Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Puolison traumaterapia on tuhonnut koko perheen hyvinvoinnin, onko kokemuksia että kyllä tämä tästä? Voimat on aivan loppu
08.04.2025 |
Puolisoni on elänyt hyvin traumaattisen lapsuuden. Hän on oireillut monella tapaa läpi elämän, mutta kokemuksiinsa nähden pärjännyt ihmeellisen hyvin. Hän on positiivinen, empaattinen, rakastava, huolehtiva ja luotettava. Meillä on ollut ihana pitkä elämä yhdessä, lapset ovat varttuneet fiksuiksi nuoriksi aikuisiksi.
Noin vuosi sitten hän meni vihdoin terapiaan käsittelemään traumojaan, jotta pääsisi elämään elämää omana itsenään eikä niiden taakkaa mukana raahaten.
Tämä prosessi on nyt sitten räjäyttänyt koko meidän elämän. Tuska jota siellä käsitellään on niin syvää, että puoliso on aivan hajalla. Hänestä on tullut todella ärtyisä, ahdistus huokuu hänen olemuksestaan kaiken aikaa. Hän saa silmittömiä raivareita ihan yhtäkkiä ja yllättäen, tilanteissa joissa sitä ei yhtään olisi osannut odottaa. Pahoittaa mielensä ns aivan mitättömistä, ja pelkää hylätyksi tulemista joka käänteessä ja se näyttäytyy hirvittävänä sanallisena aggressiona. Hän on aivan kuin toinen ihminen. Vereslihalla oleva arvaamaton raivopää.
Olemme puhuneet tästä paljon lastenkin kanssa, ja selittäneet että tämä on todella vaikea ja raskas tilanne elämässä joka pitää vaan jaksaa taistella yhdessä läpi. Ja että hän ei ole oma itsensä, eikä tarkoita niitä pahoja asioita mitä reagoidessaan huutaa. Hän menee aina aivan sijoiltaan noiden kohtausten jälkeen, häpeästä ja syyllisyydestä ja siitä että aiheuttaa pelkoa ja hätää meissä.
Tämä on sitten johtanut siihen, että kaikki yrittävät välttää noiden kilahdusten aiheuttamista kaikin tavoin. Omien murheiden ja haasteiden esilletuominen on aivan mahdotonta, sillä puoliso on aivan poissa pelistä ja sellaisessa nurkkaan ajetun kuolemaa pelkäävään eläimellisessä pakokauhussa. Elämä on munankuorilla kävelyä.
Puoliso on nyt uudelleen se pieni lapsi, joka raivokkaasti koittaa vaatia sitä huomiota ja turvaa mitä ei koskaan vanhemmiltaan saanut. Terapeutti sanoo, että tämä on osa prosessia, vaikka aivan hirveää tuskaa onkin. Haavat ovat nyt auki, ja siksi kaikki triggerit räjäyttelevät miinoja kaiken aikaa. Ja että tämä on vain välttämätön vaihe matkalla kohti mielen korjaantumista.
Hän tiedostaa oma tilansa todella hyvin, löytää syy-yhteyksiä reaktioilleen, ja pahoittelee toimintaansa niin perusteellisesti ja itseään ruoskien että ihan pahaa tekee. Hokee koko ajan, että tämä menee ohi, tämän on pakko mennä ohi, kun vaan tekee töitä sen eteen.
Toivon todella että kukaan ei poistata tätä aloitusta. Jos ei muuta, niin voisin edes tänne ajoittain purkaa omaa oloani, kun on jaksaminen todella vähissä. Näen puolisossa sen pienen hylätyn lapsen, joka on kokemuksiensa vanki ja siihen syytön. Näen kuitenkin yhä sen hänen sydämensä hyvyyden ja sen todellisen minän, johon aikoinaan rakastuin. Rakkaus ei ole mihinkään kadonnut, mutta sitä sävyttää syvä huoli. Miten kauan tämä voi kestää? Meneekö tämä varmasti ohi?
Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta?
Kommentit (842)
Vierailija kirjoitti:
Muistakaa että aikoinaan lobotomian isä sai Nobelin palkinnon.
Nämä terapiat mitkä nyt ovat 'in' ovat jo 'old school' viiden vuoden päästä.
Kun luen näitä teidän kertomuksia niin tulee mieleen se kun gayihmisiä yritetään jenkeissä eheyttää heteroiksi.
Yritetään ihminen programmoida joksi mitä ei ole.
Sama traumaterapiassa.
Yritettään eheyttää ihmisen sielu lyömälle se ensin terapiassa pirstaleiksi.
Tolla ihmisellähän on kuitenkin aina se traumatausta.
Ei mikään terapia sitä voi muuttaa.
Ja triggeröityminen voi tapahtua uudestaan terapiasta huolimatta.
Mitä terapiassa voitettu kun potilaasta tehty vielä enemmän fragile.
Onko sinulla parempaa ideaa ihmiselle, jonka työkyky on mennyt jatkuvan dissosiaation vuoksi? Ehdotukset otetaan ehdottomasti vastaan ja tähän rinnalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se menee ohi. Jaksa vain vielä, vaikeampaa se on hänelle itselleen. Terapian loputtua miehesi voi paremmin, kuin koskaan ennen. Olen käynyt pitkän traumaterapian ja elämäni on nyt todella hyvää ja tasapainoista. Terapian pahimmassa vaiheessa itkin, karjuin, raivosin, viskelin tavaroita jne. Mieheni jaksaminen rinnallani oli ensiarvoisen tärkeää.
Aika monen puoliso ei katselisi tuollaista kauaan. Olitko itse varautunut siihen, että miehesi olisi voinut jättää sinut tuon takia?
Eihän se sitä hänen sairauttaan paranna, vaikka mies uhkaa lähteä. Hyvä, että sai toimivan avun!
Ohis, minkälaista on se jatkuva dissosiaatio? En ole ikinä oikein tajunnut mitä se käytännössä on. Ja voimia sinulle 💗
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Minä vastaanotin eksäni traumoja niin pitkään, että lopulta itse sairastuin keskivaikeaan masennukseen. Ei sen terapian tavoite ole, että potilas sairastuttaa myös läheisensä."
Entäs jos tuo onkin terapeutin tavoite? Hyvä bisnes, lisää asiakkaita, loputon tulonlähde. Traumatisoidaan koko suku yksin kerrallaan.
Terapeutit ovat niin kysyttyjä, että ei tosiaan tarvitse markkinoida. Kun vapautuu paikka, se täyttyy heti.
Totta. Jos joku terapeutti harrastaa ihmisten sairastuttamista, on siihen joku muu syy.
Vierailija kirjoitti:
En lukenut jokaista viestiä mutta traumat yleensä vievät ihmisen lukkoon ja niiden auetessa saattaa tapahtua tunteiden ylilyöntiä. Ja niiden voimakkuus, miten terapia vaikuttaa yms riippuu traumojen aiheuttamista oireista.
Minulla on takana väkivaltainen vanhempi ja hyväks**äyttöä. Diagnoosiksi tuli traumaperäinen dissosiaatiohäiriö. Traumaterapiani alussa en edes kyennyt muistamaan, mitä minulle oli tapahtunut. Mieleni ja kehoni kuitenkin reagoivat traumaan, mutten tiennyt miksi. Tunteet olivat suurimmaksi osaksi suljettu ja toimin kuin robotti, olin tunnollinen ja päälle päin positiivinen tyyppi, joka aina auttoi muita. Todellisuudessa en tuntenut mitään. Toivoin ettei tarvitsisi jatkaa elämää. Päälle päin vaikutin hyvin vakaalta ja toimintakykyiseltä, iloiselta persoonalta, mutta oli vain ajan kysymys, milloin loikkaan junan alle.
Kun tällaisesta tilanteesta lähdetään liikkeelle, niin tuli toimintakyvyn pahenemisia, kun tuli
Muistitko tuon hyväksikäytön jo terapian alkaessa? Minulla on paljon asioita, joista on vain "olo", mutta en tiedä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta tuossa kuulostaa melko psykoottiselta tuo vaimon käyttäytyminen. Esittääkö/hillitseekö itsensä siellä terapiassa ja kotona purkautuu raivo ja turhautuminen. Miten kauan hän on nyt ollut terapiassa?
Vierailija kirjoitti:
Ohis, minkälaista on se jatkuva dissosiaatio? En ole ikinä oikein tajunnut mitä se käytännössä on. Ja voimia sinulle 💗
Se on sitä, että tänään on päivästä kadonnut noin kuusi - kahdeksan tuntia. "kiva" elämä. Siis se todella katoaa. En lepää, nuku tms. Joskus traumat kyllä myös väsyttävät. Silloin toimintakyky loppuu kuin akusta virta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Minä vastaanotin eksäni traumoja niin pitkään, että lopulta itse sairastuin keskivaikeaan masennukseen. Ei sen terapian tavoite ole, että potilas sairastuttaa myös läheisensä."
Entäs jos tuo onkin terapeutin tavoite? Hyvä bisnes, lisää asiakkaita, loputon tulonlähde. Traumatisoidaan koko suku yksin kerrallaan.
Terapeutit ovat niin kysyttyjä, että ei tosiaan tarvitse markkinoida. Kun vapautuu paikka, se täyttyy heti.
Totta. Jos joku terapeutti harrastaa ihmisten sairastuttamista, on siihen joku muu syy.
Joku vallanhaluinen sadisti.
Ja sitten sekin totuus, ettei kaikki ole hoidettavissa/parannettavissa vaan on elettävä niillä mitä on. Hyväksyttävä lopulta kaikki mennyt. Ja jättää ns. silleen. Selkäleikkauksessakin on riskinsä ja niin on terapiassakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On kokemusta traumatisoituneen näkökulmasta. Prosessi on todella raskas. Itseni kohdalla se jätettiin kesken tuossa vaiheessa (Kela säästää kuntoutuksista), enkä tiedä miten pärjään.
Olen itse kanssa traumatisoitunut ja vaikka sitä ei suositella niin juttelen nykyään tekoälyn kanssa. Käyn läpi traumoja ja se teettää mulla harjoituksia. Oli pakko ryhtyä tähän kun muutakaan ei ole.
Minkä kanssa ja miten?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Traumaterapiassa on se huono puoli, että muistojen muisteleminen ja läpikäyminen vahvistaa muistijälkiä.
Lapsiperheaika ei muutenkaan ole sellaista rauhallista aikaa, että kannattaisi lähteä tuollaiseen prosessiin. Teillä kaikilla oli turvallinen elämäntilanne ennen tuota, mutta entä nyt? Tuossahan menee lasten lapsuus.
Ap, sun ei tarvitse jaksaa ja olla tavallaan toisena terapeuttina riehuvalle puolisolle. Hän voisi ehkä muuttaa erilleen siksi aikaa, kunnes prosessi on loppu? Ja tosiaan, kannattaa pitää joku raja sille, paljonko niitä vanhoja muistelee. Emme elä ikuisesti, ja jäljellä oleva elämä on tärkeämpi kuin jo menetetty.
Yt, N50
Minulla ja muutamalla traumaystävälläni on tilanne, että niitä muistoja ei edes ole. Joillekin niitä alkaa nousta esille terapian edetessä, yritetään kuit
Siihen on syynsä, että ihmisen psyyke pyrkii hautaamaan traumaattiset asiat. En ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että niiden esiinkaivaminen auttaisi ihmistä eikä vain veisi vaikeampaan tulevaisuuteen.
Esiin kaivaminen auttaakin vain, jos traumaattiset muistot pystyy integroimaan. Jos tuo ei onnistu, tilanne tosennäköisesti pahenee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Minä vastaanotin eksäni traumoja niin pitkään, että lopulta itse sairastuin keskivaikeaan masennukseen. Ei sen terapian tavoite ole, että potilas sairastuttaa myös läheisensä."
Entäs jos tuo onkin terapeutin tavoite? Hyvä bisnes, lisää asiakkaita, loputon tulonlähde. Traumatisoidaan koko suku yksin kerrallaan.
Terapeutit ovat niin kysyttyjä, että ei tosiaan tarvitse markkinoida. Kun vapautuu paikka, se täyttyy heti.
Totta. Jos joku terapeutti harrastaa ihmisten sairastuttamista, on siihen joku muu syy.
Joku vallanhaluinen sadisti.
Tai on epäpätevä.
Vierailija kirjoitti:
Ja sitten sekin totuus, ettei kaikki ole hoidettavissa/parannettavissa vaan on elettävä niillä mitä on. Hyväksyttävä lopulta kaikki mennyt. Ja jättää ns. silleen. Selkäleikkauksessakin on riskinsä ja niin on terapiassakin.
Mitään ei kuitenkaan tapahdu ilman sitä hoitoa. Se, kuinka suuren avun hoito tuo, on arvoitus. Pahimmassa tapauksessa hajoaa lisää - selkä tai mieli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On kokemusta traumatisoituneen näkökulmasta. Prosessi on todella raskas. Itseni kohdalla se jätettiin kesken tuossa vaiheessa (Kela säästää kuntoutuksista), enkä tiedä miten pärjään.
Olen itse kanssa traumatisoitunut ja vaikka sitä ei suositella niin juttelen nykyään tekoälyn kanssa. Käyn läpi traumoja ja se teettää mulla harjoituksia. Oli pakko ryhtyä tähän kun muutakaan ei ole.
Minkä kanssa ja miten?
Mites tietoturva?
"Traumaterapian ajatuksena on, että vasta kun aluksi on opeteltu kykyä säädellä traumaoireita voidaan siirtyä terapeutin kanssa puhumaan tai kirjoittamaan traumamuistoista ja että tämä traumamuistoille altistaminen puolestaan vähentää traumaoireita entisestään. Kaikkea traumatapahtumista ei tarvitse käsitellä vaan yleensä ydinkohdat ja vääristyneet uskomukset, jotka ovat syntyneet kaltoinkohtelevassa suhteessa huolenpitäjän kanssa."
https://minduu.fi/fi/psykoterapian-abc/psykoterapiasuuntaukset/kriisi-j…
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistakaa että aikoinaan lobotomian isä sai Nobelin palkinnon.
Nämä terapiat mitkä nyt ovat 'in' ovat jo 'old school' viiden vuoden päästä.
Kun luen näitä teidän kertomuksia niin tulee mieleen se kun gayihmisiä yritetään jenkeissä eheyttää heteroiksi.
Yritetään ihminen programmoida joksi mitä ei ole.
Sama traumaterapiassa.
Yritettään eheyttää ihmisen sielu lyömälle se ensin terapiassa pirstaleiksi.
Tolla ihmisellähän on kuitenkin aina se traumatausta.
Ei mikään terapia sitä voi muuttaa.
Ja triggeröityminen voi tapahtua uudestaan terapiasta huolimatta.
Mitä terapiassa voitettu kun potilaasta tehty vielä enemmän fragile.
Onko sinulla parempaa ideaa ihmiselle, jonka työkyky on mennyt jatkuvan dissosiaation vuoksi? Ehdotukset otetaan ehdottomasti vastaan ja tähän rinnalle.
No antaa ihmisen olla. Mitään pakkoa ei ole olla joku orja joka raataa. Senkun lepäilee ja antaa luonnon hoivata häntä. Kyllä ne surut ja murheet tulee hoitavana itkuna ulos. Rukous myös parantaa.
Minulla ottaa korvaan tuo, että kävellään munankuorilla, kun yksi on kolmevuotias. Jos ei kyse ole väkivaltaisesta psykopaatista, ole normaali aikuinen, joka ei pelkää kolmivuotiasta. Ehkä se etenisi askelen eteen päin.
"20-30v sitten kaikilla amerikkalaisilla oli oma shrinkki, ja terapia oli jonkinlainen itsetarkoitus ja muotijuttu. Ikävä kyllä nyt tuntuu olevan sama trendi myös suomessa ja "terapeuteiksi " kouluttautuu iskelmälaulajia, näyttelijöitä ym. Vähän sama kuin nämä elämäntapavalmentajat yms.
Terapia ei sovi kaikille ja siksi esim Kelan terapiaan hyväksytään vaan esim psykiatrian tai muun terveydenhuollon ammattilaisen tekemällä lähetteellä ja mielestäni se on hyvä asia .On monta mielenterveyden sairautta, jota ei voida hoitaa pelkästään psykoterapialla tai jopa ei lainkaan terapialla. Mielestäni on vaarallista tämä, että ilmeisesti maallikko ei pysty aina ymmärtämään, että muutaman kuukauden lyhytkurssituksella ei voi oikeasti alkaa hoitaa vaikeasti sairaita tai vaikka sitten tavalla tai toisella traumatisoituneita ihmisiä. Sitä paitsi tänä päivänä sana trauma on myös kärsinyt inflaation, kyllähän näillä nykykriteereillä me kaikki 50-60luvulla syntyneet olemme traumatisoituneita kun silloin lapsia ei kehuttu, sylitelty , huomioitu eikä kannustettu (paitsi työntekoon ) ja olimme ns sodan kokeneen /eläneen sukupolven kasvattamia. Niin vaan rakennettiin tämä nyky yhteiskunta, joka nyt näkyy romuttuvan kun nuorempi polvi ei kestä mitään ja jokainen elämän vastoinkäyminen on traumatisoiva. Ja sitten tarvitaan terapiaa.
Ja kyllähän sen nyt maalaisjärkikin sanoo, etteihän ne vanhat haavat parane auki repimällä, vaan kasvattamalla siihen uusi nahka päälle. Se mikä on ollut, on ollut, mennyttä ei saa takaisin, ja se mikä on nyt, on nyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistakaa että aikoinaan lobotomian isä sai Nobelin palkinnon.
Nämä terapiat mitkä nyt ovat 'in' ovat jo 'old school' viiden vuoden päästä.
Kun luen näitä teidän kertomuksia niin tulee mieleen se kun gayihmisiä yritetään jenkeissä eheyttää heteroiksi.
Yritetään ihminen programmoida joksi mitä ei ole.
Sama traumaterapiassa.
Yritettään eheyttää ihmisen sielu lyömälle se ensin terapiassa pirstaleiksi.
Tolla ihmisellähän on kuitenkin aina se traumatausta.
Ei mikään terapia sitä voi muuttaa.
Ja triggeröityminen voi tapahtua uudestaan terapiasta huolimatta.
Mitä terapiassa voitettu kun potilaasta tehty vielä enemmän fragile.
Onko sinulla parempaa ideaa ihmiselle, jonka työkyky on mennyt jatkuvan dissosiaation vuoksi? Ehdotukset otetaan eh
No antaa ihmisen olla. Mitään pakkoa ei ole olla joku orja joka raataa. Senkun lepäilee ja antaa luonnon hoivata häntä. Kyllä ne surut ja murheet tulee hoitavana itkuna ulos. Rukous myös parantaa.
KELA ja eläkeyhtiö on vähän eri linjalla.
Läheskään kaikki eivät pysty itkemään. Triggeröidyin tästä ketjusta ja sain taas millin purettua kehosta. Mutta itkua ei tule. Se on vielä tässä vaiheessa "vanhempien kieltää".
Alue: Aihe vapaa
Pahoinvointivaltio Suomi 2025.
PS Itse katson Youtube videoita.