Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Puolison traumaterapia on tuhonnut koko perheen hyvinvoinnin, onko kokemuksia että kyllä tämä tästä? Voimat on aivan loppu
08.04.2025 |
Puolisoni on elänyt hyvin traumaattisen lapsuuden. Hän on oireillut monella tapaa läpi elämän, mutta kokemuksiinsa nähden pärjännyt ihmeellisen hyvin. Hän on positiivinen, empaattinen, rakastava, huolehtiva ja luotettava. Meillä on ollut ihana pitkä elämä yhdessä, lapset ovat varttuneet fiksuiksi nuoriksi aikuisiksi.
Noin vuosi sitten hän meni vihdoin terapiaan käsittelemään traumojaan, jotta pääsisi elämään elämää omana itsenään eikä niiden taakkaa mukana raahaten.
Tämä prosessi on nyt sitten räjäyttänyt koko meidän elämän. Tuska jota siellä käsitellään on niin syvää, että puoliso on aivan hajalla. Hänestä on tullut todella ärtyisä, ahdistus huokuu hänen olemuksestaan kaiken aikaa. Hän saa silmittömiä raivareita ihan yhtäkkiä ja yllättäen, tilanteissa joissa sitä ei yhtään olisi osannut odottaa. Pahoittaa mielensä ns aivan mitättömistä, ja pelkää hylätyksi tulemista joka käänteessä ja se näyttäytyy hirvittävänä sanallisena aggressiona. Hän on aivan kuin toinen ihminen. Vereslihalla oleva arvaamaton raivopää.
Olemme puhuneet tästä paljon lastenkin kanssa, ja selittäneet että tämä on todella vaikea ja raskas tilanne elämässä joka pitää vaan jaksaa taistella yhdessä läpi. Ja että hän ei ole oma itsensä, eikä tarkoita niitä pahoja asioita mitä reagoidessaan huutaa. Hän menee aina aivan sijoiltaan noiden kohtausten jälkeen, häpeästä ja syyllisyydestä ja siitä että aiheuttaa pelkoa ja hätää meissä.
Tämä on sitten johtanut siihen, että kaikki yrittävät välttää noiden kilahdusten aiheuttamista kaikin tavoin. Omien murheiden ja haasteiden esilletuominen on aivan mahdotonta, sillä puoliso on aivan poissa pelistä ja sellaisessa nurkkaan ajetun kuolemaa pelkäävään eläimellisessä pakokauhussa. Elämä on munankuorilla kävelyä.
Puoliso on nyt uudelleen se pieni lapsi, joka raivokkaasti koittaa vaatia sitä huomiota ja turvaa mitä ei koskaan vanhemmiltaan saanut. Terapeutti sanoo, että tämä on osa prosessia, vaikka aivan hirveää tuskaa onkin. Haavat ovat nyt auki, ja siksi kaikki triggerit räjäyttelevät miinoja kaiken aikaa. Ja että tämä on vain välttämätön vaihe matkalla kohti mielen korjaantumista.
Hän tiedostaa oma tilansa todella hyvin, löytää syy-yhteyksiä reaktioilleen, ja pahoittelee toimintaansa niin perusteellisesti ja itseään ruoskien että ihan pahaa tekee. Hokee koko ajan, että tämä menee ohi, tämän on pakko mennä ohi, kun vaan tekee töitä sen eteen.
Toivon todella että kukaan ei poistata tätä aloitusta. Jos ei muuta, niin voisin edes tänne ajoittain purkaa omaa oloani, kun on jaksaminen todella vähissä. Näen puolisossa sen pienen hylätyn lapsen, joka on kokemuksiensa vanki ja siihen syytön. Näen kuitenkin yhä sen hänen sydämensä hyvyyden ja sen todellisen minän, johon aikoinaan rakastuin. Rakkaus ei ole mihinkään kadonnut, mutta sitä sävyttää syvä huoli. Miten kauan tämä voi kestää? Meneekö tämä varmasti ohi?
Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta?
Kommentit (842)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mulle kävi samoin ainoo että olen se traumatisinoitunut, vielä on prosessi kesken ja 9 vuotta mennyt.,
Tämän takia en ole itse halunnut mennä terapiaan traumojani availemaan. Prosessi olisi liian pitkä ja raskas, ja tekisi vain enemmän vahinkoa. Traumani ovat vaikuttaneet koko elämääni, mutta olen vuosien varrella jotenkin oppinut käsittelemään niitä. Ja olen jotenkin pystynyt hyväksymään sen, että olen traumojeni takia tällainen kun olen, ja traumojani kannan loppuun asti ja ne tulevat vaikuttamaan aina.
Olen tarvinnut paljon voimia elämäni aikana. Sinnikkäästi puskenut eteenpäin. Näin olen pärjännyt. Mutta sisin on sen verran rikkinäinen, että voimia ei riittäisi mennä terapiaan repimään haavoja auki.
Sitten kun ne
Nuoremmalla polvella on isompi eläkeriski, kun ei olla kasvettu riittävän yhteisöllisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Monenlaisista sotatraumoista voi selvitä, jos on hyvä terve lapsuus ollut, eli on alunalkaen EHJÄ ihminen."
No huh, kuule ne traumat jatkuu moneen sukupolveen. Etsippä vaikka Areenasta asiaa käsittelevä suomalainen dokkarisarja. Yhdessä jaksossa on mun kirjailijaystävä, jonka isä oli sodassa traumatisoitunut ja tää tytär joutui kotoa lähtemään ja sitten mielisairaalaan. Veli teki itsemurhan. Olet ilmeisesti nuorempaa sukupolvea ja täysin tietämätön. Samoin kun vanhempi menettää lapsen, niin se särkee ihmisen koko identiteetin vaikka olisi kuinka terve pohja ja lapsuus ja minäkuva.
Juuri vastikään katsoin keskitysleirit löytäneiden sotilaiden haastatteluja. Hyvän elämän olivat kyenneet rakentamaan sodasta kotiin palattuaan kokemuksistaan huolimatta. Oma sotinut isoisäni taas alkoholisoitui ja jatkuvasti pieksi vaimonsa sekä lapsensa verille. Lapsensa ovat kaikki rikkinäisiä ihmisiä. En ikinä menisi vähättelemään, että vain tuon isoisän traumat olivat todellisia eivätkä lapsensa tiedä oikeasta traumatisoitumisesta mitään. Heidän sotatantereensa oli oma koti ja vihollisensa oma isä.
Ukko niskaperseotteella ulkoruokintaan. Takaisin ei oo tulemista ennen ku osaa olla ihmisiksi.
Terapiassa se kasvu tapahtuu ja jos minut vastoin omaa tahtoani heitettäisiin pihelle, taitaisin käsitellä sen menetyksen samalla kerralla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Onhan se niin, että jos on ollut pitkä rakkaudellinen avioliitto niin tällaiseen pitää todella suhtautua kuten johonkin akuuttiin fyysiseen sairauteen. Ei sitä puolisoa hylätä millään tasolla. Hän kärsii todennäköisesti elämänsä toiseksi suurinta tuskaa, suurin on tapahtunut siellä lapsuudessa."
Fyysinen sairaus on asia, mikä tapahtuu tahdosta riippumatta. Psyykkinen sairaus on asia, mikä tapahtuu tahdosta riippumatta. Terapia on asia, minkä voi valita. Et voi verrata sairautta ja terapiassa käymistä. Jos terapiassa käyminen tekee läheisten elämästä helvettiä, silloin lopetetaan terapia! Elämänne laatu oli parempi ennen terapiaa. Ei mitään järkeä pilata sitä terapialla. Ja kun tuo terapia jatkuu riittävän pitkään, ei ole mitään takeita, että vanha normaali palaa enää koskaan takaisin.
Ainakin minä jouduin terapiaan, kun en enää jaksanut niiden traum
Terapiamuotoja on erilaisia, ehkä tuo ei ole nyt oikea valinta. Jos joku vapaaehtoisesti menisi selkäleikkaukseen, joka jatkuvasti heikentäisi liikuntakykyä ja lisäksi hajottaisi selät myös koko muulta perheeltä, niin varmaan sekin jotain pohdintaa aiheuttaisi siitä, onko hoitomuoto oikea.
Jos selkäleikkauksestakin seuraa se, että muu perhe ei voi enää kertoa tunteistaan, eteen tulevista ongelmistaan ja muutenkin elää elämäänsä suht normaalisti, niin sitten tilanteet ovat verrannollisia. Harvemmin näin kuitenkaan on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikö terapian tarkoitus ole opetella niitä puuttuvia tunnetaitoja ja oppia keinoja käsitellä mennyttä? Ei sinne mennä avaamaan haavat auki ja sitten oksentamaan se kuona perheen päälle.
Kun puolisosi on rauhoittunut, eikä kieri itsesäälissä, vaan istutte vaikka normaalisti aamukahvilla, kerro, että tuo räjähtely ei ole ok. Se, että on terapiassa ja että on traumoja, ei ole mikään vapaudut vankilasta kortti eikä itsesäälissä rypeminen auta. Puolisosi tehtävä on oppia siinä tilanteessa pysähtymään, miettiä miksi suutuin, ja hallita tunteensa. Sinä ja lapset ette ole likasanko. Hänen pitää nostaa asia esille terapeuttinsa kanssa, jotta he voivat ruotia sitä terapiassa.
Minä vastaanotin eksäni traumoja niin pitkään, että lopulta itse sairastuin keskivaikeaan masennukseen. Ei sen terapian tavoite ole, että potilas sairastuttaa myös läheisensä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Onhan se niin, että jos on ollut pitkä rakkaudellinen avioliitto niin tällaiseen pitää todella suhtautua kuten johonkin akuuttiin fyysiseen sairauteen. Ei sitä puolisoa hylätä millään tasolla. Hän kärsii todennäköisesti elämänsä toiseksi suurinta tuskaa, suurin on tapahtunut siellä lapsuudessa."
Fyysinen sairaus on asia, mikä tapahtuu tahdosta riippumatta. Psyykkinen sairaus on asia, mikä tapahtuu tahdosta riippumatta. Terapia on asia, minkä voi valita. Et voi verrata sairautta ja terapiassa käymistä. Jos terapiassa käyminen tekee läheisten elämästä helvettiä, silloin lopetetaan terapia! Elämänne laatu oli parempi ennen terapiaa. Ei mitään järkeä pilata sitä terapialla. Ja kun tuo terapia jatkuu riittävän pitkään, ei ole mitään takeita, että vanha normaali palaa enää koskaan takaisin.
Ainakin minä jo
Olen kovin paljon samantyyppinen ap:n vaimon kanssa. En voi sanoa muuta kuin että olisi täysi painajainen, jos tässä pitäisi vielä jotenkin erityisesti itsensä kustannuksella huomioida muita niin että oma paraneminen vaikenee. Pulssi nousee jo ajatuksesta.
Ap. Laita oikeudenmukaiset rajat lempeästi, mutta jämäkästi. Älä munankuoreile. Anna huomiota niin, että hän saa niitä kokemuksia ja laita keskustelemaan terapiassa tilanteesta tai käykää siellä yhdessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvät rakkaat kanssaihmiset.
Miettikää kolmeen kertaa ennenkun alotatte nämä traumaterapiat.
Se lapsuudentraumoissa myllertäminen ja muisteleminen saa aivonne luulemaan että elätte jälleen niitä traumatilanteita.
Aivot ei tajua mikä on nyt ja mikä oli sillon.
Sen takia myös vartalo reagoi näissä tilanteissa.
Ole avoin ja kokeile seuraavaa:
Mene metsään, ota kengät pois jalasta. Etsi silmällesi levollinen puu. Nojaa selkäsi ja takaraivosi, takapuolesi sekä kantapäät puuhun.
Sulje silmäsi. Kuvittele että puu halaa sinua takaantapäin.
Kerro puulle murheesi, surusi ja pelkosi. Voit huutaa jos siltä tuntuu.
Jos jaksat henkisesti niin tee tätä pari kertaa viikossa. Kerran viikossakin on jo hyvä. Aina se sama puu. Tuntee jo sinut kun tulet toisen kerran.
Näin jätät murheesi puulle.
Luonnonterapiaa.
Jos ajatukset muutenkin alkavat vipeltämään niin katso ympärillesi.
Sano ääneen tai päässäsi kolme asiaa mitkä näet.
Mulla olis nyt sohva, kissa, lamppu.
Seuraavaksi paikallista kolme ääntä.
Kissani kehrääminen, ääni televisiossa, vesiputket talossa
Nyt se vaikein;
Tunne kolme asiaa
Tunne selässäni sohvaa vasten, pääni lepo tyynyllä, jalkateräni sohvalla
Näin ankkuroidut hetkessä.
Mietin että onko puolisosi kontaktissa noiden raivokohtausten aikana? Muistaako hän niitä jälkikäteen?
Kun mieli käsittelee asioita jotka vie takaisin traumaan ja ovat mielelle sietämättömiä kestää niin mahdollista on että puolisosi menee jonkinlaiseen dissosiatiiviseen, psykoottiseenkin tilaan. En kuitenkaan ole lääkäri joten liikaa painoarvoa tälle tulkinnalle ei kannata antaa.
Onko puolisolla psykiatrin kontaktia?
Onko terapia nyt oikea-aikaista tai edetäänköhän siellä liian nopeasti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Minä vastaanotin eksäni traumoja niin pitkään, että lopulta itse sairastuin keskivaikeaan masennukseen. Ei sen terapian tavoite ole, että potilas sairastuttaa myös läheisensä."
Entäs jos tuo onkin terapeutin tavoite? Hyvä bisnes, lisää asiakkaita, loputon tulonlähde. Traumatisoidaan koko suku yksin kerrallaan.
Vierailija
Eikö terapian tarkoitus ole opetella niitä puuttuvia tunnetaitoja ja oppia keinoja käsitellä mennyttä? Ei sinne mennä avaamaan haavat auki ja sitten oksentamaan se kuona perheen päälle.
Miten niitä tunteita käyttää, jos niitä ei ole. Tunneskaalan vaillinaisuus altistaa masennukselle ja hyväksikäytölle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistakaa että aikoinaan lobotomian isä sai Nobelin palkinnon.
Nämä terapiat mitkä nyt ovat 'in' ovat jo 'old school' viiden vuoden päästä.
Kun luen näitä teidän kertomuksia niin tulee mieleen se kun gayihmisiä yritetään jenkeissä eheyttää heteroiksi.
Yritetään ihminen programmoida joksi mitä ei ole.
Sama traumaterapiassa.
Yritettään eheyttää ihmisen sielu lyömälle se ensin terapiassa pirstaleiksi.
Tolla ihmisellähän on kuitenkin aina se traumatausta.
Ei mikään terapia sitä voi muuttaa.
Ja triggeröityminen voi tapahtua uudestaan terapiasta huolimatta.
Mitä terapiassa voitettu kun potilaasta tehty vielä enemmän fragile.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Monenlaisista sotatraumoista voi selvitä, jos on hyvä terve lapsuus ollut, eli on alunalkaen EHJÄ ihminen."
No huh, kuule ne traumat jatkuu moneen sukupolveen. Etsippä vaikka Areenasta asiaa käsittelevä suomalainen dokkarisarja. Yhdessä jaksossa on mun kirjailijaystävä, jonka isä oli sodassa traumatisoitunut ja tää tytär joutui kotoa lähtemään ja sitten mielisairaalaan. Veli teki itsemurhan. Olet ilmeisesti nuorempaa sukupolvea ja täysin tietämätön. Samoin kun vanhempi menettää lapsen, niin se särkee ihmisen koko identiteetin vaikka olisi kuinka terve pohja ja lapsuus ja minäkuva.
Juuri vastikään katsoin keskitysleirit löytäneiden sotilaiden haastatteluja. Hyvän elämän olivat kyenneet rakentamaan sodasta kotiin palattuaan kokemuksistaan huolimatta. Oma sotinut isoisäni taas alkoholisoitui ja jatkuvasti pieksi vaimonsa sekä lapsensa verille. Lapsensa ovat kai
Ja heidän sotansa kesti pitempään kun isänsä sotiminen rintamalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hyvät rakkaat kanssaihmiset.
Miettikää kolmeen kertaa ennenkun alotatte nämä traumaterapiat.
Se lapsuudentraumoissa myllertäminen ja muisteleminen saa aivonne luulemaan että elätte jälleen niitä traumatilanteita.
Aivot ei tajua mikä on nyt ja mikä oli sillon.
Sen takia myös vartalo reagoi näissä tilanteissa.
Ole avoin ja kokeile seuraavaa:
Mene metsään, ota kengät pois jalasta. Etsi silmällesi levollinen puu. Nojaa selkäsi ja takaraivosi, takapuolesi sekä kantapäät puuhun.
Sulje silmäsi. Kuvittele että puu halaa sinua takaantapäin.
Kerro puulle murheesi, surusi ja pelkosi. Voit huutaa jos siltä tuntuu.
Jos jaksat henkisesti niin tee tätä pari kertaa viikossa. Kerran viikossakin on jo hyvä. Aina se sama puu. Tuntee jo sinut kun tulet toisen kerran.
Näin jätät murheesi puulle.
Luonnonterapiaa.
Jos ajatukset muutenkin alkavat vip
Olen kyllä tuota sairaampi. Olen traumojen vuoksi invalidi osittain. Enkä jaksa enää vetää mukanani sitä kivirekeä. Mutta kun en pääse siitä eroon yksin.
On kokemusta traumatisoituneen näkökulmasta. Prosessi on todella raskas. Itseni kohdalla se jätettiin kesken tuossa vaiheessa (Kela säästää kuntoutuksista), enkä tiedä miten pärjään.
Vierailija kirjoitti:
Psykoterapia ei sovi kaikille ja psykoterapialla on omat haittansa. Teidän ei tarvitse sietää tuollaista. Puolisosi tulisi lopettaa terapia.
Itse olen käynyt 3 psykoterapiajaksoa. 2 jaksoa oli haitallisia. Kolmas oli hyvä. Kadun valtavasti, että menin terapiaan, sillä olin terapian jälkeen sairaampi kuin ennen sitä. Tämä ei ole pelkästään oma mielipiteeni, vaan myös diagnoosi muuttui.
Terpia vaikuttaa aivoihin. Jos terapia onnistuu, jos terapeutti on ammattilainen, terapiasta on hyötyä, ja aivot muuttuvat parempaan suuntaan. Jos terapia epäonnistuu tai terapeutti on ammattitaidoton tai patologinen, aivot muokkautuvat huonoon suuntaan.
Myös terapeuteissa on ammattitaidottomia tai jopa patologisia persoonia, jotka voivat käyttää valtaansa tai asemaansa väärin, ja aiheuttaa tuhoa. Terapia ei saisi koskaan viedä ihmistä huonompaan suuntaan edes väliaikaisesti.
Puolisosi terapiassa on jotain pahasti pielessä. Oikeasti!
Minkä suuntauksen terapiasta sairastuit/sairautesi paheni? Psykodynaaminen? Itse olen käynyt psykodynaamisessa ja minusta tuntuu, että siellä opetettiin (lue aivopestiin) minun olevan sellainen ihminen, mikä ei pidä paikkaansa (omasta tai läheisteni mielestä). Onko kenellekään muulle käynyt niin?
Aivot toimivat siten, että hermoyheydet joko vaimenevat tai voimistuvat. Vieraan kielen oppiminen on tästä hyvä esimerkki. Jos opiskelet vaikkapa 2 vuotta saksaa yläasteella, mutta sitten et ole missään tekemisissä saksan kielen kanssa 30 vuoteen, et juuri enää osaa saksaa. Eli hermoyhteys on vaimentunut. Jos alat uudelleen opiskella saksaa, ja vaikkapa muutat saksaan, alat taas osata kieltä.
Traumojen kohdalla on sama. Mitä enemmän möyhit traumaa, sitä vahvemmaksi hermoyhteys muodostuu, ja sitä pienemmät asiat triggeroivät trauman. Hermoyhteyksien pitää antaa vaimentua, ja suunnata huomio muualle, vaikkapa siihen saksan kielen opiskeluun tai johonkin muuhun harrastukseen.
Ne hermoyhteydet vaimenevat, joita ihminen ei käytä aktiivisesti. Ne hermoyhteydet vahvistuvat, joita ihminen käyttää aktiivisesti. Miksi vahvistaa traumaan liittyviä hermoyhteyksiä traumaterapiassa?
"Minkä suuntauksen terapiasta sairastuit/sairautesi paheni? Psykodynaaminen?"
Kyllä. Mistä arvasit? Tiedän myös muita, joille on käynyt sama. Terapia oikeasti muuttaa aivoja, ja siksi siinä piilee myös valtavat riskit.
Vierailija kirjoitti:
Hyvät rakkaat kanssaihmiset.
Miettikää kolmeen kertaa ennenkun alotatte nämä traumaterapiat.
Se lapsuudentraumoissa myllertäminen ja muisteleminen saa aivonne luulemaan että elätte jälleen niitä traumatilanteita.
Aivot ei tajua mikä on nyt ja mikä oli sillon.
Sen takia myös vartalo reagoi näissä tilanteissa.
Ole avoin ja kokeile seuraavaa:
Mene metsään, ota kengät pois jalasta. Etsi silmällesi levollinen puu. Nojaa selkäsi ja takaraivosi, takapuolesi sekä kantapäät puuhun.
Sulje silmäsi. Kuvittele että puu halaa sinua takaantapäin.
Kerro puulle murheesi, surusi ja pelkosi. Voit huutaa jos siltä tuntuu.
Jos jaksat henkisesti niin tee tätä pari kertaa viikossa. Kerran viikossakin on jo hyvä. Aina se sama puu. Tuntee jo sinut kun tulet toisen kerran.
Näin jätät murheesi puulle.
Luonnonterapiaa.
Jos ajatukset muutenkin alkavat vip
Tämä on muuten hyvä, mutta joskus tarvii terapeuttia kaivamaan kysymyksillä että mikä vaivaa.
Alue: Aihe vapaa
Lääkäri ehdotti mulle joskus kyseistä terapiaa mutta en suostunut menemään. Kuulin että oli sanonut Raumaterapia ja sillon olisi pitänyt ajaa 40 kilsan päähän kerran viikossa.