Pahasti masentuneelle yleisin neuvo: Mene ulos kävelemään se auttaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen ollut 8 vuotta vaikeasti masentunut. Käyn joka päivä 2-3 tunnin metsä lenkillä. Masennus silti vaan jyllää, ja koko ajan tekisi mieli hypätä junan alle.

Onko metsälenkit ne joista oikeasti kaikista eniten nautit? Vai olisiko jotain muuta, jota harrastamalla pääsisit parempiin fiiliksiin? Olisiko enemmän rahaa tarpeen toteuttaaksesi mieltä piristäviä asioita?

Ihan vaan pohdintana, jos 8 vuoteen ei ole masennus hellittänyt.

Ei ole mitään mistä nauttisin. Se juuri on se vaikean masennuksen yksi iso ongelma!

Edellinen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen ollut 8 vuotta vaikeasti masentunut. Käyn joka päivä 2-3 tunnin metsä lenkillä. Masennus silti vaan jyllää, ja koko ajan tekisi mieli hypätä junan alle.

Onko metsälenkit ne joista oikeasti kaikista eniten nautit? Vai olisiko jotain muuta, jota harrastamalla pääsisit parempiin fiiliksiin? Olisiko enemmän rahaa tarpeen toteuttaaksesi mieltä piristäviä asioita?

Ihan vaan pohdintana, jos 8 vuoteen ei ole masennus hellittänyt.

Ei ole mitään mistä nauttisin. Se juuri on se vaikean masennuksen yksi iso ongelma!

Edellinen

Siksipä kannattaisi vaan väkisin mennä sinne metsään. Niin moneen kertaan tutkittu fakta, että vaikuttaa jopa verenpaineeseen ja kortisoliin halusi tai ei. 

Monet saavat apua masennuslääkkeestä aluksi niin että jonkin aikaa, ehkä päiviä tai viikkoja, mieliala ja aloitekyky ovat paremmat. Silloin kannattaa ruveta käymään lenkillä tai harrastamaan muuta säännöllistä liikuntaa sekä jatkaa rutiinia vaikka lääkkeen vaikutus alkaisi poistua.

Tällaisissa tapauksissa liikunta voi kuulemma olla ratkaisevassa osassa parantumisessa. Tuloksena ei välttämättä ole mahtava onnellisuus, mutta mieliala ja toimintakyky ovat paremmat kuin lähtötilanteessa.

Heti yhteys ammatti-ihniseen kun on keskivaikeakin masennus.

Lääkkeitä paljon haukutaan mutta tosiasiassa masennus aikaansaa jatkuessaan  pysyviä muutoksia aivoihin ja lääkkeet suojaavat siltä. Ne eivät tee onnelliseksi, päin vastoin ne latistavat tunne-elämää molemmista suunnista. Ne kuitenkin mahdollistavat paranemisen.

Asian nopea työstäminen edellyttäisi sitä terapiaa ja sellaistahan ei tämän hetken Suomesta saa edes varoissaan oleva. Jonoon kannattaa mennä ja ehkä se ulkona kävelykin onnistuu kun saa lääkityksen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No kyllähän tämä suomen tilanne& ja ilmapiiri masentaa ja vielä ero kumppanista niin soppa on valmis,ei ole mukavaa olla yksin .Tuntuu että mitä järkeä koko elämällä on..

 

Ihmisiä eroaa, eikä ne silti jää kotiin makaamaan masentuneena. Oletko varma ettei puoliso jättänyt sua siksi, koska makaat ja rutiset?

 

Niin ,vaimoni kuoli syöpään joten mieti vähän mitä kirjoitat

Ok, sain käsityksen että olet tehnyt kaikkesi ja silti jotenkin ihmeissäsi kun ei vaan olo parane. Jos on noin isoja juttuja elämässä pielessä, niin ymmärrän että eipä sieltä niin vain nousta. Voimia sinulle. Tosi hyvä että olet terapiassa! Pala kerrallaan. 

LAINAUS YLLÄ      ei taas toimi palsta

Halusin vain kertoa, että monella ne ongelmat on tosi vakavia ja syvällä ja ihan elämän rakenteissakin joillain.

Parissa vertaistukiryhmässä olen ollut ja siellä on ollut samanlaisia, että paras tulos tähän hetkeen (pahimmillaan loppuelämään) on se, että jaksaa jotenkin rämpiä. 

Kuntoutuksessa oltiin huolissaan tilanteestani ja minulle kirjoitettiin saate, jolla yritetään pyytää minulle apua aikuissosiaalityöstä. Ei siellä reagoida mitenkään.

Voisin olla uudelleen ihan tuottava veronmaksaja, jos saisi oikeasti jotain apua - mitä tuskin tulen saamaan eli yritän askel kerrallaan katsoa, jos tästä omin avuin joskus pääsisi. Ja siinä sivussa ulkoinen joka päivä. Välillä tykkään siitä, välillä se on vaan rutiini.

Nimenomaan, ja jo 10 min kävelyn jälkeen oikein huomaa miten hyvänolonhormonit virtaa kehossa, siis endorfiinit :) 

Ei se enää siinä vaiheessa auta kun masennus on edennyt lääkitystä vaativaksi sairaudeksi. Mutta siihen saakka auttaa kyllä. Todella huolestuttavaa miten moni hautautuu yhteen huoneeseen jonkun ruudun äärelle, sillä saa ajan mittaan itselleen takuuvarmasti jonkin asteisen masennuksen aikaan.

t. lähiomainen on saanut osastohoitoa vaikeaan depressioon joten syntyhistoria on hyvin tiedossa

Vierailija kirjoitti:

Itsesäälissä piehtarointi kannattaa lopettaa ja miettiä, miksi on masentunut. Jotain elämässä täytyy muuttaa, mikä se konsti on, tietysti vaihtelee yksilöiden välillä.

Tämä on ainoa oikea ratkaisu. En tiedä miksi noin monta alapeukkua.

Aikanaan kun olin sen lopullisen ratkaisun partaalla niin tuli hoideltua pahaa oloa muun muassa pitkillä kävelylenkeillä. En viitsi sanoa millä muilla keinoin tuli lainausmerkeissä hoidettua. Mutta siis lenkkeihin. Ehkä auttoi vähän ehkä ei. Mutta jos auttoi niin vähän. Tosi vähän.

Menin kävelylle. Järvi kehotti hukkumaan. Metsän puun oksa hirttäytymään. Korkea kallio hyppäämään alas. Metsässä olevan siirtolohkareen alla oli pimeä kolo, sinne olisi voinut jäädä sikiöasentoon odottamaan kuolemaa...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen ollut 8 vuotta vaikeasti masentunut. Käyn joka päivä 2-3 tunnin metsä lenkillä. Masennus silti vaan jyllää, ja koko ajan tekisi mieli hypätä junan alle.

Onko metsälenkit ne joista oikeasti kaikista eniten nautit? Vai olisiko jotain muuta, jota harrastamalla pääsisit parempiin fiiliksiin? Olisiko enemmän rahaa tarpeen toteuttaaksesi mieltä piristäviä asioita?

Ihan vaan pohdintana, jos 8 vuoteen ei ole masennus hellittänyt.

Ei ole mitään mistä nauttisin. Se juuri on se vaikean masennuksen yksi iso ongelma!

Edellinen

Syötkö Voxraa? Jos et, kokeile.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No kyllähän tämä suomen tilanne& ja ilmapiiri masentaa ja vielä ero kumppanista niin soppa on valmis,ei ole mukavaa olla yksin .Tuntuu että mitä järkeä koko elämällä on..

 

Ihmisiä eroaa, eikä ne silti jää kotiin makaamaan masentuneena. Oletko varma ettei puoliso jättänyt sua siksi, koska makaat ja rutiset?

 

Niin ,vaimoni kuoli syöpään joten mieti vähän mitä kirjoitat

Et sinä ole maailman raasuin ihminen eikä maailma lopeta pyörimistä vuoksesi. Etkö sinä yhtään mieti lapsisotilaita, ihmiskaupan uhreja, raiskattuja, sota-alueella olevia, kidutettuja jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsesäälissä piehtarointi kannattaa lopettaa ja miettiä, miksi on masentunut. Jotain elämässä täytyy muuttaa, mikä se konsti on, tietysti vaihtelee yksilöiden välillä.

Tämä on ainoa oikea ratkaisu. En tiedä miksi noin monta alapeukkua.

Koska pahiten traumatisoituneet eivät itsesääli. Siinä ollaan hyvässä vaiheessa, jos ihminen itsesäälii ja silloin tietty se ulkoilu ja itsesäälin lopettaminen auttaa. Ap vaan otiskoi ketjun väärin, kun olisi pitänyt olla lievästi ja jotkut keskivaikeasti masentuneet eikä pahasti masentuneet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No kyllähän tämä suomen tilanne& ja ilmapiiri masentaa ja vielä ero kumppanista niin soppa on valmis,ei ole mukavaa olla yksin .Tuntuu että mitä järkeä koko elämällä on..

 

Ihmisiä eroaa, eikä ne silti jää kotiin makaamaan masentuneena. Oletko varma ettei puoliso jättänyt sua siksi, koska makaat ja rutiset?

 

Niin ,vaimoni kuoli syöpään joten mieti vähän mitä kirjoitat

Et sinä ole maailman raasuin ihminen eikä maailma lopeta pyörimistä vuoksesi. Etkö sinä yhtään mieti lapsisotilaita, ihmiskaupan uhreja, raiskattuja, sota-alueella olevia, kidutettuja jne.

 

Lukisit historiaa niin ymmärtäisit yhden ihmisen kohtalon olevan kuin lokin paska auton ikkunassa

Vierailija kirjoitti:

Nimenomaan, ja jo 10 min kävelyn jälkeen oikein huomaa miten hyvänolonhormonit virtaa kehossa, siis endorfiinit :) 

Niin. Silloin, kun elimistö pystyy niitä tuottamaan. Ei syöminenkään tuo kylläisyyttä, jos elimistö ei tuota leptiinejä. 

Vierailija kirjoitti:

Heti yhteys ammatti-ihniseen kun on keskivaikeakin masennus.

Lääkkeitä paljon haukutaan mutta tosiasiassa masennus aikaansaa jatkuessaan  pysyviä muutoksia aivoihin ja lääkkeet suojaavat siltä. Ne eivät tee onnelliseksi, päin vastoin ne latistavat tunne-elämää molemmista suunnista. Ne kuitenkin mahdollistavat paranemisen.

Asian nopea työstäminen edellyttäisi sitä terapiaa ja sellaistahan ei tämän hetken Suomesta saa edes varoissaan oleva. Jonoon kannattaa mennä ja ehkä se ulkona kävelykin onnistuu kun saa lääkityksen. 

Mitä paranemista se on, jos tunne-elämä latistetaan ja se ongelma on juurikin siellä tunne-elämän ja kokemusten osa-alueella? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Heti yhteys ammatti-ihniseen kun on keskivaikeakin masennus.

Lääkkeitä paljon haukutaan mutta tosiasiassa masennus aikaansaa jatkuessaan  pysyviä muutoksia aivoihin ja lääkkeet suojaavat siltä. Ne eivät tee onnelliseksi, päin vastoin ne latistavat tunne-elämää molemmista suunnista. Ne kuitenkin mahdollistavat paranemisen.

Asian nopea työstäminen edellyttäisi sitä terapiaa ja sellaistahan ei tämän hetken Suomesta saa edes varoissaan oleva. Jonoon kannattaa mennä ja ehkä se ulkona kävelykin onnistuu kun saa lääkityksen. 

Mitä paranemista se on, jos tunne-elämä latistetaan ja se ongelma on juurikin siellä tunne-elämän ja kokemusten osa-alueella? 

Serotoniini saattaa latistaa. Ehkä sillekin on paikkansa, jos tunteet ilman latistamista olisivat niin voimakkaat, ettei niitä kestä ilman rauhoittavaa tms.

Voxra (dopamiini) taas nostaa pintaan kadonneet elämykset ja tunteet, kohottaa libidoa jne. Olisin henkisesti kuollut ja fyysisesti uupunut ilman sitä.

Se mitä mietin tässä on se, että hoksaavatko ulkoiluun kannustavat, että  sisään hautautuneilta masentuneilta yleensä puuttuvat terveet perheenjäsenet. Yleensä mielellä ei ole tarvetta eikä ole edes oikein mahdollista linnoittautua sisään ja sänkyyn. Toki heitäkin on, mutta eristätyneimmät lienee ilman perhettä ja voivat olla vaikka kaksi viikkoa sisällä kenenkään kiinnostumatta.

Tuntuu niin turhuudelta yrittää auttaa, kun niitä olemassa olevia ongelmia ja masennuksen aiheuttajia ei nähdä eikä hyväksytä vaikka niitä rautalangasta vääntäisi ja osoittaisi. 

Jos on vaikkapa tuo aiemmin mainittu tilanne, että terveys ja omaisuus on mennyttä iäksi hometalon takia, niin totta ihmeessä se vetää mielen sysimustaksi. Onhan tuo aivan todella kauhea tragedia jota ei toivoisi kenellekään. Silti niitä tapahtuu, ja sille ei vaan mahda mitään jos se omalle kohdalle osuu. Jos todella kykenee hyväksymään että näin todella kävi, enkä mahda tapahtuneelle enää yhtään mitään, voi olla mahdollisuus päästä joskus synkkyydestä pois. Hyväksyä se fakta, että näillä eväillä mun on nyt loppuelämäni kuljettava, nämä on mun olemassa olevat resurssit. Mitä niillä voin tehdä? Minkälainen elämä on mahdollista minulle? 

Voi uhriutua ja katkeroitua, ja vaan kitua loppuelämänsä. Kuten eräs ystäväni, juopot ja väkivaltaiset vanhemmat tuhosivat hänen elämänsä alun, hän itse valitsi siinä kohtalossa virumisen ja kaiken luovuttamisen. Kun Mitä väliä millään, kun hänelle on tehty niin väärin? Tämä on hänen kohtalonsa, hän on uhri, piste. 

Tai sitten voi nostaa pään pystyyn ja toteaa helvetillisiä asioita tapahtuneen, mutta ei anna niiden määritellä loppuelämää. Ei ole reilua ei, että niin kävi. On aivan äärimmäisen epäreilua. Mutta mitä niillä käteen annetuilla pienen pienillä eväillä sitten tekee? Se on aivan oma valinta.

Toista ystävääni käytettiin järkyttävällä tavalla seksuaalisesti hyväksi kun oli lapsi ja nuori, ei ollut reilua. Sairastui vakavasti ja meinasi henki lähteä moneen kertaan, ei ollut reilua. Ajautui järkyttävän huonoon suhteeseen heikoilla ollessaan, tuli hakatuksi ja raiskatuksi usean vuoden ajan. Ei ollut reilua. Hän on myös korviansa myöten veloissa todennäköisesti loppuelämän, suurelta osin hänestä johtumattomista syistä, ei ole reilua. Ei mahda mitään. Nauttii elämästään näillä eväillä, tervettä päivää ei tule enää näkemään ja on loppuun asti köyhä ellei sitten lottovoitto osu kohdalle.

Avainsana tässä hänelläkin on ollut faktojen hyväksyminen. Niin kauan kuin toivoi, että voi kun niitä asioita ei olisi tapahtunut, tai uhriutui ja katkeroitui, ei päästänyt oikeasti irti, oli turha yrittää masennusta parantaa. Pitkälle keski-ikään ehti ennen kuin siihen pystyi, mutta nyt on hyvä. 

Mikä se keino sitten kenellekin siihen irti päästämiseen ja asioiden hyväksymiseen on, mutta siitä kannattaa aloittaa. 

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu niin turhuudelta yrittää auttaa, kun niitä olemassa olevia ongelmia ja masennuksen aiheuttajia ei nähdä eikä hyväksytä vaikka niitä rautalangasta vääntäisi ja osoittaisi. 

Jos on vaikkapa tuo aiemmin mainittu tilanne, että terveys ja omaisuus on mennyttä iäksi hometalon takia, niin totta ihmeessä se vetää mielen sysimustaksi. Onhan tuo aivan todella kauhea tragedia jota ei toivoisi kenellekään. Silti niitä tapahtuu, ja sille ei vaan mahda mitään jos se omalle kohdalle osuu. Jos todella kykenee hyväksymään että näin todella kävi, enkä mahda tapahtuneelle enää yhtään mitään, voi olla mahdollisuus päästä joskus synkkyydestä pois. Hyväksyä se fakta, että näillä eväillä mun on nyt loppuelämäni kuljettava, nämä on mun olemassa olevat resurssit. Mitä niillä voin tehdä? Minkälainen elämä on mahdollista minulle? 

Voi uhriutua ja katkeroitua, ja vaan kitua loppuelämänsä. Kuten eräs ystäväni, ju

Olen tuollainen vakavasti traumatisoitunut ja tunnen joitakin muitakin lisäkseni (tutustuttu tämän aiheen hoidon tiimoilta). 

Meitä kaikkia yhdistää se, että emme ole mitenkään itsesäälissä, ylipäätään missään säälissä, emme ole katkeria, emmekä yhtään mitään negatiivista, kun olemme niin traumatisoituneita, että "meitä ei ole", meillä ei ole mitään tunneyhteyttä todellisuuden kanssa. Ja sitä siellä hoidossa yritetään rakentaa ja maanitella esiin. Kun tällaiselle ihmiselle sanoo, että nyt vaan ryhtiä ja lopeta murehtiminen niin se on juuri sitä, millä me olemme tähän jamaan joutuneet ja nyt sitä tosiaan yritettäisiin purkaa ja antaa lupaa ja tilaa niille tunteille tulla.