Mitä jos lopetettaisiin tämä ylidiagnosointi? Puolet lapsista on nykyään "autismin kirjolla". Mitä jos vaan hyväksyttäisiin, että

Ei mua haittaa jos heikkolahjaiset pohjoissavolaispojat kastroidaan. Kuka niitä mihinkään tarvitsee, paitsi tietenkin persut tuleviksi kansanedustajiksi ja äänestäjiksi. Rauhoittuvat, kuten käytöshäiriöiset eläimet.

Rikollisuus ja venäjämielisyys, kaikenlainen pahuus häviäisi yhteiskunnasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tuntuu, että tässä diagnoosissa mennään vähän liikaa vanhempien tarve ja tunteet edellä. Jos vanhemmalla on vaikeuksia kestää normaalia kuormitusta, niin siihen pitää saada apua, eikä alkaa leimata lasta jollain perustavanlaatuisella tavalla vialliseksi. Se, että miten lapselle luodaan edellytykset kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi, ei tunnu liikuttavan ketään.

Apu on se diagnoosin kautta saatava lääkitys.

Sekin on yksi vaihtoehto, mutta jos vanhemmalla on vaikeuksia kestää normaalia elämää, niin sitten vanhemmalle kirjoitetaan vaikkapa neuroleptejä, eikä aleta lääkitä lasta sen takia.

Vanhemmat lääkitään tokkuraisiksi jotta omien lasten riehumista olisi helpompi s

Lasten hankkiminen on epänormaalia.

Vierailija kirjoitti:

Luulen, että kommentoija viittasi ns. autism parenting ilmiöön.

Harmi, kun lainaus ei toimi, eikä näy kommennti, johon vastasit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tuntuu, että tässä diagnoosissa mennään vähän liikaa vanhempien tarve ja tunteet edellä. Jos vanhemmalla on vaikeuksia kestää normaalia kuormitusta, niin siihen pitää saada apua, eikä alkaa leimata lasta jollain perustavanlaatuisella tavalla vialliseksi. Se, että miten lapselle luodaan edellytykset kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi, ei tunnu liikuttavan ketään.

Lapsi kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi, kun hänet hyväksytään sellaisena kuin hän on ja hänen mahdolliset erityispiirteensä osataan ottaa oikealla tavalla huomioon. Diagnoosi ei tee lapsesta millään tavalla viallista. Lapselle sen sijaan voi tulla kokemus viallisuudesta sillon, jos diagnoosia ei ole, mutta hän itse huomaa olevansa jollain tavalla erilainen kuin muut. Diagnoosi voi auttaa ymmärtämään itseä ja omaa erilaisuutta. 

Noin teoriassa, mutta jos diagnoosin tarkoituksena on päästä hieromaan lapsen naamaan, kuinka hullu, paha ja vaarallinen tämä on, niin siitä ei voi seurata mitään hyvää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Diagnosointitarve syntyi siitä, kun kurinpidon käyttö kasvatuksessa kiellettiin. Nykyisin ainoa keino miten lasten toistuvaan häiriökäytökseen voidaan puuttua on diagnoosin ja lääkityksen hankkiminen lapselle.

Lääkitään jo lapsena, aikuisena päihderiippuvaisia tai tolloja joita on helppo hallita🤪Tämä tehdään ihan tarkoituksella. Onneksi on vielä vanhempia jotka suojelevat omia lapsiaan.

Tulihan se sieltä tähänkin keskusteluun! Tuhkarokko on ja muut turhilla rokotuksilla estettävät sairaudet on vaan hyvä sairastaa pois. Hopeavedellä ja valkaisuaineilla parannetaan pandemia.

Foliohattu päähän lisäksi!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tuntuu, että tässä diagnoosissa mennään vähän liikaa vanhempien tarve ja tunteet edellä. Jos vanhemmalla on vaikeuksia kestää normaalia kuormitusta, niin siihen pitää saada apua, eikä alkaa leimata lasta jollain perustavanlaatuisella tavalla vialliseksi. Se, että miten lapselle luodaan edellytykset kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi, ei tunnu liikuttavan ketään.

Lapsi kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi, kun hänet hyväksytään sellaisena kuin hän on ja hänen mahdolliset erityispiirteensä osataan ottaa oikealla tavalla huomioon. Diagnoosi ei tee lapsesta millään tavalla viallista. Lapselle sen sijaan voi tulla kokemus viallisuudesta sillon, jos diagnoosia ei ole, mutta hän itse huomaa olevansa jollain tavalla erilainen kuin muut. Diagnoosi voi auttaa ymmärtämään itseä ja omaa erilaisuutta. 

N

Miksi ihmeessä se olisi diagnosoinnin tarkoitus?

Vierailija kirjoitti:

Opettajat saavat sitä enemmän palkkaa, mitä enemmän luokassa on tuen tarpeisia. Silloin maksetaan työnvaativuuslisiä. Diagnosointi on oppilaan etu, sillä se edistää tuen saamista luokkaan (avustajat, pienempi ryhmäkoko), mutta sen lisäksi se tosiaan kasvattaa opettajien palkkapussia.

Mutta kyllähän tuossa enemmän omasta mielestäni on kyse oppimisympäristön ongelmasta kuin lapsen ongelmasta. Eikä vika ole pelkästään opettajissa, vaan päättäjissä ja koulujen johdossa. Jos luokkaan laitetaan 27 teiniä, niin hälyä syntyy, eikä opettaja pysty huomioimaan jokaista omissa ajatuksissaan olevaa haaveilijaa. Se, että onko haaveilu jokin vika, joka pitäisi korjata, on vähän kyseenalaista. Voihan se olla myös vahvuus: merkki vilkkaasta mielikuvituksesta tai hyvästä keskittymiskyvystä. Jos maksimi luokkakoko olisi esim. 15 oppilasta/luokka, niin väitän, että tuen tarpeiden määrä laskisi ja paljon, koska häiriötekijät vähenisivät ja opettajalla olisi aikaa tukea oppilaitaan. Päättäjäthän tämän viimekädessä päättävät. Jos ihminen ei pysty keskittymään lähes 30 ihmisen ryhmässä, niin ei se mikään ihme ole. Harva aikuinenkaan haluaisi työskennellä päivittäin sellaisessa tilassa.

Ongelma on siinä, että on otettu käyttöön tuollainen tukijärjestelmä kouluissa joka ajaa henkilökunnan keskittymään vääriin asioihin. Jos poistettaisiin tuki ja palautettaisiin kuri käyttöön niin saataisiin paljon paremmin tuloksia aikaan ja huomattavasti helpommin. Avustajat ovat kalliita ja karttakepit ovat halpoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tuntuu, että tässä diagnoosissa mennään vähän liikaa vanhempien tarve ja tunteet edellä. Jos vanhemmalla on vaikeuksia kestää normaalia kuormitusta, niin siihen pitää saada apua, eikä alkaa leimata lasta jollain perustavanlaatuisella tavalla vialliseksi. Se, että miten lapselle luodaan edellytykset kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi, ei tunnu liikuttavan ketään.

Lapsi kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi, kun hänet hyväksytään sellaisena kuin hän on ja hänen mahdolliset erityispiirteensä osataan ottaa oikealla tavalla huomioon. Diagnoosi ei tee lapsesta millään tavalla viallista. Lapselle sen sijaan voi tulla kokemus viallisuudesta sillon, jos diagnoosia ei ole, mutta hän itse huomaa olevansa jollain tavalla erilainen kuin muut. Diagnoosi voi auttaa ymmärtämään itseä ja omaa erilaisuutta. 

Diagnoosi on leimakirves otsaan, joka kulkee mukana ja turmelee koko loppuelämän, ellei sitten muuta kantalandiasta vdduun.

Diagnoosi tuottaa oikeuksia. Oikeuden esimerkiksi avustajaan, taloudelliseen tukeen, kuntoutukseen ja kuljetuksiin, apuvälineisiin, avustajaan.

Ilman diagnoosia neuroepätyypilliset pojat syrjäytyvät opinnoista ja yhteiskunnasta. Tytöt eivät yhtä lailla, koska heiltä vaaditaan enemmän. Heillä on yhtä paljon neuro-ongelmia, mutta he ponnistelevat enemmän voittaakseen ne. Pojat ovat laiskoja, koska heille suodaan se.

Mitä sinä ap hyötyisit siitä, että ongelmaiset lapset ja nuoret jätettäisiin syrjäytymään?  Yhteiskunnalle se olisi katastrofi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tuntuu, että tässä diagnoosissa mennään vähän liikaa vanhempien tarve ja tunteet edellä. Jos vanhemmalla on vaikeuksia kestää normaalia kuormitusta, niin siihen pitää saada apua, eikä alkaa leimata lasta jollain perustavanlaatuisella tavalla vialliseksi. Se, että miten lapselle luodaan edellytykset kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi, ei tunnu liikuttavan ketään.

Lapsi kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi, kun hänet hyväksytään sellaisena kuin hän on ja hänen mahdolliset erityispiirteensä osataan ottaa oikealla tavalla huomioon. Diagnoosi ei tee lapsesta millään tavalla viallista. Lapselle sen sijaan voi tulla kokemus viallisuudesta sillon, jos diagnoosia ei ole, mutta hän itse huomaa olevansa jollain tavalla erilainen kuin muut. Diagnoosi voi auttaa ymmärtämään itseä ja

Miksi ihmeessä se olisi diagnosoinnin tarkoitus?

Koska ihmisille on usein vaikeaa myöntää olevansa väärässä, tai että oma toimintamalli vaatii muutosta. Leimaamalla lapsi vialliseksi, tällaisia kysymyksiä ei tarvitse kohdata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulen, että kommentoija viittasi ns. autism parenting ilmiöön.

Harmi, kun lainaus ei toimi, eikä näy kommennti, johon vastasit.

Viittasin siihen kirjoittajaan, joka kertoi traumatisoituneensa vanhemmista, jotka pitivät nepsylapsen kasvattamista raskaana. Autism parenting viittaa vanhempiin, jotka kääntävät huomion itseensä ja siihen kuinka raskasta autistilapsen kanssa on. Lapsi on tässä näkökulmassa sivuroolissa ja ensisijaisesti taakka. T. Kahden autistin äiti

Minun 12v tyttäreni sai hiljaittain autismidiagnoosin. Prosessi kesti yli kaksi vuotta ja diagnoosi oli meille suuri helpotus. En tiedä, missä saa diagnooseja tuosta vain varsinkaan lapsille?

Vierailija kirjoitti:

Diagnoosi tuottaa oikeuksia. Oikeuden esimerkiksi avustajaan, taloudelliseen tukeen, kuntoutukseen ja kuljetuksiin, apuvälineisiin, avustajaan.

Ilman diagnoosia neuroepätyypilliset pojat syrjäytyvät opinnoista ja yhteiskunnasta. Tytöt eivät yhtä lailla, koska heiltä vaaditaan enemmän. Heillä on yhtä paljon neuro-ongelmia, mutta he ponnistelevat enemmän voittaakseen ne. Pojat ovat laiskoja, koska heille suodaan se.

Mitä sinä ap hyötyisit siitä, että ongelmaiset lapset ja nuoret jätettäisiin syrjäytymään?  Yhteiskunnalle se olisi katastrofi.

Syrjäytyneitä oli paljon vähemmän siihen aikaan, kun nepsyttelykulttuuria ei vielä ollut. Syrjäytyminen on nykyajan ilmiö siinä missä nepsytkin.

Olen selvä ADHD tapaus, mutta diagnoosia en ole koskaan saanut eikä ole ollut tarviskaan sillä olen elämässäni pärjännyt ilmankin hyvin jos ei oteta lukuun kouluaikaa jolloin olin vähän haastava tapaus. Ammatillisissa opinnoissa enin vilkkaus ja kärsimättömyys oli jo laantunut sen verran, että suoritin silloisen opistotason ammatillisen tutkinnon hyvin arvosanoin. Työelämässä pärjäsin erittäin hyvin ja päädyin lopulta vielä ammattiin joka vaati kärsivällisyyttä ja keskittymiskyä.  Onneksi minulla on karjalaiset sukujuuret ja olenkin vedonnut siihen, kun vilkkaudestani on joskus huomauteltu.

Ja taas jollain vaikeasti häiriintyneellä on ongelmana MUIDEN SAAMA  APU. Oletko se skitsofreenikko, joka mesoi toisessa ketjussa kuu kupista (kielioppivirheineen)?

Koska et kykene keskittymään omien vakavien ongelmiesi myöntämiseen ja hoitoon, syyttelet muita muiden ongelmista. Outo ja tuhoisa asenne, sekä itsellesi että ympäristöllesi. Ota lääkkeesi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tuntuu, että tässä diagnoosissa mennään vähän liikaa vanhempien tarve ja tunteet edellä. Jos vanhemmalla on vaikeuksia kestää normaalia kuormitusta, niin siihen pitää saada apua, eikä alkaa leimata lasta jollain perustavanlaatuisella tavalla vialliseksi. Se, että miten lapselle luodaan edellytykset kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi, ei tunnu liikuttavan ketään.

Lapsi kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi, kun hänet hyväksytään sellaisena kuin hän on ja hänen mahdolliset erityispiirteensä osataan ottaa oikealla tavalla huomioon. Diagnoosi ei tee lapsesta millään tavalla viallista. Lapselle sen sijaan voi tulla kokemus viallisuudesta sillon, jos diagnoosia ei ole, mutta hän itse huomaa olevansa jollain tavalla erilainen kuin

Mutta miksi ajattelet, että neuroepätyypillisyys olisi viallisuutta? Diagnoosi lisää myös vanhemman ymmärrystä omasta lapsestaan.

Vierailija kirjoitti:

Diagnoosi tuottaa oikeuksia. Oikeuden esimerkiksi avustajaan, taloudelliseen tukeen, kuntoutukseen ja kuljetuksiin, apuvälineisiin, avustajaan.

Ilman diagnoosia neuroepätyypilliset pojat syrjäytyvät opinnoista ja yhteiskunnasta. Tytöt eivät yhtä lailla, koska heiltä vaaditaan enemmän. Heillä on yhtä paljon neuro-ongelmia, mutta he ponnistelevat enemmän voittaakseen ne. Pojat ovat laiskoja, koska heille suodaan se.

Mitä sinä ap hyötyisit siitä, että ongelmaiset lapset ja nuoret jätettäisiin syrjäytymään?  Yhteiskunnalle se olisi katastrofi.

Diagnoosi antaa oikeuksia, mutta tuhoaa mahdollisuudet.

Diagnoosi on työnantajille ehdoton red flag! Mielummin vaikka myydään ei oota, kuin riskeerataan diagnoosityöntekijä, jonka oikutteluun menee 10 muun ihmisen tuotot.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

" Olen eri, enkä tiedä. Mutta mistä johtuu, että ns. hyvissä perheissä, joissa vanhemmat ovat läsnä, välittävät lapsistaan ja tekevät juttuja heidän kanssaan eivätkä ulkoista kasvatusta kännykälle ja tietokoneelle ei ole näitä diagnosoitua lapsia. Pojat pelaavat enemmän ja viettävät aikaansa älylaitteiden parissa enemmän ja kas kummaa pojissa on enemmän diagnosoituja. Asia, josta ei puhuta, sama kuin parikymmentä vuotta sitten joku ihmetteli, miksi eroperheiden lapsilla on enemmän ongelmia? Siitäkin vaiettiin laajemmin. "

Jaa, ihanko totta! Meillä ei ole pelattu eikä lapsi ole saanut katsoa liikaa tv:tä. Ohjelmien ikärajoja on noudatettu. Ollaan oltu läsnä ja leikitty. 

Silti ADHD on periytynyt mun äidiltä mulle ja multa mun pojalle. Kyseessä on periytyvä, neuropsykiatrinen oireyhtymä. 

&

Ihmisen genomista vain alle 2% koodaa proteiineja. Toisin sanoen yli 98% geeneistä on "täytegeenejä". Säätelygeenejä, joihin epigeneettisyys suoraan vaikuttaa, tai välillisesti. Se ei ole geneettistä perimää perheessäkään, jos samanlaiset/samankaltaiset epigeneettiset ympäristövaikuttajat tuottaa samaan perheeseen samanlaisia säätelyn tuomia vaikutuksia.

Diagnoosien yleistyminen on tästä näkökulmasta ymmärrettävää. Asenteet ja arvot on luoneet ympäristön, jossa säätelyn suuntautuminen siten, että tuottaa tulokseksi ADHD:n, tuo suuntautuneelle henkilölle etua.

 

Vierailija kirjoitti:

Minun 12v tyttäreni sai hiljaittain autismidiagnoosin. Prosessi kesti yli kaksi vuotta ja diagnoosi oli meille suuri helpotus. En tiedä, missä saa diagnooseja tuosta vain varsinkaan lapsille?

Annas kun ennustan: Peruskoulusta kymmenen lääkityksen kautta täysin pöpinä sairaseläkkeelle.

Pitikö antaa se tabletti jo vauvana käteen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kahden adhd lapsen äitinä pakko tarttua tuohon yleistykseen että diagnoosin taakse mennään piiloon lapsen häiriköintiä. KUMPIKAAN lapsistani ei koskaan ei ollut mikään  riehuja, vaan pikemminkin luokassa näkymätön. Nuoremman tytön opettaja huomaa kyynelistä ettei  tyttö nyt ymmärrä jotain tehtävää.  Esikoinen taas ei itke,mutta vaatii säännöllisesti herättelyä nykyhetkeen.  Kumpikin onneksi pienluokassa omissa kouluissaan ja hyvät opettajat. 

Meillä sama, että meillä ei tyttö ikinä ole ollut mikään kuriton riehuja! Hänellä oli jo esikoulussa vaikeus keskittyä kun jotain opetettiin, haaveili omissa maailmoissaan. Se huomattiin myös kotona. Välillä tuntui, että ajattelee ihan muita asioita ja kysymykset oli muusta aiheesta kuin siitä mitä piti opetella. Taitavampi ollut aina piirtämään kuin toiset, mutta matematiikka tai kirjoittamaan oppi

ADHD= Attention deficit hyperactivity disorder

Adhd -diagnoosiin kuuluu hyperaktiivisuus.  Ilman tätä ei ole kyseessä adhd, vaan esim. add.