Millä tavalla ennen vanhaan avioero oli häpeä ja sosiaalisista paineista pysyttiin naimisissa huonossakin liitossa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei avioliitto ole sakramentti kuin oikeille kristityille, ts. katolilaisille. Protestanteille millään ei ole mitään väliä.

Kommentoin tämän hurskaana ateistina.

Et kai sä kuvittele, että luterilaisuus on Suomessa ollut ennen samanlaista kuin nykyään? 

Ei luterilaisilla ole samalla tavalla sakramentteja kuin kristityillä.

Vierailija kirjoitti:

Ei avioliitto ole sakramentti kuin oikeille kristityille, ts. katolilaisille. Protestanteille millään ei ole mitään väliä.

Kommentoin tämän hurskaana ateistina.

Ehkä nykyään näin, mutta kyllä esim. 1900-luvun alussa oli aivan toisella tavalla. Kirkolla ja papeilla oli kyläyhteisöissä valtava paino, ja avioeroa pidettiin syvästi paheksuttavana luterilaisessa kirkossakin. Minkä Jumala on yhteen liittänyt, sitä älköön ihminen erottako, sanottiin. 

Oli siinä uskonnollisen puolen lisäksi myös kirkon taholta käytännön ajattelua. Luterilainen kirkkohan on Suomessa ollut myös hyvin käytännöllinen, esim. sieltä annettiin saarnastuolista vinkkejä eläintenpitoon ja viljelyhommiin kun jotain uutta oppia maailmalta tuli, tai sodan jälkeen kehotettiin tekemään paljon lapsia jotta sodassa kaatuneet miehet saadaan korvattua. Avioeron vastustaminen liittyi myös siihen, että avioero nähtiin yhteiskunnan rakennetta hajottavana ja kurjuutta ja köyhyyttä lisäävänä, koska se olisi johtanut lapsi- ja naisköyhyyteen.

Suurin pelkohan ei tosiaan ollut, että naiset haluaisivat joukolla erota, vaan se että huikentelevaiset miehet voisivat häipyä, kun elämä pientilallisena ison perheen elättäjänä olikin rankkaa ja ankaraa. Naiset yleensä miettivät ennen kaikkea lapsiaan, että lapset vaan selviytyisivät, ja siihen aikaan itsestäänselvää oli että miehen huolenpitoa ja työpanosta tarvittiin siihen. Ei naiset olisi eroamassa olleet paitsi ääritapauksissa, joissa mies oli väkivaltainen ja/tai ei esim. juoppoudeltaan edes hoitanut elatusvelvoitteitaan, miehet ne oli joita olisi voinut kutkuttaa taas huoleton poikamieselämä, jos sellainen ratkaisu olisi ollut hyväksyttyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko autisti?

Ehkä.

En vain ymmärrä, miksi ennen vanhaan oli häpeä erota. En ymmärrä oikeasti yhtään.

Aikoinaan oli sellainen ilmaisu kuin "tuomitaan avioeroon". Uskottomuus oli "aviorikos". Vihkimisen toimitti pappi ja vihkivalassa käytettiin lausetta "kunnes Jumala meidät erottaa". Avioliittoon vihkiminen oli näet myös uskonnollinen toimitus. Joissain kirkoissa avioliitto kai vieläkin katsotaan sakramentiksi.

Ei siitä ole kuin kymmenen vuotta, kun miehen läheinen serkku erosi. Kyseinen pariskunta oli seurustellut jostain 16 vuotiaasta saakka ja olivat oikeasti aivan vääränlaisia toisilleen. He kumpikin olivat kuitenkin todella järkeviä ihmisiä, ero hoidettiin siististi, lapsista pidettiin yhdessä huolta, perhejuhlissa oli kumpikin paikalla ja olivat oikeasti ystäviäkin keskenään. 

Appivanhemmille ja muille vanhemmille sukulaisille ero oli kauhistus. He puhuivat viikkoja siitä, kuinka Tiina ja Timo ovat EPÄONNISTUNEET!!! Meidän näkökulmastamme he taas olivat onnistuneet erinomaisesti. Kaksi fiksua lasta, yhteen hiileen puhaltamista ja toisen kunnioittamista eron jälkeenkin. 

Sama juttu, kun appivanhempien naapurin nuori pariskunta erosi. Miehellä oli paha alkoholiongelma, häipyi päiväkausiksi ryyppyreissuille, menetti monta työpaikkaa ja vaino joutui yksin kantamaan vastuun kodista ja kolmesta lapsesta. Ero oli tietenkin vaimon syy, kun hänen olisi pitänyt tukea ja ymmärtää miestä paremmin. 

Ei se nykyäänkään ole mikään kunnia. Ennen vain ei ollut naisilla varaa lähteä, varsinkaan lasten kanssa. Oli sitten pakko jäädä. Isoäitini otti avioeron 40-luvulla, sain vasta hiljattain tietää asiasta. (Mies oli väkivaltainen juoppo.)

Miehistä en tiedä, ehkä heille oli suuri häpeä jos nainen piti lattiamattona, ei voinut erota sellaisen takia? Kaipa tällaistakin on voinut tapahtua.

Sen verran jokaisen tulisi tietää, että ennenvanhaan syrjähyppy oli aviorikos ja rikos mistä rangaistiin, myöhemmin jäi vain rikoksena avioeron perusteeksi. Ylen Areenasta vanhoja suomi-filmejä, niistä löytyy ajattelutapaa ja ajankuvaa että mitä hävettiin ja miksi.

1600-luvulla uskottomuudesta (=aviorikoksesta) voitiin määrätä kuolemanrangaistus Suomessa. Ankaraa elämää.

Mutta jo 1970-luvulla itsellä oli ainakin pari luokkakaveria, joiden vanhemmat olivat eronneet ja äiti oli sitten avioitunut uudelleen. En pitänyt sitä mitenkään kummallisena eivätkä vanhempanikaan, vaikka siihen aikaan vielä tiedotusvälineissä sanottiin, että rikkonaiset perheet eivät ole lapsille hyväksi ja että huonokin isä on isättömyyttä parempi asia.

Minusta on luonnollista, että ihmiset muuttuvat koko ajan ja että siitä seuraa, että se, mikä toimi ennen, ei aina toimi loppuelämää.

Kyllä 1960-luvullakin oli yksinhuoltajaäitejä, jotka kävivät töissä. Heillä saattoi olla useampia lapsia ja vanhemmat lapset huolehtivat paljon nuoremmista. Tilanne ei ollut helppo, kun ei ollut sosiaalitukia, mutta mahdollista.

Kyllä eroa pidetään nykypäivänäkin vielä epäonnistumisena, etenkin jos parilla on lapsia.

Siinä ei oikein ole lieventäviä asianhaaroja. Jälkeenpäin ajatellen, olisiko parin koskaan edes pitänyt mennä yhteen ja hankkia lapsia. Varoitusmerkkejä aina on näkyvillä, mutta rakkaus on sokea.

Itsekin näin omassa liitossani jo melko varhain varoitusmerkkejä, ensin en ottanut niitä vakavasti ja myöhemmin ajattelin, että nyt on jo myöhäistä erota.

Nykyäänkin monet vanhukset pysyy naimisissa vain koska kun on naimisiin aikoinaan menty niin naimisissa pysytään.

Vierailija kirjoitti:

Mua ei ainakaan yhtään hetkauta mitkään sosiaaliset paineet tai joku häpeä. Jos olisin halunnut erota 50-luvulla, olisin eronnut. Mikä oli se mahti, mikä sai ihmiset sinnittelemään paskoissa suhteissa? En ymmärrä.

Paineet olivat ihan samat kuin nykyäänkin. Syyt toki erit. Silloin joutui nolatuksi ja syrjityksi jos erosi. Kaverit käänsivät selkänsä ja kylillä/kaupungilla katsottiin pahasti. Nykyään joutuu nolatuksi ja syrjityksi erilaisten syiden takia.

Eri aikoina ja eri kulttuureissa arvostetaan erilaisia asioita. Sen pitäisi olla selvää jokaiselle, joka osaa pitää silmänsä auki.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei avioliitto ole sakramentti kuin oikeille kristityille, ts. katolilaisille. Protestanteille millään ei ole mitään väliä.

Kommentoin tämän hurskaana ateistina.

Et kai sä kuvittele, että luterilaisuus on Suomessa ollut ennen samanlaista kuin nykyään? 

Ei luterilaisilla ole samalla tavalla sakramentteja kuin kristityillä.

Luterilaiset ovat kristittyjä.

Isoäitini erosi vuonna 1920.  Hänen isänsä haki hänet lapsuudenkotiin kelvottoman aviomiehen luota. 

Ei käsittääkseni ainakaan päin naamaa uskallettu paheksua, isoisoisäni oli seutukunnan mahtimies.  Yleistä eroaminen ei tokikaan ollut.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä eroa pidetään nykypäivänäkin vielä epäonnistumisena, etenkin jos parilla on lapsia.

Siinä ei oikein ole lieventäviä asianhaaroja. Jälkeenpäin ajatellen, olisiko parin koskaan edes pitänyt mennä yhteen ja hankkia lapsia. Varoitusmerkkejä aina on näkyvillä, mutta rakkaus on sokea.

Itsekin näin omassa liitossani jo melko varhain varoitusmerkkejä, ensin en ottanut niitä vakavasti ja myöhemmin ajattelin, että nyt on jo myöhäistä erota.

Tässä nähdään tuomitsevan ajattelun oppikirjaesimerkki. Ainoastaan puuttuu vastaus kysymykseen: ketä kohtaan ollaan epäonnistuttu? Jumalaa? Maailmankaikkeutta? Tuomitsevia isovanhempia? Sinua? 

Lasten näkökulman ymmärtää, mutta yksinkertaisesti ajatteleva ja periaatteisiinsa hirttäytynyt vanhus ei tule koskaan ymmärtämään, että vanhempien riitaisa ja ahdistava suhde traumatisoi lapset pahemmin kuin asiallisesti hoidettu erilleen muuttaminen. Joskus voi kestää vuosia ymmärtää että ero on parempi kuin suhteen jatkaminen. Ainoa epäonnistuminen tuolloin on ollut kyvyttömyys myöntää oma inhimillisyys ja rajallisuus aiemmin. Elämää ei pitäisi tuhlata mahdottomiin ihmissuhteisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua ei ainakaan yhtään hetkauta mitkään sosiaaliset paineet tai joku häpeä. Jos olisin halunnut erota 50-luvulla, olisin eronnut. Mikä oli se mahti, mikä sai ihmiset sinnittelemään paskoissa suhteissa? En ymmärrä.

Paineet olivat ihan samat kuin nykyäänkin. Syyt toki erit. Silloin joutui nolatuksi ja syrjityksi jos erosi. Kaverit käänsivät selkänsä ja kylillä/kaupungilla katsottiin pahasti. Nykyään joutuu nolatuksi ja syrjityksi erilaisten syiden takia.

Eri aikoina ja eri kulttuureissa arvostetaan erilaisia asioita. Sen pitäisi olla selvää jokaiselle, joka osaa pitää silmänsä auki.

No ei todellakaan hylänny. Mun mummo erosi 1950-luvun alussa ja kaverit pysyivät kuolemaan saakka. 

Noloa miten akkalauma ihailee avioliittoa. Luulette että se on romanttista ihanuutta ja röyhelöitä. Sitten kun teille muistuttaa FAKTOISTA ja tilastoista, niin menette ihan sekaisin ja kutsutte muita hulluiksi. Miehet sallivat laajasti naisiin kohdistuvan väkivallan eikä kukaan edes halunnut eroon rai*kauksen sallivasta laista. Teidän heteroiden suhteeseen siis kuuluu oleellisesti seksiin pakottaminen. Eipä feministejä näy missään ajamassa tätä asiaa, jauhatte vain aborteista. Mitä abortilla tekee jos pakotetaan seksiin?

Naisen nimenkin päätti valtio. Ja kun tämä tapa "vapautettiin" niin se jäi täysin ennalleen ja miehillä on edelleen nimien ylivalta vaikka kaiken työn suvuissa ja perheissä tekee naiset. Miehet julistavat pettävänsä aina, ja vain heillä saa olla useita panoja, akkoja, vaimoja ja sivusuhteita. Että sellainen PERHEEN PÄÄ ja nimenjatkaja!

Miksi teille on niin kipeä asia tajuta että avioliitto on naisen pahin vihollinen? Teitä vain sorretaan ja vedätetään, ja vielä itse ihailette sitä. Sitten vingutte kun miehille on asepalvelus vaikka he ovat tasan itse keksineet sen. Naiset eivät ole itse keksineet yhtäkään avioliiton sortavaa asiaa, silti seuraatte niitä kiltisti.

Vierailija kirjoitti:

Noloa miten akkalauma ihailee avioliittoa. Luulette että se on romanttista ihanuutta ja röyhelöitä. Sitten kun teille muistuttaa FAKTOISTA ja tilastoista, niin menette ihan sekaisin ja kutsutte muita hulluiksi. Miehet sallivat laajasti naisiin kohdistuvan väkivallan eikä kukaan edes halunnut eroon rai*kauksen sallivasta laista. Teidän heteroiden suhteeseen siis kuuluu oleellisesti seksiin pakottaminen. Eipä feministejä näy missään ajamassa tätä asiaa, jauhatte vain aborteista. Mitä abortilla tekee jos pakotetaan seksiin?

Naisen nimenkin päätti valtio. Ja kun tämä tapa "vapautettiin" niin se jäi täysin ennalleen ja miehillä on edelleen nimien ylivalta vaikka kaiken työn suvuissa ja perheissä tekee naiset. Miehet julistavat pettävänsä aina, ja vain heillä saa olla useita panoja, akkoja, vaimoja ja sivusuhteita. Että sellainen PERHEEN PÄÄ ja nimenjatkaja!

Miksi teille on niin kipeä asia tajuta että avioliitto on naisen pahin vihollin

En ole hetero ja silti naimisissa. 

Vierailija kirjoitti:

'Katolisille' taitaa olla oikea termi (?).

Minä olen katolilainen. Kirkko johon kuulun on katolinen.

Toki näitä sekoitetaan iloisesti, ei kai sillä niin hirveän suurta väliä?

Eihän tästä ole vielä kauakaan kun avioerossa piti oikeuteen ilmoittaa kumpi on syyllinen. Sekin vielä kuvasti vanhempaa ajatusmaailmaa, jossa tuomittiin aviorioksesta. Kristinuskoonhan nämä tavat ja uskomukset liittyvät.

Lisäksi tapa oli mun nuoruudessa vielä sellainen, että vanhemmat sukupolvet tuomitsivat usein naisen. Vaikka mies olisi ollut juoppo hulttio, jättänyt perheensä, pettänyt. Eronnut nainen oli käsite joka kuulosti silloin samalta kuin syntinen tai huono nainen.

Kun mun isä hylkäsi äidin ja meidät lapset, meidän oli vaikea löytää uutta asuntoa, koska vuokranantajat pitivät äitiä huonona ihmisenä, epäluotettavana. (Äiti oli valtion virkamies, joilla oli siihen aikaan vielä tiukempi nuhteettomuusvaatimuskin.)

Äiti vältteli vuosia sukukokouksiin ja vastaaviin kissanristiäisiin menoa, koska pelkäsi vanhempien ihmisten tuomiota. Hän oli vuosia masentunut ja koko itsekin epäonnistuneensa. Oma asenteeni teininä oli että mitä ihmettä itket, kun pääsit juoposta väkivaltaisesta pukista eroon.

Naisten ja ehkä joidenkin miestenkin mieleen oli iskostettu, että menet naimisiin vain kerran ja se on siinä. Kun homma ei onnistunut, yleensä se enemmän yrittänyt vähemmän syyllinen henkilö oli se joka koki enemmän ahdistusta erosta.

Oma isäni vaan porskutti vaikka eli neljänkin naisen kanssa elämänsä aikana ja teki lapsia kahdelle. Yleensä siirtyi vielä avioliitossa ollessaan sen seuraavan kanssa suhteisiin ja yhteen asumaan. Ei tuntunut koskaan omatunto kolkuttavan. Hänen omat vanhempansa kuitenkin häpesivät tilannetta, mutta pitivät silti poikansa puolta, hänhän oli mies eli etuoikeutettu. Naiset kantakoon syyllisyyttä miehenkin puolesta.

Niin sitä ajateltiin. Nykynuorilla on tässä suhteessa asiat paljon paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko autisti?

Ehkä.

En vain ymmärrä, miksi ennen vanhaan oli häpeä erota. En ymmärrä oikeasti yhtään.

Kertomasi mukaan olet kuitenkin jo tukevasti keski- ikäinen ihminen,  vaikutat kuitenkin huomattavasti nuoremmalta. Ihan kuin olisit joku parikymppinen, vielä vailla elämänkokemusta.