Millä tavalla ennen vanhaan avioero oli häpeä ja sosiaalisista paineista pysyttiin naimisissa huonossakin liitossa?

Avioliitto on sakramentti. Mitä kummaa ihmiset ramppaavat jossain "naimisissa" kun ei ole tarkoitus olla edes tosissaan? Ajatellaan että voi ostaa ihmisen elämäänsä jollain paperilla?

Kyllä 60-luvulla varsinkin eronneita naisia suorastaan paheksuttiin, ja pelättiin näiden vokottelevan aviomiehiä. Lapsena kuulin tästä usein. 70-luvulla kesätöissä työporukan piti mennä todistamaan keskellä päivää yhden työkaverin aviomiehen pettämistä, kun naapuri siitä soitti. Työkaveri poltti lakanat. Naapurit juorusivat myös yhdestä pettämistapauksesta, kun vaimon luona kävi kuulemma miehiä jonossa. Ero tuli ja vaimo sai silti puolet omaisuudesta.

Eronnut nainen oli jotenkin viallinen. Ei saa edes miestä pidettyä. Teoreettinen h*ora joka jahtaa toisten aviomiehiä. Kuka semmosta palkkaa ja vielä pari mukulaa helmoissa?

Exäni todisti äitinsä pyynnöstä että hän oli tehnyt huorin, muuten ei olisi saanut eroa väkivaltaisesta juoposta. Onneksi asui kaupungissa niin sai töitä ja VUOKRA-asunnon. Vuokralla asuvia pidettiin vähän kakkosluokan kansalaisina vielä kasarilla. Maalla jos asuit niin jumissa olit, minne lähdet tyhjätaskuna. 

Kun äitini kuuli että kaverini äiti on eronnut, hän kysyi onkohan se au-äiti. Minä tietty kysymään kaverin äidiltä 🙈 ja hän totesi että voin kertoa äidilleni että lapset on ihan avioliitossa syntyneitä, ei avioliiton ulkopuolella.. 

Naiset asui kyllä opiskeluaikana yksin (70-luku) mutta kyllä tavoite oli mennä naimisiin ja perustaa perhe. Tätini asui eronneen miehen kanssa ja heillä oli vaikeuksia löytää asunto kun olivat susipari (70/80-luvun vaihde). 

Mun vanhemmat olivat 30-luvulla syntyneitä, minä vm-70. 

Kun vanhempani erosivat 80-luvun alussa, heidän piti käydä kirkkoherranvirastossa sovittelussa. Siellä pappi haukkui äitini ja käski olla parempi vaimo. Avioerohakemuksessa täytyi myös esittää syyllinen. Varsinkin pikkukaupungeissa avioero oli stigma. Kävin kansaoulua 60-luvulla. Luokkakaverini vanhemmat olivat eronneet ja hän asui kahdestaan isänsä kanssa; äitinsä oli muuttanut toiseen kaupunkiin. Opettajani varoitti äitiäni ettei se pieni tyttö voi olla minulle hyvää seuraa.

Ihminen on laumaeläin. Sosiaalinen paine syntyy siitä miten ympärillä toimitaan. Kun ympärilläkään ei erottu ero koettiin ei hyväksyttävänä.

Ei avioliitto ole sakramentti kuin oikeille kristityille, ts. katolilaisille. Protestanteille millään ei ole mitään väliä.

Kommentoin tämän hurskaana ateistina.

Onko noi vanhat avioero-oikeudenkäynnit käräjäoikeuksien arkistoissa tallessa?

Mummoni erosi joskus 1950-luvun alussa. Ei ollut lapsia. Mummon aloitteesta. Sain tietää vasta mummon kuoleman jälkeen. Mitäs luulette, missä päin Suomea tämä tapahtui? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua ei ainakaan yhtään hetkauta mitkään sosiaaliset paineet tai joku häpeä. Jos olisin halunnut erota 50-luvulla, olisin eronnut. Mikä oli se mahti, mikä sai ihmiset sinnittelemään paskoissa suhteissa? En ymmärrä.

Se mahti, että yhteiskunnan perusyksikkö oli silloin enemmän perhe kuin yksilö. Odotettiin että aikuistuttuaan kukin perheellistyy, piste. Tämä tehtiin myös helpommaksi kuin nykyään koska odotukset toiselta ja suhteelta eivät olleet järjettömiä: odotettiin tavallista työteliästä perusarkea lapset ilopilkkuina ja apureina.

En nyt tiedä oltiinko ainakaan onnettomampia. Erottiin silloin jos kumppani oli ns hullu, hakkasi (liikaa) tai muuta sellaista sietämätöntä. Mutta koska sota-aika hämötti lähellä tajuttiin varmasti miten se rikkoi miehiä ja ehkä tekisi naisista sitkeitä. Ei haihateltu. Romanttisuus oli hyvin pienellä sijalla, ehkä maustetta jos

Tuotantoeläintaloudesta näkee millaiset lisääntymistouhut on edessä jatkossa. Ydinperheet jäävät vanhoilliskonservatiivien jutuksi

'Katolisille' taitaa olla oikea termi (?).

Vierailija kirjoitti:

Avioliitto on sakramentti. Mitä kummaa ihmiset ramppaavat jossain "naimisissa" kun ei ole tarkoitus olla edes tosissaan? Ajatellaan että voi ostaa ihmisen elämäänsä jollain paperilla?

Ei evlutissa. Suurin osa suomalaisista on ateisteja tai riviuskovaisia. Raamatussa mm. Käsketään

- miehen jättämään lapsuudenperheensä avioituessaan

- rakastamaan vaimoaan kuin jeesus kirkkoaan

- kielletään onanointi

Veikkaan että edes 0,5% suomimiehistä ei yllä kristillisen avioliiton vaatimuksiin.

Ap vastaa, minne eronnut nainen lapsineen olisi mennyt asumaan? Mistä he olisivat saaneet elannon? 

Vierailija kirjoitti:

Syyllinen piti myös löytää, tai ainakin niin painavaa asiaa, että ero oli pakollinen. Erothan oli ihan oikeusjuttuja.

Ero on edelleen oikeusjuttu, eroon tuomitaan kun pari on hakenut eroa.

Vierailija kirjoitti:

Ap vastaa, minne eronnut nainen lapsineen olisi mennyt asumaan? Mistä he olisivat saaneet elannon? 

Jep. Oma eronnut äiti sanoi että ennen sosiaaliturvaa olisi itse ja lapset kuolleet nälkään.

Jos avioero kiellettäisiin lailla, mielestäni avioitumisikäkin pitäisi nostaa 30v. Nuori ei tajua mihin on lähtemässä.

Vierailija kirjoitti:

Mua ei ainakaan yhtään hetkauta mitkään sosiaaliset paineet tai joku häpeä. Jos olisin halunnut erota 50-luvulla, olisin eronnut. Mikä oli se mahti, mikä sai ihmiset sinnittelemään paskoissa suhteissa? En ymmärrä.

Esim. jos sulla oli jo siunaantunut lapsia sen miehen kanssa, et todennäköisesti olisi pystynyt elättämään niitä millään ilman sitä miestä. Sosiaalitukea ei ollut, ei päivähoitoa joten olit niissä lapsissa kiinni kotona. Lisäksi suuri osa kansaa asui maalla, jossa työpaikkoja varsinkaan naisille ei kodin ulkopuolella edes ollut, paitsi opettajalle ja kaupan myyjälle. Et olisi saanut työtä, asuntoa, elantoa. Jos itsellesi olisit voinut sen tehdäkin, niin miten lapsille? Siihen aikaan oli tapana sanoa, että nainen on "mahastaan kiinni" siinä pirtissään ja miehessään, koska tosiaan lapset ja usein jatkuvat raskaudet teki lähtemisen mahdottomaksi. 

Sitten oli vielä se, että koska kristillinen vanhoillisuus oli vielä voimissaan, juuri kukaan mies ei olisi huolinut eronnutta naista saati elättänyt vieraan miehen lapsia, eli ei olisi ollut sitäkään toivoa, että uuden miehen löytämisen kautta pääsee taas kiinni siedettävään elintasoon.

Kuten nämä kommentit osoittavat ei häpeä ollut ainoa syy pysyä huonossa liitossa. Avioero johti ennen suuriin taloudellisiin vaikeuksiin, köyhyyteen ja sosiaaliseen syrjäytymiseen. Tämä lisäksi tuli häpeä. Tämä kokonaisuus oli sellainen joka ei kannustanut eroamaan. Taloudelliset syyt ovat vielä nykypäivänäkin yksi suurimmista tekijöistä miksi ihmiset jäävät huonoon parisuhteeseen. Avioero on edelleenkin yksi suorimmista teistä elintason laskuun ja jopa köyhyyteen.

Maailma oli kovin erilainen silloin. Asiat jotka tuntuu nykyään omituiselle olivat ihan normaalia elämää. Itse olin lapsi 80-luvulla, esim. sisällä tupakointi, selkäsaunat lapsille ja puolison henkinen ja fyysinenkin väkivalta olivat yleisiä asioita. Monet naisetkin ajattelivat että jos mies joskus lyö niin se kuuluu asiaan ja ei siitä sen enempää. Ehkä jopa pidettiin vähän heikkoina niitä naisia jotka eivät tuollaista kestäneet. Ei toki kaikissa perheissä tällaista ollut, mutta ei ollut mitenkään epätavallistakaan. Ja avioero oli ainakin pienemmällä paikkakunnalla iso asia. Kaikki sen tiesi ketkä on eronneet ja kaikenlaista juttua sitten kiersi. Kavereiden vanhemmat saattoi suhtautua vähän epäilyksellä niihin ketkä oli eroperheestä. Semmoinen että joku olisi halunnut olla onnellisempi ja sen takia erota, olisi varmasti ollut naurun ja pilkan aihe useimmissa piireissä. Ei tuommoisia paljoa silloin ajateltu.

Asiat ja asenteet muuttuvat hitaasti. Minulla on eläkeikää lähestyviä työkavereita joiden mielestä ihminen on sitä parempi mitä aikaisemmin aloittaa työt ja taukojenkin pitäminen tuntuu olevan heidän mielestään vähän syntiä, toimistotyöstä kuitenkin kyse ja liukumat käytössä niin ei oikeasti ole mitään merkitystä jos ihan kaikki ei aloita töitä tasan klo 7.00. Onneksi asenteet muuttuvat, toki tämä tilalle tullut minä minä -ajattelu ei välttämättä ole paljoa parempi, muista syistä.

Vierailija kirjoitti:

Ei avioliitto ole sakramentti kuin oikeille kristityille, ts. katolilaisille. Protestanteille millään ei ole mitään väliä.

Kommentoin tämän hurskaana ateistina.

Et kai sä kuvittele, että luterilaisuus on Suomessa ollut ennen samanlaista kuin nykyään? 

Vierailija kirjoitti:

Ihminen on laumaeläin. Sosiaalinen paine syntyy siitä miten ympärillä toimitaan. Kun ympärilläkään ei erottu ero koettiin ei hyväksyttävänä.

Niin ja jo vihkilupaus on että niin hyvinä kuin huonoina päivinä. Ajatus on että opitaan ja selvitään. Toisille kävikin näin onnekkaasti.

Uskoton kumppani on yleensä tehnyt haavan luottamukseen. Mutta asutaanhan nykyään pareina yhdessä ilman isoja tunteita, käytännön syistä. Silloin ehkä liehuttiin seksi perässä vähemmän (näkyvästi), sitä ei pidetty tolkun ihmisen merkkinä. Ja oltiinko väärässäkään.

Vierailija kirjoitti:

Agraariyhteiskunnassa työ ja koti olivat samassa talossa. Siitä on vaikea erota. Tilaa ei haluttu pilkkoa pienemmäksi eikä muuta ammattia isännällä tai emännällä ollut. Vasta kaupungistuminen ja tehdastyö muuttivat tilannetta.

Tämä. Esim. mun isoäiti, 1920-luvulla syntynyt, olisi todellakin halunnut erota juopottelevasta, ajoittain kännissä väkivaltaisestakin miehestään, mutta kun oli siinä lapsia, ja työ oli niitä pientilan hommia, niin millä ihmeellä hän olisi lapsilleen leivän hankkinut jos olisi lähtenyt? Ei siellä satakuntalaisella pikkupaikkakunnalla olisi ollut töitä, ja miten hän olisi voinut töihin mennä vaikka olisi, kun piti niitä lapsia hoitaa myös.

Ikävää oli vielä se, että koska ehkäisyä ei ollut, ja seksi oli aviovelvollisuus jonka mies todellakin vaati halusipa vaimo tai ei, niin niitä lapsia tahtoi tulla lähes joka vuosi, eli vuosi vuodelta oli tiukemmin kiinni siinä miehessä ja tilassa, koska mitään muuta keinoa pärjätä sen yhä kasvavan lapsilauman kanssa ei ollut. Oikeasti ihan vilu- tai nälkäkuolema olisi ollut uhkana, kun ei ollut mitään kaupungin asuntoja, toimeentulotukia tms.