syytön kaikkeen,  mitä hänen puolisolleen on tapahtunut lapsuudessa.  Ap:n ei pidä joutua kävelemään munankuorilla eikä ottamaan vastaan puolisonsa kiukkua.  Kaikista vähiten ap:n tarvitsee olla puolisolleen äidin tai isän korvike.  Johan siitä kärsii jo romanttinen ja seksuaalinen vetovoima,  jos toinen käyttäytyy kuin eskarilainen ja toisen pitäisi olla vanhempi puolisolleen. 

Koita nyt ymmärtää, että tuota se vaimo on koko ikänsä tehnyt ja nyt sairastui = voimat loppui. Samaa mieltä siitä, että ap lopettaa nyt sen munankuorilla kävelyn, lienee joku hänen oma lapsuusreaktionsa, jota ei ole käynyt terapiassa korjaamassa. Ja sitten rauhallisella hetkellä selvittävät, missä mennään.

Jos mies joutuu vaihtamaan sairastuneen vaimon takapuolen märkivän haavan laastaria niin joo, ei ole seksikästä, mutta minkä tekee.

Jännä, että heidän, jotka eivät asiasta mitään tiedä, pitää jostain sisäisestä palosta tulla kuitenkin ohjeistamaan.

405: Mistä ihmeestä keksit,  että ap on kaikki yhteiset vuodet käyttäytynyt kuin eskarilainen ja puolisonsa ollut hänelle äidin/isän korvike? 

Vierailija kirjoitti:

405: Mistä ihmeestä keksit,  että ap on kaikki yhteiset vuodet käyttäytynyt kuin eskarilainen ja puolisonsa ollut hänelle äidin/isän korvike? 

Vaimo on ollut ylikiltti, aikuinen ja kuuliainen nelivuotias, joka pyrkii pitämään ympäristön vakaana. Nyt on kuppi nurin ja pakko opetella olemaan aikuinen, jolla on rajat ja tarpeet ja omanarvontunto. Jotain opeteltavaa on myös munankuorilla kävelevällä puolisolla.

"Konfliktit terapiassa voivat kuitenkin olla äärimmäisen raastavia, ja uskon, että suurin osa traumatisoituneista välttelee niitä parhaansa mukaan ja kokee reaktionsa terapeutilta salassa terapiaistuntojen välissä. Sellaisen luottamuksen rakentuminen, jossa konflikteja voi avoimesti kokea ja saada korjaavia kokemuksia aidosti kuulluksi ja hyväksytyksi tulemisesta, kestää pitkään, jopa vuosia. Näin ollen terapeutin sopivuudesta ja terapian toimivuudesta ei kannata vetää hätäisiä johtopäätöksiä. 

Toisaalta ei ole myöskään syytä pysyä terapiassa, joka selvästi tuntuu liian raskaalta kerrasta toiseen. Terapian on tarkoitus helpottaa elämää. Jos terapian jälkeen voi aina huonommin ja kokee sen viikon kuormittavimmaksi asiaksi, voi perustellusti kyseenalaistaa sen mielekkyyden.

Erityisen huolestunut on syytä olla, jos terapia ainoastaan synnyttää traumareaktioita, eli laukaisee traumamuistoja. Taitava terapeutti käyttää alussa riittävästi aikaa paitsi luottamuksellisen suhteen rakentamiseen, myös siihen, että terapiassa on turvallista ja vakaata olla. Terapiasta lähtiessä pitäisi olla rauhallinen, ei stressaantunut olo. Siksi terapian alussa käytetään aikaa erityisesti vakautumiseen. Suurin osa terapeuteista toteuttaa tätä opettamalla asiakkailleen itsesäätelytekniikoita, joita voi käyttää myös arjessa. Kuvaan näitä myöhemmin vakauttamisen otsikolla. 

Kaiken kaikkiaan traumaterapia on työtä, joka on tarkoitus tuoda harjoiteltavaksi arkeen. Parhaassa tapauksessa traumaterapiassa oppii reaktiivisuuden hallitsemisen lisäksi rakentavia asenteita ja toimivia työkaluja arjen haasteiden kohtaamiseen."

https://traumainfo.fi/2022/09/23/cptsd-ja-traumaterapia/

Tämä on niin käsittämätöntä, kun niin monet puolustelevat tuota normaalina terapiaan kuuluvana asiana. Ei todellakaan ole normaalia!

Tuo on erittäin haitallista myös vaimolle itselleen. Jokainen uusi hallitsematon "kohtaus" traumatisoi häntä lisää. Traumatisoitunut ihminen ei tarvitse enää lisää traumoja.

Jotkut ovat linkittäneet tänne esim. traumaterapiakeskuksen sivuja. Niissä on asiaa. Trauman käsittely lähtee vakauttamisesta, tunteiden hallinnasta jne. Joidenkin kohdalla ei edes koskaan päästä tätä tavoitetta pidemmälle. Trauman käsittelyyn ei kuulu taantua kiukuttelevan uhmaikäisen tasolle.

Menetettyä lapsuutta ei voi elää uudelleen. Puoliso ei voi olla se vanhempi, jota ei joskus ollut. Aikuisen psyykeä ei voi rakentaan uudelleen. Menneitä ei voi poistaa. Traumoja ei voi poistaa, mutta niiden kanssa voi ja pitää opetella elämään.

Tässä huomaa, miten ihmisillä on vielä hyvin vanhoillisia "Freudilaisia" käsityksiä ihmisen psyykeestä. Nämä eivät vain pidä paikkaansa.

Nyt pitäisi ehdottomasti saada psykiatrin arvio tilanteeseen. Terapeutti tuli vaihtaa heti, ja uudessa terapiassa keskittyä tilanteen vakauttamiseen.

"Vaimo on ollut ylikiltti, aikuinen ja kuuliainen nelivuotias, joka pyrkii pitämään ympäristön vakaana."

Aikuisuus on sitä, että pidetään ympäristö vakaana kaikissa tilanteissa siitä riippumatta, mitä oma menneisyys on ollut. Aikuisuus ei ole lapsen tasolle taantumista. Se, että sallii itsensä taantua lapsen tasolle, traumatisoi lisää.

"Ja että hän ei ole oma itsensä, eikä tarkoita niitä pahoja asioita mitä reagoidessaan huutaa. Hän menee aina aivan sijoiltaan noiden kohtausten jälkeen, häpeästä ja syyllisyydestä ja siitä että aiheuttaa pelkoa ja hätää meissä."

Oma toiminta voi traumatisoida ihmistä. Pahoin pelkään, että kyseinen terapia ei johda parantumiseen, ja lisää traumatisoitumista. Parantumiseen johtaisi kokemus siitä, että hallitsee omaa käytöstään ja elämäänsä.

Valitettavasti ympärillä olevat ihmiset myös traumatisoituvat, jos jonkun käytös on hallitsematonta. Tämä tapahtuu siitä riippumatta, ovatko he lapsia vai aikuisia.

Jonkun pitäisi nyt ottaa aikuisen vastuu ja viheltää tuo peli poikki!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

384: Aggressio tulee kohdistaa sen aiheuttajaan,  ei sivullisiin.  Jos on vihainen vanhemmilleen,  vihaa ei saa kohdistaa puolisoon tai lapsiin vaan ainoastaan vanhempaansa. Jos vanhempi on kuollut,  käy vaikka hakkaamassa nyrkillä hautakiveä. 

Ei vaimo kuvauksen mukaan ole ap:lle vihainen vaan väsynyt (kiukku ja raivo) lapsi, joka myös kaipaa rakkautta ja turvaa. 

Siksi toimiikin väärin.  Kiukku ja raivo pitää kohdistaa siihen,  joka kiukun ja raivon on aiheuttanut.  Eikä hän ole puolisonsa lapsi,  jolta voisi hakea äidillistä/isällistä rakkautta ja turvaa.  

Ai että jalkapoikkisen pitää nyt vain tajuta, että se jalka onkin eh

Et nyt ymmärrä.  Ap on syytön kaikkeen,  mitä hänen puolisolleen on tapahtunut lapsuudessa.  Ap:n ei pidä joutua kävelemään munankuorilla eikä ottamaan vastaan puolisonsa kiukkua.  Kaikista vähiten ap:n tarvitsee olla puolisolleen äidin tai isän korvike.  Johan siitä kärsii jo romanttinen ja seksuaalinen vetovoima,  jos toinen käyttäytyy kuin eskarilainen ja toisen pitäisi olla vanhempi puolisolleen. 

Sinä et ymmärrä, että sen vaimon pitää parantua, koska on sairas. Sen voi tehdä erikseen tai yhdessä. Se voi onnistua tai epäonnistua. Se voi nostaa esiin muidenkin perheenjäsenten ongelmia (tyyliin kun alkoholisti raitistuu, läheisriippuvainen on eksyksissä ilma huolehtijan roolia).

Ja joo, itse ymmärrän, että romanttinen vetovoima kärsii ja siksi en nyt yritä olla romanttinen tai eroottinen kenenkään kanssa. Harvoin masentunut(kaan) on kauhean seksikäs.

Olen varmaan itsekin käynyt täällä vuosia sitten pätemässä, miten voi olla tasapainoinen, kun vaan elää tätä hetkeä ja mennyt on mennyttä painajaista. Niinhän minä kuvittelin, kunnes en enää voinut.  

Kyllä minä vuosien saatossa ihmettelin, miksi suuri osa muista ei yritä tehdä parastaan ja kaikkeaan ollakseen "hyvä" kumppani vaan voivat suuttua tai olla mukautumatta puolison juttuihin tms. No, siksi eivät, kun olivat kokonaisia itsejään ja saivat olla esillä kaikkine puolineen. Minä opettelen nyt pois tuosta täydellisestä ihmissuhdekumppanista olemaan inhimillinen ja kokonainen ihminen. 

Vierailija kirjoitti:

Tämä on niin käsittämätöntä, kun niin monet puolustelevat tuota normaalina terapiaan kuuluvana asiana. Ei todellakaan ole normaalia!

Tuo on erittäin haitallista myös vaimolle itselleen. Jokainen uusi hallitsematon "kohtaus" traumatisoi häntä lisää. Traumatisoitunut ihminen ei tarvitse enää lisää traumoja.

Jotkut ovat linkittäneet tänne esim. traumaterapiakeskuksen sivuja. Niissä on asiaa. Trauman käsittely lähtee vakauttamisesta, tunteiden hallinnasta jne. Joidenkin kohdalla ei edes koskaan päästä tätä tavoitetta pidemmälle. Trauman käsittelyyn ei kuulu taantua kiukuttelevan uhmaikäisen tasolle.

Menetettyä lapsuutta ei voi elää uudelleen. Puoliso ei voi olla se vanhempi, jota ei joskus ollut. Aikuisen psyykeä ei voi rakentaan uudelleen. Menneitä ei voi poistaa. Traumoja ei voi poistaa, mutta niiden kanssa voi ja pitää opetella elämään.

Tässä huomaa, miten ihmisillä on vielä hyvin vanhoillisia "Freudi

Trauman vakauttaminen on ihan eri asia kuin trauman hoitaminen. Olen käynyt Traumaterapiakeskuksen vakauttamiskurssin lapsuudessa vakavasti traumatisoituneille (siellä oli "sisäänpääsy" kriteerit ja haastattelu eli homma ei toimi ihan vaan maksamalla osallistumismaksun). 

Siellä kurssilla koko ajan painotettiin, että kurssilla opetellaan psykoedukatiivisesti tietoa traumatisoitumisesta ja vakauttamisesta ja että se ei missään tapauksessa korvaa henkilökohtaista terepiaa. 

Vierailija kirjoitti:

"Vaimo on ollut ylikiltti, aikuinen ja kuuliainen nelivuotias, joka pyrkii pitämään ympäristön vakaana."

Aikuisuus on sitä, että pidetään ympäristö vakaana kaikissa tilanteissa siitä riippumatta, mitä oma menneisyys on ollut. Aikuisuus ei ole lapsen tasolle taantumista. Se, että sallii itsensä taantua lapsen tasolle, traumatisoi lisää.

"Ja että hän ei ole oma itsensä, eikä tarkoita niitä pahoja asioita mitä reagoidessaan huutaa. Hän menee aina aivan sijoiltaan noiden kohtausten jälkeen, häpeästä ja syyllisyydestä ja siitä että aiheuttaa pelkoa ja hätää meissä."

Oma toiminta voi traumatisoida ihmistä. Pahoin pelkään, että kyseinen terapia ei johda parantumiseen, ja lisää traumatisoitumista. Parantumiseen johtaisi kokemus siitä, että hallitsee omaa käytöstään ja elämäänsä.

Valitettavasti ympärillä olevat ihmiset myös traumatisoituvat, jos jonkun käytös on hallitsematonta. Tämä tapahtuu si

Sinä et voi vaatia sitä mitä ei ole. Kun ihminen on jäänyt tunnetason kehityksessä lapsen tasolle, ei ole mahdollista, että hän vain "alkaa olla aikuinen". Kyllä, käytökseltään hän voi olla, mutta se hautaa sitä ihmistä itseään yhä syvemmälle. Siellä terapiassa käydään pikakelauksella kasvu henkisestä nelivuotiaasta henkisesti omanikäiseksi. Kuitenkin se kasvu tarvitaan. Se nelivuotias on ollut se sama näennäinen aikuinen siitä lapsuudesta asti. Toimii ympäristölle, ei toimi henkilölle itselleen. 

Oletko varma että nimenomaan tuo terapia on syynä eikä esimerkiksi avioliiton ulkopuolinen suhde?

Mulle kyllä traumaterapiassa opetetaan nimenomaan katsomaan tapahtumia aikuisen silmin ja aivoilla, ei taantumaan lapseksi jälleen. Jotain on pielessä tuossa kuviossa.

Omakokemukseni on, että asiat pitää käydä läpi omassa päässä. Jos sieltä terapiasta saisi jotain ohjeita tai neuvoja miten asia käsitellään se olisi ok. Itse en saanut ohjeita, vaan asiaa vellottiin ja vatkattiin uudestaan ja uudestaan, ei mitään hyötyä. Aluksi tietysti pitää tapaus selventää terapeutille,mutta sitten pitäisi päästä eteenpäin. Minä ainakin halusin jatkaa elämääni  enkä velloa menneessä. Halusin ohjeita. Päädyin antamaan anteeksi sisäisesti.

Ei niille omille vanhemmille mitään voinut puhua  ja nyt ovat kuolleetkin. Alkoholisti ja lapsen hakkaaja kyseessä. Halveksin ja olen surullinen, että he olivat vanhempani.  Terapeuteille pitäisi olla oma kokemus traumasta  pumpulissa kasvanut ei voi ymmärtää.

Vierailija kirjoitti:

Oletko varma että nimenomaan tuo terapia on syynä eikä esimerkiksi avioliiton ulkopuolinen suhde?

Joo. Yleensähän valehdellaan aloittavan terapian ja sitten käyttäytyvän kotona kuin seuraava ja takertuva pikkulapsi, kun oikeasti kyse on siitä, että käy panemassa jonkun toisen kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Omakokemukseni on, että asiat pitää käydä läpi omassa päässä. Jos sieltä terapiasta saisi jotain ohjeita tai neuvoja miten asia käsitellään se olisi ok. Itse en saanut ohjeita, vaan asiaa vellottiin ja vatkattiin uudestaan ja uudestaan, ei mitään hyötyä. Aluksi tietysti pitää tapaus selventää terapeutille,mutta sitten pitäisi päästä eteenpäin. Minä ainakin halusin jatkaa elämääni  enkä velloa menneessä. Halusin ohjeita. Päädyin antamaan anteeksi sisäisesti.

Ei niille omille vanhemmille mitään voinut puhua  ja nyt ovat kuolleetkin. Alkoholisti ja lapsen hakkaaja kyseessä. Halveksin ja olen surullinen, että he olivat vanhempani.  Terapeuteille pitäisi olla oma kokemus traumasta  pumpulissa kasvanut ei voi ymmärtää.

Itselläni on kokemus erilaisista yhteyksistä asoitani hoitaneista reilusta kymmenestä terapeutista (osaa tavannut vain pari kertaa). Osa heistä on haitallisia, osa on yhdentekeviä ja osa loistavia. Nyt onneksi on löytynyt ne osaavat ja ensimmäistä kertaa saan aitoa apua.