Elämä ennen nettiä - muistellaan asioita kaikesta mahdollisesta, miten asiat ennen hoidettiin ilman nettiä

Soitettiin jollekin toiselle kun tuli esim kodinhoitopulma tmv. tenkkapoo. Nyt ohjeet katotaan googlesta.

Vierailija kirjoitti:

Kaikilla oli paperisia karttoja autossa. Outoon osoitteeseen ajaminen oli aina seikkailu. Ensin piti sieltä kartasta etsiä missä se Nännikuja 3 sijaitsee. Sen jälkeen suunnitella reitti miten sinne oikein ajetaan. Vieraassa  kaupungissa oli helposti ihan eksyksissä.

Juuri viikonloppuna 11v tyttäreni kuunteli epäuskoisena kun kerroin kuinka äidin lapsuudessa autolla reissatessa apukuski katsoi isoa 1m x 1m  paperikarttaa ja kertoi kuskille ajo-ohjeita. Tyttären vastaus tähän oli: Bro...

Turkuun mentiin eikä ollut kännyköitä. Miehelläni oli tapaaminen harrastuskaverinsa kanssa. Hän meni kaverilleen, ja minä hortoilin Turun nähtävyyksissä yksin, mm.Turun linnassa. Tiesin sen kaverin numeron ja soitin sinne puhelinkopista. Rouvansa kertoo että ne meni kylään yhteen toiseen paikkaan, ja antoi numeron sinne. Soitin sitten sinne, sain mieheni puhelimeen ja kerroin missä odotin, eli siinä samassa paikassa minne hän heitti minut. Isäntäperhe oli antanut mukaan ystävällisesti paperisen Turun kartan, joka on edelleenkin muistona. Sitten huristelimme yhdessä kylään sinne mistä mieheni haki minut. Täysin outoja ihmisiä. Olipa monimutkaista, mutta kukaan ei panikoinut, en edes minä vaikka hompparoin täysin vieraassa paikassa, vain puhelinkopin varassa.

Urheilulajin, jota seurasin, kansallisen tason kilpailujen tulokset sai selville vain joka toinen kuukausi ilmestyneestä lajiliiton lehdestä. Nykyisin kilpailuja pystyy seuraamaan reaaliajassa kotisohvalta.

Vierailija kirjoitti:

Ei puhelinluettelossa ollut pakko olla, kaikkien tietoja ei siellä ollut. Sai myös valita mitä tietoja on nimen ja puhelinnumeron lisäksi. Yleensä oli osoite, joillakin myös ammatti.

Tämä puhelinluettelohan on miltei kuin köyhän miehen facebook :D

Vierailija kirjoitti:

80-luvulla ja vielä ysärilläkin kaukomailla matkatessa saattoi mennä todella pitkään, ettei ollut mahdollisuutta olla yhteydessä kotipuoleen. Kaukopuheluita saattoi kyetä soittamaan jostain isommista paikoista. Kännyköitä ei tietenkään ollut, eikä edes nettikahviloita. Siellä sitä vaan kuljailtiin paperinen opaskirja kainalossa ja nautittiin avarasta maailmasta. Kerran kuussa ehkä päätti uhrata matkabudjetista sen verran, että soitti kotiin ja kertoi olevansa hengissä XD Kamera ja muutama filmi oli ehkä mukana joten se sata paperikuvaa jäi muistoksi useamman kuukauden reissusta. Sellaista se oli silloin, maailman meno. Onneksi tuli kierrettyä maailmaa ennen kännykkä- ja etenkin ennen someaikaa. Onneksi ei myöskään sattunut koskaan mitään vakavaa.

:D

tai ostettiin kaupasta suoraan, tai postimyynnistä. Anttilan kevät-kesä-katalogi (1989)  oli paksu ja pastellinvärikäs. Ei ollut kiire tilata vaan rauhassa tutustua eli sama mallisto oli esillä 6 kk. Ei tullut ostohysteriaa, hinnat normaalit. Nythän klikkaillaan ja tuote loppuu vuorokaudessa tai uutta tulee viikoittain. Tai ale -70%. 

Olinkin jo unohtanut ne 10 kerran pahviset bussikortit. Kuskilla oli leimauskone edessään ja se pahvikortti piti tökätä sinne sisään, kuului ruksutus ja korttiin ilmestyi leimausaika. 

Myöhemmin sain kuukausikortin, vihreissä muovikuorissa. Päivämäärän sai leimattua R-kioskilla. Kortissa oli myös valokuva ja nimi. Kyllähän niitä päivämääriä teinit muutteli tusseilla ja läpi meni, korttia vain vilautettiin kuskille ja suurinta osaa kuskeista ei edes kiinnostanut katsoa niiden korttien päivämääriä tarkkaan. Tämä kasarin lopussa ja ysärin alussa pk-seudulla.

Bussiaikataulu oli paksu vihkonen, suorakaiteen muotoinen. Se oli aina tarpeen.

Ennen pystyi pätemään aivan olemattomilla ja/tai väärillä tiedoilla kunhan vain esiintyi itsevarmasti - ja muutenkin oli paljon enemmän kaikenlaista mutuilua sekä "se-ja-se kertoi" -perusteluita. Tieto liikkui hitaammin useamman välikäden kautta - usein vääristyen matkalla - ja faktojen tarkistaminen vaati oikeasti ihan fyysistäkin eforttia ja vaivaa.

Nyt asian tarkistaa jopa samoin tein puhelimella ja muutenkin alkuperäislähteet jne. ovat helposti tavoitettavissta. Kääntöpuolena tietoa tulvii ovista ja ikkunoista - fiksumpikin saa olla huolellinen seuloessaan asioiden oikeaa tolaa ja moni on siirtynyt uskomaan naapurin penan juttujen sijaan kaikenmaailman netissä leviäviä salaliittoteorioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut että kun menemme porukalla toiseen (keskisuureen) kaupunkiin työreissulle ja illalla menemme syömään niin porukka ei selviä ilman navigaattoria muutaman kilometrin matkasta. Ihmettelivät kerran miksi en käytä navia kun minä olin kuskina ... sanoin että hotellilla katsoin kartasta missä kohtaa ravintola on ja missä hotelli on ja painoin mieleeni että lähdemme hotellilta johtavaa katua ja kun tulee risteys jossa lukee katu x niin käännymme sinne ja kun tulee seuraava risteys niin käännymme kadulle y ja jatkamme suoraan paltiarallaa ehkä 500 metriä niin jossain siinä kohtaa rafla on. Rafla on talossa jonka numero on xx ja tsiikailemme missäs se kohta on.

Minä ajoin Helsingissä taksia viisi vuotta aikana ennen internettiä ja navigaattoreita. Puoli miljoonaa kilometriä Stadissa puhelinluettelon kartalla.

Siis se puhelinluettelohan oli sun päässäsi. Kuskien piti opetella kaikki kadut pk-seudulta ulkoa. Sanoit kuskille kadun nimen, kuski lähti ajamaan heti oikein. Heillä oli navigaattori päässään. Heidän piti myös tietää lyhin ja järkevin reitti. Kuskit olivat kaikki tiukan seulan läpikäyneitä, tiukat karttakokeet, kaikki kantasuomalaisia, kaikki autot vimosen päälle isoja mersuja ja aina puhtaita. Ja oli turvallista. Taksikuskeihin pystyi luottamaan. Oi niitä aikoja.

Puhelinkopit 80- ja 90-luvulla. Ne oli ainut keino ottaa yhteyttä kotiin tai kavereille, kun oli itse menossa. Sitä varten piti olla markkoja ja pennejä taskussa. Jos puhelinkoppi oli varattu, piti odottaa omaa vuoroa ulkopuolella. Sitten vain koppiin sisään, luurin nosto ja sitten piti pudottaa kolikoita sisään. Tämän jälkeen numeron valinta. Jos numerosta ei vastattu, rahat palautuivat palautuslokeroon. Jos vastattiin, kone heti nielaisi rahan. Yhdellä markalla sai tietyn minuuttimäärän puhua. Kun aika oli lopussa, kuului varoituspiippauksia jonkun aikaa, että kohta aika loppuu. Jos ei syöttänyt uutta rahaa, puhelu katkaistiin. :D

 

Vierailija kirjoitti:

Puhelinkopit 80- ja 90-luvulla. Ne oli ainut keino ottaa yhteyttä kotiin tai kavereille, kun oli itse menossa. Sitä varten piti olla markkoja ja pennejä taskussa. Jos puhelinkoppi oli varattu, piti odottaa omaa vuoroa ulkopuolella. Sitten vain koppiin sisään, luurin nosto ja sitten piti pudottaa kolikoita sisään. Tämän jälkeen numeron valinta. Jos numerosta ei vastattu, rahat palautuivat palautuslokeroon. Jos vastattiin, kone heti nielaisi rahan. Yhdellä markalla sai tietyn minuuttimäärän puhua. Kun aika oli lopussa, kuului varoituspiippauksia jonkun aikaa, että kohta aika loppuu. Jos ei syöttänyt uutta rahaa, puhelu katkaistiin. :D

 

Tämä vaati sen, että osasit numerot ulkoa. Tosin puhelinkopeissa oli kyllä puhelinluettelotkin, mutta joskus ne oli revitty, pöllitty tai tyyppi ei ollut puhelinluettelossa. Tai jos soitit toiseen kaupunkiin. Esim. Helsingin puhelinkopeissa oli vain helsinkiläisten numerot, ei espoolaisten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikilla oli paperisia karttoja autossa. Outoon osoitteeseen ajaminen oli aina seikkailu. Ensin piti sieltä kartasta etsiä missä se Nännikuja 3 sijaitsee. Sen jälkeen suunnitella reitti miten sinne oikein ajetaan. Vieraassa  kaupungissa oli helposti ihan eksyksissä.

Juuri viikonloppuna 11v tyttäreni kuunteli epäuskoisena kun kerroin kuinka äidin lapsuudessa autolla reissatessa apukuski katsoi isoa 1m x 1m  paperikarttaa ja kertoi kuskille ajo-ohjeita. Tyttären vastaus tähän oli: Bro...

Osaako tyttäresi suomea? Onko hän hyvä englannissa?

Vierailija kirjoitti:

Ennen pystyi pätemään aivan olemattomilla ja/tai väärillä tiedoilla kunhan vain esiintyi itsevarmasti - ja muutenkin oli paljon enemmän kaikenlaista mutuilua sekä "se-ja-se kertoi" -perusteluita. Tieto liikkui hitaammin useamman välikäden kautta - usein vääristyen matkalla - ja faktojen tarkistaminen vaati oikeasti ihan fyysistäkin eforttia ja vaivaa.

Nyt asian tarkistaa jopa samoin tein puhelimella ja muutenkin alkuperäislähteet jne. ovat helposti tavoitettavissta. Kääntöpuolena tietoa tulvii ovista ja ikkunoista - fiksumpikin saa olla huolellinen seuloessaan asioiden oikeaa tolaa ja moni on siirtynyt uskomaan naapurin penan juttujen sijaan kaikenmaailman netissä leviäviä salaliittoteorioita.

Kaikki tieto on saatavilla, mutta ei jakseta tai osata hakea tai sitten uskotaan sen ensimmäinen netistä vastaantullut asia.

Kauheasti ennen joutui liikkumaan jalkaisin aivan tavallisten asioiden hoitamisessa. Ei ole ihme että kuntosaleja oli ennen niin harvassa. Ei niille ollut silloin tarvetta.

Äääiti tuu ikkuunaan, täällä huutaa Lauuura!

Joka asiaan piti hakea virkatodistus kun mitään henkilötekistereitä ei ollut, poliisille, kouluihin, työpaikanhakua jne

Tämän vuosituhannen alussa oli vielä matkashekkejä, jotka sai vaihdettua rahaksi ulkomailla. Tai sai jos osasi kirjoittaa nimmarinsa prikulkeen saman näköisenä kuin siinä kansilehdessä oli se omassa pankissa kirjoitettu nimmariversio. 

Puhelinkopit toimi alkuun kolikoilla ja myöhemmin puhelinkorteilla joita sai ostaa R-Kioskista ja joita moni keräsi kun niissä oli hienoja kuvia.

Nykyään tietoa on aivan liikaa, ja jopa viralliset tiedot ovat usein täyttä huttua. Tekniikan maailma testaa parhaaksi sen tuotteen jonka valmistaja maksaa lehdelle eniten. Malliruokavalio suunnitellaan ilmasto eikä ihmisen terveys edellä. Nestle tms jätit rahoittavat tutkimuksia, jotta sokerimuroista saadaan ihan terveellisiä tutkimuksen mukaan. Ei mihinkään voi luottaa. Ennen voi. Se tieto mitä oli, se oli oikeasti totta ja faktaa ja puolueetonta tutkimusta.