Lue keskustelun säännöt.
Elämä ennen nettiä - muistellaan asioita kaikesta mahdollisesta, miten asiat ennen hoidettiin ilman nettiä
Tähän listaan voisi lisätä myös ajan ennen kännyköitä myös.
Eli ihan mitä tahansa, miten asiat hoidettiin ilman nettiä ja kännykkää.
Aloitan.
Koulussa 1980-luvulla ollessani repussa piti kuljettaa aina mukana pientä ruutuvihkoa, jonka nimi oli reissuvihko. Se nimenomaisesti seilasi kodin ja koulun väliä, opettaja kirjoitti käsin jokaisen oppilaan reissuvihkoon tietoja, esim. vanhempainillasta sun muusta. Vanhempi kuittasi opettajalle vihkoon. Oppilas toimi välikätenä. Näin toimi viestienvaihto ennen wilmaa.
Kommentit (670)
Vierailija kirjoitti:
Lankapuhelimen vieressä oli puhelinluettelo, jota selailin huvikseni, kun ei muutakaan tekemistä ollut. Sieltä sitten jos löytyi hauskoja nimiä, niin niille pilapuhelua menemään.
Aina Yli-hankala Kankkunen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos halusit seuraa, niin piti mennä fyysisesti juttelemaan kiinnostaville kohteille. Ihmisiä tavattiin etenkin baareissa. Myös harrastuksista saattoi löytää kumppanin itselleen.
Tosta navigoinnista piti sanoa et error syntyi siitä kun puhelinkioskin luettelosta joku oli repinyt itselleen sen lähiseudun sivun, jota olisit sinäkin tarvinnut.
Meidän piti kerran repiä puhelinkopin luettelosta karttasivu, kun eksyimme kesälomareissulla erään kaupungin omakotialueelle emmekä löytäneet ulosmenotietä.
Vierailija kirjoitti:
Meidän numeroa ei ollut luettelossa, mutta ei se mikään salainen ollut. Vai siis tekikö jo ihan vaan se salaiseksi, että ei ollut luettelossa? :D
Meidän numeroa ei saanut edes numerotiedustelusta.
Rahat viikonloppukaljoihin hankittiin pöllimällä kasetteja CD levyjä ja myymällä ne paikalliseen divariin. Joskus divarin myyjä saattoi vähän vihjailla, mitä sorttia voisi tuoda enemmän (Gunnareiden Use your illusion esim).
On se kyllä hyvä ettei äiti näistä tiennyt.
Joko on mainittu:
-Puhelinkortti
-Keltaiset sivut
Vierailija kirjoitti:
Kaikki duuniin liittyvät asiat tulivat postissa. Sisäinen posti jaettiin joko jokaisen omaan lokeroon josta se piti hakea tai sitten pöydän kulmalle. Asiakkailta tulevaa postia oli järkyttävän paljon. Asioiden selvittäminen kesti kauan, koska aina piti odottaa joko postin tuloa tai yrittää tavoittaa pöytäpuhelimilla.
Firmoissa oli puhelunvälittäjiä, jotka vastasivat ns. yleiseen numeroon ja sitten yhdistivät jollekin, ja jos asianomaista ei tavoitettu, jätettiin paperinen soittopyyntö. Joskus näitä soittopyyntöjä oli karmea läjä odottelemassa.
Kaikki dokumentit talletettiin mappeihin. Mappeja oli kaappitolkulla joten tilaa tarvittiin paljon. Usealla oli oma huone, avotoimistot oli todella harvinaisia.
Olin opiskeluaikana valtionhallinnonharjoittelijana eräässä opiskelualaa sivuavassa virastossa. Vuonna 1990 oli vielä kellokortit. Ruokatunnista sai nipistettyä puoli tuntia ja sitten pääsi aiemmin kotiin. Meitä oli samalta laitokselta kolme harjoittelija. Yksi oli pääosin virastomestarin apulaisena hakemassa posteja yms, itse olin asiakaspalvelussa ja yksi puhelinkeskuksessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hesarista etsittiin avoimia työpaikkoja samoin viikonlopun leffat näki vasta loppuviikon hesarista ja liput käytiin ostamassa paikan päällä. Aikatauluista katsottiin dösäaikataulut ja jos olit myöhässä tapaamisesta niin kaverille ei saanut sanaa, oli vain odotettava.
Ennen nettiä ihmisten oli kohdattava toinen ihminen väkisinkin jossain vaiheessa. Oli soitettava tai käytävä paikan päällä, kun halusi hoitaa minkä vain asian, nyt voi mennä kuukausia kun syrjäytynyt ihminen joutuu kohtaamaan toisen ihmisen. Voit hoitaa netissä asumiseen, työnhakuun, opiskeluun, terveydenhoitoon, puhelinliittymään, ruokailuun, jätehuoltoon, vaatetukseen, harrastuksiin liittyvän että kumppanin etsimisenkin netin kautta.
Puhelinkopin luettelosta oli aina revitty just sen alueen kartat poikkeeta.
Vielä puhelinluetteloista: viimeisinä vuosina ne tosiaan jaettiin joka kotiin, sillä eivät enää olleet paikallisen puhelinyhtiön kustantamia, vaan mainoskirjoja, jotka maksettiin noilla mainossivuilla. Se oli tosi hieno asia - meillekin tuli joidenkin lähialueiden luettelot. Ovat edelleen hyllyssä ja on vekkulia verrata karttojen paikkoja nykyisiin. Esim hesassa meri on täytetty maaksi, joka on taas täynnä taloja jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kaikilla oli paperisia karttoja autossa. Outoon osoitteeseen ajaminen oli aina seikkailu. Ensin piti sieltä kartasta etsiä missä se Nännikuja 3 sijaitsee. Sen jälkeen suunnitella reitti miten sinne oikein ajetaan. Vieraassa kaupungissa oli helposti ihan eksyksissä.
Se oli ihanaa aikaa, kun ajettiin asuntoautolla Helsingistä Zürichiin ja kartasta katsottiin reitit. Isä oli kuskina ja minä kartanlukijana vieressä.
Vierailija kirjoitti:
Ennen käytiin kylässä naapureilla ja sukulaisilla niin, ettei välttämättä edes sovittu mitään etukäteen, vaan mentiin vain iltaa istumaan, puolin ja toisin. Tämä toimi tietysti vain, jos välimatkaa ei ollut paljon.
Kaupassa oli monella käytössä tili, johon kirjattiin ostoksia, ja lasku maksettiin myöhemmin kerralla.
Valokuvia otettiin oikealla kameralla, ja tavallisissa perheissä oli yleensä sellainen pieni kamera, johon laitettiin filmikasetti ja salamavalo oli kertakäyttöinen kameraan liitettävä osa. Filmi vietiin sitten valokuvausliikkeeseen kehitettäväksi.
Ja sitten jännitettiin viikko tai pari sitä, miten kuvat ovat onnistuneet. Aijai, muistan vieläkin sen tunteen kun hain valokuvausliikkeestä interraililla otetut kuvat 80-luvun lopussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikilla oli paperisia karttoja autossa. Outoon osoitteeseen ajaminen oli aina seikkailu. Ensin piti sieltä kartasta etsiä missä se Nännikuja 3 sijaitsee. Sen jälkeen suunnitella reitti miten sinne oikein ajetaan. Vieraassa kaupungissa oli helposti ihan eksyksissä.
Tämä on itselle varmaan ihan vaikein käsittää, miten ihmiset ovat löytäneet perille yhtään mihinkään. En itse meinaa löytää aina navigaattorinkaan avulla perille.
Mietipä tätä: Olen ajanut Berliinistä Istanbuliin pelkkien paperisten karttakirjojen avulla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Matkat varattiin matkatoimistosta soittamalla tai menemällä paikan päälle.
Ulkomaille lähtiessä piti aina vaihtaa rahaa valmiiksi. Koska valtaosassa maailmaa ei Suomen markolla tehnyt yhtään mitään. Edes rahanvaihtopisteet tai pankit ei huolineet niitä aina. Mitä kauemmas matkusti sitä vaikeampaa oli tämä rahojan kansssa puljaaminen. Joskus muistan vaihtaneeni markkoja dollareiksi ihan siitä syystä, että dollareita pystyy melko helposti vaihtamaan paikalliseen valuuttaa missä tahansa.
Nykyisin matkustaminen on PALJON helpompaa. Etenkin Euroopassa - ei edes tunnu siltä kuin olisi ulkomailla.
Elämä oli kaikenkaikkiaan paljon suurempi seikkailu, nykyään on aina helppo tuki, apu ja turva puhelimesta kaikkialla. Napanuora läheisiin on aina puhelimen kautta. Samanlaista vapautta ei enää ole olemassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tulevat TV-ohjelmat piti katsoa lehdestä. Monet tilasivat Katso-lehden, jossa oli koko viikon ohjelmat. Ei ollut ohjelmaopasta eikä suoratoistoa.
Ja koska noi tv-tiedot oli painettu lehteen, kaikki muutokset ohjelmistoon selvisivät vasta sitten, kun ohjelma ei tullutkaan ilmoitettuun aikaan. Joskus kanavan esittelijä saattoi mainita, että ohjelma x jää pois koska...
...koska esim. Brezhnev oli kuollut!
Lassie jäi pois, kun Sylvi Kekkonen oli kuollut. Kyllä harmitti ekaluokkalaista, varsinkin kun meillä oli juuri ostettu väritelevisio, 22-tuumainen Luxor.
Vierailija kirjoitti:
Lapsena 1980-luvulla minulla oli pankkikirja, pieni vihkonen, johon merkittiin aina pankissa tehdyt nostot ja panot. Ja viimeinen saldo tilillä. Vihkon kanssa piti mennä pankkiin. Jos nostin 100 markkaa, merkittiin se vihkoon ja loppusaldo pieneni. Jos vein rahaa, merkittiin sekin vihkoon.
Isä sai nostaa rahaa tililtä ihan tuosta vaan, ja tyhjensikin sitten tilini ryyppyreissujaan varten. Oli aikamoinen ylläri kun menin pankkiin siinä uskossa, että mainoksia jakamalla ansaitut rahat olisivat siellä tilillä. Olin suunnitellut ostavani sonyn keltaiset sport-korvalappustereot.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikilla oli paperisia karttoja autossa. Outoon osoitteeseen ajaminen oli aina seikkailu. Ensin piti sieltä kartasta etsiä missä se Nännikuja 3 sijaitsee. Sen jälkeen suunnitella reitti miten sinne oikein ajetaan. Vieraassa kaupungissa oli helposti ihan eksyksissä.
Se oli ihanaa aikaa, kun ajettiin asuntoautolla Helsingistä Zürichiin ja kartasta katsottiin reitit. Isä oli kuskina ja minä kartanlukijana vieressä.
Me eksyimme Hampuriin, kun emme optimisteina hankkineet karttaa etukäteen. Piti sitten ostaa sellainen Hampurin karttakirja eräältä huoltoasemalta. Siitä oli iso apu, kun piti ajella kaupungin läpi paluumatkalla eteläisemmästä Saksasta.
Vierailija kirjoitti:
Ennen käytiin kylässä naapureilla ja sukulaisilla niin, ettei välttämättä edes sovittu mitään etukäteen, vaan mentiin vain iltaa istumaan, puolin ja toisin. Tämä toimi tietysti vain, jos välimatkaa ei ollut paljon.
Kaupassa oli monella käytössä tili, johon kirjattiin ostoksia, ja lasku maksettiin myöhemmin kerralla.
Valokuvia otettiin oikealla kameralla, ja tavallisissa perheissä oli yleensä sellainen pieni kamera, johon laitettiin filmikasetti ja salamavalo oli kertakäyttöinen kameraan liitettävä osa. Filmi vietiin sitten valokuvausliikkeeseen kehitettäväksi.
...valokuvia piti joskus odottaa monta kuukautta, koska jos oli ottanut vain muutaman kuvan, filmirulla ei ollut vielä täynnä ja piti odottaa että muu perhe, yleensä isä ja äiti, ottivat rullan täyteen. Vasta sen jälkeen se vietiin kehitykseen ja kuvia piti odottaa kehityksestä myös liian kauan. Vähänkö oli ihanaa, kun sain ottaa kouluun kerran kameran ja otin ihastuksestani kuvan. 😍 Mieli palaa äkkiä niihin aikoihin, kun kuvia selailee. Oli mahtavaa aikaa kasari: paljon ystäviä, koulu oli helppoa ja ulkona oltiin aina koulun jälkeen isolla porukalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lankapuhelimen vieressä oli puhelinluettelo, jota selailin huvikseni, kun ei muutakaan tekemistä ollut. Sieltä sitten jos löytyi hauskoja nimiä, niin niille pilapuhelua menemään.
Aina Yli-hankala Kankkunen.
Pilapuhelut oli ihan helmi!!!! 😂
Vierailija kirjoitti:
Kas miten mukava lukea, että joku muukin haluaa elää ilman älypuhelinta ja osaa käyttää karttoja - nuoret eivät kaikki enää selviä meidän tavallamme. Viime aikoinahan on kirjoitettu siitä, että kansa on muuttunut tyhmemmäksi ja syy on aika selvä...
Mutta pari kommenttia aikaisempiin tosi mielenkiintoisiin muisteluihin: shekin käyttäjän piti avata shekkitili pankista - ei shekkejä voinut kirjoittaa kuka tahansa. Ja harvalla oli shekkitili, sillä tavallinen säästö/palkkatili oli eri asia. Avastin shekkitilin 80-luvun alussa kun aloin tekemään pientä bisnestä. Se maksoi enemmän kuin tavalllinen tili.
Puhelinluettelot taas tulivat vuosittain niille, joilla oli ko. puhelinyhtiön osake eli puhelin. Hesassa taisi maksaa pari tuhatta markkaa 70-luvun puolivälissä, kun ostin sellaisen meille. Sitä ennen ei perheellä ollut rahaa omaan puhelimeen. Hesassa paikallispuhelu (ts saman yhtiön alueelle) maksoi vakiohinnan eli muutaman pennin pit
Nykyajassa eniten korpeaa QR-koodit. Bussipysäkeillä on aikataulujen sijasta pelkkä QR-koodi. Sairaalassa annettiin palautekyselylappu, jossa oli QR-koodi.. jne. En ymmärrä tätä ollenkaan. Jos kerta on jo se älypuhelin, jolla näkee sovelluksella tai nettiselaimella sen aikataulun kädenkäänteessä, niin minkä ihmeen takia siihen pysäkkiin pitää vielä laittaa QR-koodi eikä lukukelpoista aikataulua.
Mikä jäi silloin tekemättä niissä olosuhteissa? Ei kai mikään.
Minä ajoin Helsingissä taksia viisi vuotta aikana ennen internettiä ja navigaattoreita. Puoli miljoonaa kilometriä Stadissa puhelinluettelon kartalla.