Elämä ennen nettiä - muistellaan asioita kaikesta mahdollisesta, miten asiat ennen hoidettiin ilman nettiä

Ysärillä töissä. Tuli pankkilakko ja konttorit menivät kiinni. Palkka tuli käteisenä firman kuoressa tilinauhan kera.

Vierailija kirjoitti:

Tulinpa metsäalan puunostajaksi 1988. Ei ollut kännykkää, ei internettiä, ainoastaan puhelinluettelo. Sen verran kehittynyt puhelin kuitenkin oli , että siinä oli näppäimet, ei tarvinnut 'kiertoliittymällä' numeroita valita. Eipä saanut kyllä työnantajakaan päivän aikana kiinni.

Joskus olis kyllä ollut hyvä, jos työnantaja olis saanut kiinni. Nuorena IT-asiantuntijana -80-luvulla (tai silloin olin tietenkin ATK-asiantuntija) olin ollut normi työpäivän jälkeen kymmenkunta tuntia korjaamassa yhtä kriittistä järjestelmäongelmaa. Kun korjaus näytti purevan ja tärkeät tietokoneajot lähti lopultakin reilusti myöhässä pyörimään, läksin kotiin nukkumaan. Melkein tunnin ajomatkan jälkeen tulin kotiin, jolloin puoliso sanoi että töistä soittivat, pitäis kuulemma mennä heti takas, kun ei kuulemma toimi vieläkään. Eihän siinä muu auttanut kuin ajaa takas. Olivat kuulemma 5 minuuttia mun lähdön jälkeen huomanneet ettei se kuitenkaan toimi vielä kunnolla, mutta kun eihän mua ilman kännykkää saanut autosta kiinni niin ei ne muuta voinut kuin soittaa kotiin että lähetä se heti takas kun tulee.

Ja etänähän ei silloin pystynyt asioita hoitamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikilla oli paperisia karttoja autossa. Outoon osoitteeseen ajaminen oli aina seikkailu. Ensin piti sieltä kartasta etsiä missä se Nännikuja 3 sijaitsee. Sen jälkeen suunnitella reitti miten sinne oikein ajetaan. Vieraassa  kaupungissa oli helposti ihan eksyksissä.

Paperinen kartta oli puhelinluettelosta, joka jaettiin ilmaiseksi jokaiseen talouteen kaksi kertaa vuodessa.

Puhelinluettelossa oli listannuna kaikki kaupungin ihmiset aakkosjärjestyksessä, heidän nimensä, puhelinnumeronsa ja katuosoitteensa.

Puhelinluettelosta pystyit tirkistelemään, keitä kaikkia täällä asuukaan.

 

Ei puhelinluettelossa ollut pakko olla, kaikkien tietoja ei siellä ollut. Sai myös valita mitä tietoja on nimen ja puhelinnumeron lisäksi. Yleensä oli osoite, joillakin myös ammatti.

Vierailija kirjoitti:

Parkkimaksu oli helppo hoitaa. Pistit vain kolikoita automaattiin ja sait lipun, minkä pistit tuulilasiin. 

Minä teen edelleenkin noin.

Vierailija kirjoitti:

Vanhan ajan Netflix oli ihan kivijalassa toimiva videovuokraamo.

Sinne ihan fyysisesti mentiin, seinät täynnä leffoja VHS-kaseteilla ja myöhemmin DVD:illä.

Oli erikseen komedia, toiminta ja jännäriosastot.

Siellä sitten kierreltiin hyllyjen välissä muiden asiakkaiden seassa, otettiin käteen joku DVD, luettiin takakansi, että mistäs tämä kertoo jne. Auta armias, jos joku asiakas nappasi itselleen just sen leffan, mitä olisit halunnut. Suosituimmista leffoista oli useampi kopio tarjolla kylläkin. Mutta monista leffoista oli vain se tasan yksi kappale. Jos se oli jo lainassa, niin voi voi.

Sieltä sai myös irtokarkkeja.

Sitten vain tiskille vuokraamaan leffa. Sitten leffan kanssa kotiin. Seuraavana päivänä piti raahautua takaisin siihen videovuokraamoon palauttamaan se leffa, se oli kaikista työläin osuus. Jos ei palauttanut seuraavana päivänä, vaan myöhässä, siitä joutui maksamaan myöhästymismaksua.

Videovuokraamoissa oli usein myös porno-osasto, joka oli eristetty muista tiloista esimerkiksi verhoilla.

Vierailija kirjoitti:

Ysärillä töissä. Tuli pankkilakko ja konttorit menivät kiinni. Palkka tuli käteisenä firman kuoressa tilinauhan kera.

Meillä tuli 1991 ihan ilman pankkilakkoakin vielä ruskeassa kirjekuoressa palkka kahden viikon välein.

Vierailija kirjoitti:

Anttilan ja Elloksen kuvastoista tuli opeteltua alusvaate- ja uimapukuaukeamat aika hyvin ulkoa. 

limapaskalla aina seksi mielessä

Eipä ollut -70 luvulla tuollaista reissuvihkoa.

Vierailija kirjoitti:

Lapsena 1980-luvulla minulla oli pankkikirja, pieni vihkonen, johon merkittiin aina pankissa tehdyt nostot ja panot. Ja viimeinen saldo tilillä. Vihkon kanssa piti mennä pankkiin. Jos nostin 100 markkaa, merkittiin se vihkoon ja loppusaldo pieneni. Jos vein rahaa, merkittiin sekin vihkoon.

 

Kyllä mulla oli pankkikirja ei mikään vihko.

Vierailija kirjoitti:

Kun olit töissä, sait postitse palkkalaskelma (tilinauha), ja joskus aikanaan vielä palkkapäivänä se palkka saatiin ihan käteisellä työpaikan konttorista ja sinulle tulostettiin tilinauha siinä samalla.

Vain kerran olen saanut palkan käteinsenä, kun oli joku pankkilakko joskus 80 luvulla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikilla oli paperisia karttoja autossa. Outoon osoitteeseen ajaminen oli aina seikkailu. Ensin piti sieltä kartasta etsiä missä se Nännikuja 3 sijaitsee. Sen jälkeen suunnitella reitti miten sinne oikein ajetaan. Vieraassa  kaupungissa oli helposti ihan eksyksissä.

Paperinen kartta oli puhelinluettelosta, joka jaettiin ilmaiseksi jokaiseen talouteen kaksi kertaa vuodessa.

Puhelinluettelossa oli listannuna kaikki kaupungin ihmiset aakkosjärjestyksessä, heidän nimensä, puhelinnumeronsa ja katuosoitteensa.

Puhelinluettelosta pystyit tirkistelemään, keitä kaikkia täällä asuukaan.

 

Puhelinluettelo jaettiin niille, joilla oli puhelin ei automaattisesti jokaiseen talouteen.

Vierailija kirjoitti:

Muistan kuinka lainasin kirjastosta paljon kirjoja ja osa kirjoista provosoi minua pahasti. Tein valituksen kyseisistä teoksista ja ehdotin kieltoa näille kirjoille.

Melkein yhtä paljon kirjallisuus provosoi kuin tämä palsta. Kirjoissa vaikutus oli pidempi ja ärsytti kun kirja lojui pöydällä pitkäänkin. Se piti ihan kiikuttaa takaisin kirjastoon. Olisi tehnyt mieli polttaa teos.

Osa kirjojen lopuista ärsytti minua, koska niistä puuttui onnellinen loppu jne.

Lähetitkö vihaviestejä ja vihapostia kirjailijoille?

Revitkö kirjasta sivuja irti, koska ne oli mielestäsi niin provosoivia ja halusit suojella muita lukijoita tekstinperkeleeltä?

Toimitko nykyään moderaattorina palstoilla?

Oletko kirjoittanut kirjoihin uusia mieleisiäsi loppuja?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsena 1980-luvulla minulla oli pankkikirja, pieni vihkonen, johon merkittiin aina pankissa tehdyt nostot ja panot. Ja viimeinen saldo tilillä. Vihkon kanssa piti mennä pankkiin. Jos nostin 100 markkaa, merkittiin se vihkoon ja loppusaldo pieneni. Jos vein rahaa, merkittiin sekin vihkoon.

 

Kyllä mulla oli pankkikirja ei mikään vihko.

Niin pankkikirjaksi sitä sanottiin vaikka olikin enemmän vihkon kuin kirjan kaltainen. Leijonakantinenko se oli nimeltään se Postipankin pankkikirja, joka tuli ensimmäisenä saatua. Oman säästöpossun ne lähetti kai lapsille jossain tietyssä iässä, joku kerhokin taisi olla. En nyt ihan varmaksi osaa sanoa, oliko vanhemmat järjestäneet asian vai oliko se vain pankin omaa mainostoimintaa. Kultapossu lehtihän sieltä sitten tuli myös jäsenille, jossa kerrottiin säästämiseen ym. rahan käyttöön liittyviä asioita muun lapsille suunnatun aineiston seassa.

Vierailija kirjoitti:

Kaikilla oli paperisia karttoja autossa. Outoon osoitteeseen ajaminen oli aina seikkailu. Ensin piti sieltä kartasta etsiä missä se Nännikuja 3 sijaitsee. Sen jälkeen suunnitella reitti miten sinne oikein ajetaan. Vieraassa  kaupungissa oli helposti ihan eksyksissä.

Joka johti siihen, että ihmiset oikeasti osasivat lukea karttaa, sekä osasivat suunnistaa ja ylipäätään tunsivat paikkoja. Kun olit kerran jossain käynyt, niin osasit suurella todennäköisyydellä ajaa sinne seuraavalla kerralla ilman karttaa.

Minua hämmentää se, kuinka huonosti oma poikani tietää paikkoja edes omasta kaupungistaan, saatika mistään päin Suomea, vaikka on tehnyt reissuhommia jo useita vuosia. Tämä on suoraa seurausta gps:n jatkuvasta käytöstä, kun ei enää tarvi muistaa reittejä laisinkaan.

Lankapuhelinten aikaan, jos talossa oli useampi puhelin, toisella puhelimella pystyi "salakuunnella" meneillään olevaa puhelua. Tosin luurit piti nostaa samaan aikaan, koska linjalla kuului yleensä jonkunlainen naksahdus tai kilahdus jos toisesta puhelimesta nostettiin luuri kesken puhelun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikilla oli paperisia karttoja autossa. Outoon osoitteeseen ajaminen oli aina seikkailu. Ensin piti sieltä kartasta etsiä missä se Nännikuja 3 sijaitsee. Sen jälkeen suunnitella reitti miten sinne oikein ajetaan. Vieraassa  kaupungissa oli helposti ihan eksyksissä.

Paperinen kartta oli puhelinluettelosta, joka jaettiin ilmaiseksi jokaiseen talouteen kaksi kertaa vuodessa.

Puhelinluettelossa oli listannuna kaikki kaupungin ihmiset aakkosjärjestyksessä, heidän nimensä, puhelinnumeronsa ja katuosoitteensa.

Puhelinluettelosta pystyit tirkistelemään, keitä kaikkia täällä asuukaan.

 

Ei puhelinluettelossa ollut pakko olla, kaikkien tietoja ei siellä ollut. Sai myös valita mitä tietoja on nimen ja puhelinnumeron lisäksi. Yleensä oli osoite, joillakin myös ammatti.

Puhelinluettelossa oli yleinen titteli rouva. Ainakin yksi herra oli. Hän oli luettelossa samassa sarakkeessa kuin oma sukunimeni.

Opiskelu oli ehdottomasti läsnäoloa vaativaa. Etätenttimahdollisuus oli paikallisessa kansalaisopistossa. Kerran odottelin faksin ääressä kysymyksiä yliopistolta muutama minuutti neljän jälkeen, kun tentin piti alkaa vartin yli. Sitten havaitsin, että paperi oli lopussa suureksi ihmeekseni osasin lisätä, vaikka en muuten koskaan käyttänyt sitä laitetta. Vastauspaperit lähetettiin sitten postissa tarkastettavaksi. Omana opiskeluaikana vähän myöhemmin otin etätentistä mahdollisuudet irti tallentamalla jo etukäteen omalle koneelle sopivia tärppejä.

Jos halusit seuraa, niin piti mennä fyysisesti juttelemaan kiinnostaville kohteille. Ihmisiä tavattiin etenkin baareissa. Myös harrastuksista saattoi löytää kumppanin itselleen.

Tosta navigoinnista piti sanoa et error syntyi siitä kun puhelinkioskin luettelosta joku oli repinyt itselleen sen lähiseudun sivun, jota olisit sinäkin tarvinnut.

Paskalla istuessa tuli kuettua akuankkaa tai runqteltua. Nyt luen vauvapalstaa.

Ihmiset huvitti toisiaan kertomalla vitsejä. Esimerkiksi työpaikoilla oli usein joku vitsiniekka, joka kertoi viikon uusimman.

Työnvälitystoimisto oli ihan oikeasti työnvälitys. Kun sieltä tuli työtarjous, se tarkoitti sitä, piti lähteä töihin.

Kun keskiviikkona tuli puhelu, että maanantaina pitäisi tulla töihin, soitettiin ensin pankkiin autolainasta, haettiin lainaraha ja lähdettiin autokaupoille. Ei ollut pikavippiä puhelimen nappia painamalla. Pikaiseen rahantarpeeseen otettiin vekseli, johon piti olla kaksikin takaajaa. Se piti maksaa takaisin 3 kuukauden päästä tai uudistaa. Kun kaveri oli lähdössä pitemmäksi aikaa reissuun, takaaja saattoi kirjoittaa varalta nipun vekselilomakkeita. Joskus se oli pankissa valmiiksi kirjoitettuna ja virkailijan kanssa olisi sovittu, että jos sinä päivänä ei ole rahaa tilillä, hän sitten uusii sen.