Mitä jos lopetettaisiin tämä ylidiagnosointi? Puolet lapsista on nykyään "autismin kirjolla". Mitä jos vaan hyväksyttäisiin, että

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei meillä 90-luvun ala-asteen luokalla ollut yhtään diagnosoitua, oli vain erilaisia oppilaita. Luulen, että suurin osa meistä olisi nykykriteerein saanut jonkin diagnoosin...

Monille olisi ollut tarpeen. Nyt ovat hoitamattomina mt-potilaina, vankiloissa, ammattia vailla olevina työttöminä. Jos aikoinaan olisi osattu diagnosoida, voisivat etuuksien nostajat olla työelämässä yhteiskunnan tuottavina jäseninä.  Nyt ovat loisiksi ja white trashiksi haukuttuja. 90-luvun laman lapset ovat nykyisten erityislasten vanhempia ja huono--osaisuuden ns. periytvyyden edellinen sukupolvi. Oikeanlainen apu ajallaan olisi voinut katkaista kierteen. Lyötyä lyömällä eivät mustelmatkaan parane.

Mistä johtuu, että mt-potilaiden, rikollisten ja työttömien määrä on kasvussa? Jos kerran diagnosointikulttuuri pelastaa noilta

Kuten 90-luvulla ala-asteella ollut kirjoitti, ei silloin diagnosoitu. Pelkkä dignosointi ilman puuttuvia toimenpiteitä ei auta. Jalkasi katkeaa, asia todetaan, ei hoideta. Miten käy?

Vierailija kirjoitti:

Diagnoosien lisääntyminen on loputon tie. Kaikki ei-toivotut piirteet mitä ihmisissä on diagnosoidaan.

Ei pidä paikkaansa. Jollain ihmisillä on esimerkiksi kummallinen ja epämiellyttävä tapa jatkuvasti haluta katsoa toisia silmiin puhuessa. Lisäksi jotkut läiskivät pakkomielteisesti käsiään yhteen pitäen kovaa ja häiritsevää metakkaa tietyissä tilanteissa esimerkiksi teatteriesityksen päättyessä. Isolla osalla ihmisistä näyttäisi olevan kuulossa jotain vikaa, koska eivät lainkaan huomaa esimerkiksi rikki menossa olevan loisteputken sirinää tai ilmastointilaitteen epätasapainossa olevan laakerin aiheuttamaa ääntä. Myös näössä on usealla jotain ongelmia, kun moni tarvitsee erittäin kirkkaan valaistuksen tiloihin nähdäkseen riittävän hyvin. Näitä käytösongelmia ja aistipuutteita ei kuitenkaan koskaan katsota diagnosoitaviksi piirteiksi.

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos lopetettaisiin tämä ylidiagnosointi? Puolet lapsista on nykyään "astmaatikoita". Mitä jos vaan hyväksyttäisiin, että kaikki meistä on erilaisia, mutta ei kaikille tarvitse väkisin antaa diagnoosia? Jokaisella vinkuu joskus hengitys ja meinaa tukehtua. Vähemmällä hajuvesien käytöllä ongelma ratkeaa, ei siitä tarvitse väkisin mitään diagnooseja ja lääkkeitä tuputtaa.

Puolet lapsista ei ole astmaatikoita vaan astmaatikoiden määrä on suhteellisen vakaa.

Sen sijaan nepsylasten määrä on räjähtänyt käsiin ja monissa koululuokissa heidän osuutensa lähentelee puolta oppilaista. Nepsy ei ole mikään kokeilla todettava sairaus niin kuin astma, vaan nepsy tarkoittaa tietynlaista käytösmallia josta on päätetty alkaa käyttää nimitystä nepsy.

Vierailija kirjoitti:

Kahden adhd lapsen äitinä pakko tarttua tuohon yleistykseen että diagnoosin taakse mennään piiloon lapsen häiriköintiä. KUMPIKAAN lapsistani ei koskaan ei ollut mikään  riehuja, vaan pikemminkin luokassa näkymätön. Nuoremman tytön opettaja huomaa kyynelistä ettei  tyttö nyt ymmärrä jotain tehtävää.  Esikoinen taas ei itke,mutta vaatii säännöllisesti herättelyä nykyhetkeen.  Kumpikin onneksi pienluokassa omissa kouluissaan ja hyvät opettajat. 

Meillä sama, että meillä ei tyttö ikinä ole ollut mikään kuriton riehuja! Hänellä oli jo esikoulussa vaikeus keskittyä kun jotain opetettiin, haaveili omissa maailmoissaan. Se huomattiin myös kotona. Välillä tuntui, että ajattelee ihan muita asioita ja kysymykset oli muusta aiheesta kuin siitä mitä piti opetella. Taitavampi ollut aina piirtämään kuin toiset, mutta matematiikka tai kirjoittamaan oppiminen olivat työläitä. Opettaja alkoi joskus 2. luokan keväällä puhua, että hänestä kaikki ei ole kuten pitäisi. Kun tunnilla matematiikassa opetetaan jokin asia, tyttö miettii muita juttuja, jopa hyräili itsekseen tai piirteli kirjan reunaan. Sitten kun piti itse alkaa laskea laskuja, oli ollut tunneilla hämmästyneenä, miten lasketaan. Kotona tiettyjen aineiden läksyjen teko kesti monta tuntia, ei päässyt eteenpäin ilman aikuisen ohjausta. Läksyt myös unohtui hyvin usein kesken, minkä takia niihin piti palata vielä illalla myöhemmin. Jos piti tehdä tehtävät 1.,2. ja 3., viimeistään toisen tehtävän puolivälissä oli ajatukset muualla ja kesken jäi.

Tytär myös itki joskus kotona sitä, että ei pärjää koulussa. Kävi koulupsykologilla pari kertaa, olin osan ajasta mukana. Psykologikin oli sitä mieltä, että kyse ei ole motivaatiosta vaan tarkkaavaisuuden ja keskittymisen puutteista. Erityisopettajan opetuksessa alkoi käydä matematiikan tunnit ja myös joitain muita tunteja. Diagnoosin saamiseen meni 2 vuotta, mutta onneksi koulusta saatava tuki ei ole riippuvainen siitä, onko diagnoosia vai ei. Lääkkeet on olemassa, niitä käytetään silloin kun on jotain tärkeää, eli ei ole säännöllinen lääkitys, vaan tarvittaessa otettava. Paras tuki on se, jos aikuinen on vierellä suuntaamassa keskittymistä oikeaan asiaan. Tyttö itse on kertonut, että välillä päässä pyörii sata eri asiaa samaan aikaan. Sen huomaa ihan ulospäin. Ikinä hän ei ole riehunut eikä satuta toisia tai käyttäydy ilkeästi. Välillä on vaikeaa keskittyä ja rauhoittua jonkin asian äärelle, ja puheetkin poukkoilee, mutta automaattisesti ADHD ei tosiaan ole sama kuin käytöshäiriö. Se on tarkkaavaisuuden ja keskittymisen aivoperäinen häiriö.

Meillä on 2 muutakin lasta, joista vanhin jo aikuinen. Hänellä on myös vaikeus keskittyä ja aloittaa asioita. Aikataulujen hahmottaminen ollut aina todella vaikeaa. Oireet ovat kuitenkin niin lieviä, että ne eivät merkittävällä tavalla häiritse arkea. Vain armeijassa tuli ongelmia, kun hän istui vielä vessassa kun piti olla jossain ihan muualla, vahvuuslaskennassa tai tuvan tarkastus tai jotain. Kuitenkin sai asepalveluksensa suoritettua.

Luulen, että kommentoija viittasi ns. autism parenting ilmiöön.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kahden adhd lapsen äitinä pakko tarttua tuohon yleistykseen että diagnoosin taakse mennään piiloon lapsen häiriköintiä. KUMPIKAAN lapsistani ei koskaan ei ollut mikään  riehuja, vaan pikemminkin luokassa näkymätön. Nuoremman tytön opettaja huomaa kyynelistä ettei  tyttö nyt ymmärrä jotain tehtävää.  Esikoinen taas ei itke,mutta vaatii säännöllisesti herättelyä nykyhetkeen.  Kumpikin onneksi pienluokassa omissa kouluissaan ja hyvät opettajat. 

Paljonko tulee rahaa somessa kun esittelet ihanan erityisperheesi elämää?

Ohiksena sanon, että ei tuo sinunkaan käytös tervejärkisen ihmisen käytöstä ole. 

Meillä yksi lapsista on adhd, sanoin minä. Saadaan vammaistukea 100 euroa kuussa ja sitäkään ei saa helposti ja pitää hakea puolen vuoden välein uudelleen. Veroja maksan kuussa sellaisen tonnin itse. Ja veronmaksajaksi pääsin diagnoosin ja lääkityksen myötä eli oli myös erittäin hyvää tuuria. Ja kyllä, tiedän lääkkeiden sivuvaikutukset erittäin hyvin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei meillä 90-luvun ala-asteen luokalla ollut yhtään diagnosoitua, oli vain erilaisia oppilaita. Luulen, että suurin osa meistä olisi nykykriteerein saanut jonkin diagnoosin...

Monille olisi ollut tarpeen. Nyt ovat hoitamattomina mt-potilaina, vankiloissa, ammattia vailla olevina työttöminä. Jos aikoinaan olisi osattu diagnosoida, voisivat etuuksien nostajat olla työelämässä yhteiskunnan tuottavina jäseninä.  Nyt ovat loisiksi ja white trashiksi haukuttuja. 90-luvun laman lapset ovat nykyisten erityislasten vanhempia ja huono--osaisuuden ns. periytvyyden edellinen sukupolvi. Oikeanlainen apu ajallaan olisi voinut katkaista kierteen. Lyötyä lyömällä eivät mustelmatkaan parane.

Mistä johtuu, että mt-potilaiden, rikollisten ja työttömien määrä on kasvussa? Jos kerran diagnosointikulttuuri pelastaa noilta

Onko joku väittänyt "diagnosointikulttuurin" pelastavan? Eihän pelkkä toteaminen, olet ylipainoinen rasvamaksainen, sinua auta. Oireyhtymääsi voidaan ja itsekin voit puuttua, mutta perimällä on näissäkin sairauksissa osansa.

Valitettavasti millenium-sukupolvi oli historian ensimmäinen sukupolvi mikä oli tyhmempi kuin edeltäjänsä. MUTTA, tämännykyinen alfa-sukupolvi räjäyttää pankin. Ikätasousissa äo testeissä tuli tulokseksi 78🙄. Tämä o nmyös ensimmäinen sukupolvi jolla ollut älykänny/tabletti jo taaperosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos lopetettaisiin tämä ylidiagnosointi? Puolet lapsista on nykyään "astmaatikoita". Mitä jos vaan hyväksyttäisiin, että kaikki meistä on erilaisia, mutta ei kaikille tarvitse väkisin antaa diagnoosia? Jokaisella vinkuu joskus hengitys ja meinaa tukehtua. Vähemmällä hajuvesien käytöllä ongelma ratkeaa, ei siitä tarvitse väkisin mitään diagnooseja ja lääkkeitä tuputtaa.

Puolet lapsista ei ole astmaatikoita vaan astmaatikoiden määrä on suhteellisen vakaa.

Sen sijaan nepsylasten määrä on räjähtänyt käsiin ja monissa koululuokissa heidän osuutensa lähentelee puolta oppilaista. Nepsy ei ole mikään kokeilla todettava sairaus niin kuin astma, vaan nepsy tarkoittaa tietynlaista käytösmallia josta on päätetty alkaa käyttää nimitystä nepsy.

Olet muuten väärässä. Astmaatikoiden määrä on lyhyessä ajassa jopa kaksi kertaistunut. Ei sitä silti puolella väestöstä ole, mutta ei kyllä ole autismidiagnoosiakaan, mikä varmaan oli alkuperäisen kommentin yksi pointti.

https://yle.fi/a/74-20029984?utm_source=social-media-share&utm_medium=s…

Ketju täynnä nepsyjen ja vanhempien arvostelua, mutta pakko sanoa, että ihmisten tyhmyys tekee surulliseksi. Täällä heitellään "asiantuntevasti" kuinka puolet sitä ja tätä, hyvin moni sitä ja tätä. Ihan ilman lähdekritiikkiä yläpeukutetaan. Takuulla samat ihmiset on niitä, jotka jossain somessa jakaa itku silmässä näitä Pekka-juttuja, vaikka normaaliälyinen tajusi heti, että nyt haisee. Jos on nepsydiagnoosit kasvaneet niin kyllä on myös ihmiset tyhmentyneet. 

Jotenkin tuntuu, että tässä diagnoosissa mennään vähän liikaa vanhempien tarve ja tunteet edellä. Jos vanhemmalla on vaikeuksia kestää normaalia kuormitusta, niin siihen pitää saada apua, eikä alkaa leimata lasta jollain perustavanlaatuisella tavalla vialliseksi. Se, että miten lapselle luodaan edellytykset kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi, ei tunnu liikuttavan ketään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei meillä 90-luvun ala-asteen luokalla ollut yhtään diagnosoitua, oli vain erilaisia oppilaita. Luulen, että suurin osa meistä olisi nykykriteerein saanut jonkin diagnoosin...

Monille olisi ollut tarpeen. Nyt ovat hoitamattomina mt-potilaina, vankiloissa, ammattia vailla olevina työttöminä. Jos aikoinaan olisi osattu diagnosoida, voisivat etuuksien nostajat olla työelämässä yhteiskunnan tuottavina jäseninä.  Nyt ovat loisiksi ja white trashiksi haukuttuja. 90-luvun laman lapset ovat nykyisten erityislasten vanhempia ja huono--osaisuuden ns. periytvyyden edellinen sukupolvi. Oikeanlainen apu ajallaan olisi voinut katkaista kierteen. Lyötyä lyömällä eivät mustelmatkaan parane.

Tämä. Olisin itsekin mieluusti saanut diagnoosin ja apua ongelmiin ennenkuin menin tekemään pesueellisen lapsia, ja heräsin vasta

Eikö kukaan sanonut sulle mitään? Uskomatonta miten tyhmiä ihmisiä on suomi pullollaan. 

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tuntuu, että tässä diagnoosissa mennään vähän liikaa vanhempien tarve ja tunteet edellä. Jos vanhemmalla on vaikeuksia kestää normaalia kuormitusta, niin siihen pitää saada apua, eikä alkaa leimata lasta jollain perustavanlaatuisella tavalla vialliseksi. Se, että miten lapselle luodaan edellytykset kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi, ei tunnu liikuttavan ketään.

Apu on se diagnoosin kautta saatava lääkitys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tuntuu, että tässä diagnoosissa mennään vähän liikaa vanhempien tarve ja tunteet edellä. Jos vanhemmalla on vaikeuksia kestää normaalia kuormitusta, niin siihen pitää saada apua, eikä alkaa leimata lasta jollain perustavanlaatuisella tavalla vialliseksi. Se, että miten lapselle luodaan edellytykset kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi, ei tunnu liikuttavan ketään.

Apu on se diagnoosin kautta saatava lääkitys.

Sekin on yksi vaihtoehto, mutta jos vanhemmalla on vaikeuksia kestää normaalia elämää, niin sitten vanhemmalle kirjoitetaan vaikkapa neuroleptejä, eikä aleta lääkitä lasta sen takia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Diagnosointitarve syntyi siitä, kun kurinpidon käyttö kasvatuksessa kiellettiin. Nykyisin ainoa keino miten lasten toistuvaan häiriökäytökseen voidaan puuttua on diagnoosin ja lääkityksen hankkiminen lapselle.

Lääkitään jo lapsena, aikuisena päihderiippuvaisia tai tolloja joita on helppo hallita🤪Tämä tehdään ihan tarkoituksella. Onneksi on vielä vanhempia jotka suojelevat omia lapsiaan.

Tulihan se sieltä tähänkin keskusteluun! Tuhkarokko on ja muut turhilla rokotuksilla estettävät sairaudet on vaan hyvä sairastaa pois. Hopeavedellä ja valkaisuaineilla parannetaan pandemia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tuntuu, että tässä diagnoosissa mennään vähän liikaa vanhempien tarve ja tunteet edellä. Jos vanhemmalla on vaikeuksia kestää normaalia kuormitusta, niin siihen pitää saada apua, eikä alkaa leimata lasta jollain perustavanlaatuisella tavalla vialliseksi. Se, että miten lapselle luodaan edellytykset kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi, ei tunnu liikuttavan ketään.

Apu on se diagnoosin kautta saatava lääkitys.

Sekin on yksi vaihtoehto, mutta jos vanhemmalla on vaikeuksia kestää normaalia elämää, niin sitten vanhemmalle kirjoitetaan vaikkapa neuroleptejä, eikä aleta lääkitä lasta sen takia.

Vanhemmat lääkitään tokkuraisiksi jotta omien lasten riehumista olisi helpompi sietää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jo 2 vuotiaat pyörittää vanhempia. Välillä tekisi niin mieli sanoa täysin kädettömille vanhemmille kadulla ja kaupoissa että oletko vanhempi vai lapsesi kaveri.

Vanhemmat eivät uskalla pitää kuria koska pelkäävät lasua.

Kuri ja kurittaminen sisältäen väkivaltaa jossain muodossa on kaksi eri asiaa. 

 

Rajat tulee asettaa, mutta ei kurittamiselle.

Raja on aika tehoton ilman kuria. Pelkkä raja on vain maahan piirretty viiva jonka yli lapsen on helppo kävellä jos kuria ei ole.

Mitä tarkoitatte kurittamisella? Konkreettisia esimerkkejä kiitos!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tuntuu, että tässä diagnoosissa mennään vähän liikaa vanhempien tarve ja tunteet edellä. Jos vanhemmalla on vaikeuksia kestää normaalia kuormitusta, niin siihen pitää saada apua, eikä alkaa leimata lasta jollain perustavanlaatuisella tavalla vialliseksi. Se, että miten lapselle luodaan edellytykset kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi, ei tunnu liikuttavan ketään.

Apu on se diagnoosin kautta saatava lääkitys.

Sekin on yksi vaihtoehto, mutta jos vanhemmalla on vaikeuksia kestää normaalia elämää, niin sitten vanhemmalle kirjoitetaan vaikkapa neuroleptejä, eikä aleta lääkitä lasta sen takia.

Vanhemmat lääkitään tokkuraisiksi jotta omien lasten riehumista olisi helpompi sietää.

On normaalia, että lapset joskus välillä vähän riehuvat.

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tuntuu, että tässä diagnoosissa mennään vähän liikaa vanhempien tarve ja tunteet edellä. Jos vanhemmalla on vaikeuksia kestää normaalia kuormitusta, niin siihen pitää saada apua, eikä alkaa leimata lasta jollain perustavanlaatuisella tavalla vialliseksi. Se, että miten lapselle luodaan edellytykset kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi, ei tunnu liikuttavan ketään.

Lapsi kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi, kun hänet hyväksytään sellaisena kuin hän on ja hänen mahdolliset erityispiirteensä osataan ottaa oikealla tavalla huomioon. Diagnoosi ei tee lapsesta millään tavalla viallista. Lapselle sen sijaan voi tulla kokemus viallisuudesta sillon, jos diagnoosia ei ole, mutta hän itse huomaa olevansa jollain tavalla erilainen kuin muut. Diagnoosi voi auttaa ymmärtämään itseä ja omaa erilaisuutta. 

Opettajat saavat sitä enemmän palkkaa, mitä enemmän luokassa on tuen tarpeisia. Silloin maksetaan työnvaativuuslisiä. Diagnosointi on oppilaan etu, sillä se edistää tuen saamista luokkaan (avustajat, pienempi ryhmäkoko), mutta sen lisäksi se tosiaan kasvattaa opettajien palkkapussia.

Mutta kyllähän tuossa enemmän omasta mielestäni on kyse oppimisympäristön ongelmasta kuin lapsen ongelmasta. Eikä vika ole pelkästään opettajissa, vaan päättäjissä ja koulujen johdossa. Jos luokkaan laitetaan 27 teiniä, niin hälyä syntyy, eikä opettaja pysty huomioimaan jokaista omissa ajatuksissaan olevaa haaveilijaa. Se, että onko haaveilu jokin vika, joka pitäisi korjata, on vähän kyseenalaista. Voihan se olla myös vahvuus: merkki vilkkaasta mielikuvituksesta tai hyvästä keskittymiskyvystä. Jos maksimi luokkakoko olisi esim. 15 oppilasta/luokka, niin väitän, että tuen tarpeiden määrä laskisi ja paljon, koska häiriötekijät vähenisivät ja opettajalla olisi aikaa tukea oppilaitaan. Päättäjäthän tämän viimekädessä päättävät. Jos ihminen ei pysty keskittymään lähes 30 ihmisen ryhmässä, niin ei se mikään ihme ole. Harva aikuinenkaan haluaisi työskennellä päivittäin sellaisessa tilassa.