Mikä sai teidät varmaksi siitä, että haluat /et halua lapsia?

Köyhyys.

Vierailija kirjoitti:

En jaksaisi sitä vaippa-arkea ja valvomista, tai siitä seuravaa harrastuksiin roudaamisrallia.

Työ uuvuttaa ja viikonloppuna ladataan akut.

Me jätettiin lapset hankkimatta vaativan uran takia ja henkinen kantti ei olisi kestänyt vauva-aikaa eikä lapsen kasvattamista.

Vierailija kirjoitti:

Köyhyys.

Ei ole varaa raskautua, elättää lasta, kun ei ole töitä eikä säästöjä. Harmi :( Haluaisin lapsen, mutta ei pysty.

Luulin aina nuorempana, että haluan lapsia, kun koulut käyty ja elämä tasapainossa. Koulut käytiin ja elämä oli mallillaan, tuli 25-vuotiaana ero kumppanista. Tässä vaiheessa ajattelin, että löydän uuden, ja teen sitten lapset.

Aloinkin nauttimaan niin paljon yksinolosta ja tasapainoisesta ja yllätyksettömästä arjesta, että kun 35-vuotiaana löysin taas pitkäaikaisen kumppanin, oli minulle selvää, etten lapsia halua. Olemme nyt asuneet 6 vuotta yhdessä, olen 42-vuotias ja mieheni 41-vuotias. Päätös tuntuu oikealta ja nyt alkaa olla myöhäistä katua.

Eli kysymykseen vastaisin, että itseeni tutustuminen ja muiden odotuksista irtaantuminen sai minut varmaksi siitä, etten halua lapsia.

Ajattelin pienestä pitäen, etten ikinä tee lapsia, jos en voi olla varma, että osaisin ja pystyisin kohtelemaan heitä oikein. Sitten parikymppisenä sairastuin työkyvyttömäksi ja olen siitä lähtien elänyt erakkona, nyt jo pian 40. Eli ei tullut lapsia.

En ole koskaan kokenut minkäänlaista tarvetta lisääntyä. Itseasiassa päinvastoin. Ajattelin jo varhaisteininä etten halua lapsia. Myöhäisteini-iässä pidin asiaa varmana.

Olen nyt 32, mies on vuoden nuorempi ja ollaan oltu yhdessä 11 vuotta. Nyt olisi hetki hankkia lapsi, jos sellaisen haluaisimme. Kuitenkin yleisin toistuva painajaiseni on edelleen se että huomaan olevani raskaana. Ystävien ja tuttujen raskausuutiset aiheuttavat joka kerta saman reaktion: mitä, voi ei, mitä aiot tehdä. Kunnes taas tajuan että ihmiset oikeasti HALUAVAT tulla raskaaksi, hyvinkin palavasti. Se tuntuu absurdilta. Ääneen en tietysti sano muuta kuin onnea.

Myös maailman liikakansoitus nakertaa mieltä. En tiedä lisääntyisinkö sen takia vaikka vauvakuume iskisikin.

Minä tunnen itseni ja tiedän, että ei minusta olisi hoitamaan ja kasvattamaan lasta. Se olisi minulle ihan liian vaativaa, koska en osaa aina pitää huolta kunnolla itsestänikään. Kun olen vaikka kuullut tai lukenut siitä, että minkälaisia vaikeuksia ihmisillä on nykyään liittyen lasten hoitoon ja kasvatukseen, niin ei minusta olisi todellakaan siihen. En edes välitä lapsista, tai siis ole ihminen, jota kiinnostaa tehdä mitään lasten kanssa. Minulla on lisäksi liikaa omiakin ongelmia, että osaisin olla lapselle tarpeeksi hyvä isä. Minä olen lievästi autistinen ja minulla on mielenterveysongelmia. Ne voisivat periytyä lapsille, jota en halua. 

Noin 15-vuotiaana, kun hoidin sukulaisten lapsia silloin tällöin. Nyt olen jo eläkkeellä ja lapseton.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puuttuu halu. Ei vaan ole pienintäkään halua.

En pidä ihmisistä, en jaksa lapsia, en halua olla koko ajan vastuussa toisesta ihmisestä ja olla valmiudessa hyppäämään koko ajan.

Tiedän että lapset ääntelevät inhottavasti, enkä kestäisi sitä kirkuhuutoa. En kestäisi myöskään yövalvomisia.

Raskaana olo ei ole houkuttelevaa, eikä synnyttäminen.

Muiden ihmisten perhearki näyttäytyy sellaisena, että siihen ei tee mieli itse lähteä.

Kukaan ei myöskään jaksa sitä että sulta näkyy ikenet hymyillessä kuten hevoselta 

Itse asiassa mulla ei just näy. Ei edes ylähampaat kokonaan. Haluaisin just semmoisen hymyn missä näkyy ikene.

Kukaan ei jaksa sun katkeruutta epäonnistuneesta elämänvalinnastasi. Ei ole lapsettomien syy, jos mokasit ja teit pentuja keiden huutoa et jaksa kuunnella.

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuus on ollut itselle yhtä synnynnäinen asia kuin heterous. En ole sitä mitenkään valinnut, vaan se on aina ollut "minua". Tuntuu tosi oudolta edes ajatus että olisin lisääntynyt, yhtä vastenmielinen ajatus kuin alkaa lesboilemaan (eli täysin jonkun toisen elämää mitä en missään nimessä halua). Jos jotain vahvistusta tartteisin niin ei tartte kuin nähdä lapsia tai lapsiperheitä, uuuh ei kiitos, pysykää kaukana. 

Tässäpä aika hyvin on sanallistettu tämä vapaaehtoinen lapsettomuus. Jos ihminen ymmärtää tuon niin ei sille tarvitse mitään selittää. Jos ihmiselle pitää lähteä selittämään ja perustelemaan sitä, että halu johonkin puuttuu, niin ei se sitä tajua. Se pitää ymmärtää selittämättäkin.

Joskus parikymppisenä ajattelin että haluaisin saada 3 lasta ennen kuin täytän 30 v. Noh, eka pitkä parisuhde oli huono.. mies petti ja erottiin, talo myytiin. Unohtui samassa noi lapsiajatukset. Uusi mies löytyi 30 vuotiaana ja seurustelun alussa puhuttiin lapsista. Mies sanoi että ei väliä jos ei hankita tai jos hankitaan niin vain 1. Mun mieli oli kans muuttunut ja sanoin että haluaisin kyllä sen maks 1.

5 vuotta myöhemmin esikoinen syntyi, taloudellinen tilanne on oikein hyvä ja arki tasainen. Lapsi on ihana ja tulee jäämään ainokaiseksi. Koen että yhden lapsen kanssa elämä on sellaista rusinat pullasta äitiyttä, jaksaa hyvin ja talous kestää ja energiaa riittää.

Ei musta olisi varmaan ollut hyvää äitiä useammalle. 

Olin alle kouluikäinen, kun ensimmäistä kertaa ajattelin, etten ikinä halua lapsia. En ole muuttanut mielipidettä 40 vuoteen. Lapsuuteni oli hyvä minua tarkastettiin. 

En tunne jääneeni mistään paitsi lapsettomuudessani. Raskauden valinta on lopunperin hyvin uusi asia. Mennään vaikka 100 vuotta ajassa taaksepäin, niin suurin kysymys oli lapsivuodepetiin menehtyminen. Moni nykypäivän ensisynnyttäjä olisi ollut silloin mummoiässä. 

Kuulin monelta läheiseltä, että lapsia ei kadu, että kyllä niihin sitten rakastuu. Mutta työkaveri avautui, että meni kaksi kuukautta ennenkuin hän tunsi rakkautta tytärtään kohtaan. Tilastojen mukaan 8% vanhemmista katuu lapsen hankintaa. Todellisuudessa luku voi olla suurempi. 

Vierailija kirjoitti:

Olin alle kouluikäinen, kun ensimmäistä kertaa ajattelin, etten ikinä halua lapsia. En ole muuttanut mielipidettä 40 vuoteen. Lapsuuteni oli hyvä minua tarkastettiin. 

En tunne jääneeni mistään paitsi lapsettomuudessani. Raskauden valinta on lopunperin hyvin uusi asia. Mennään vaikka 100 vuotta ajassa taaksepäin, niin suurin kysymys oli lapsivuodepetiin menehtyminen. Moni nykypäivän ensisynnyttäjä olisi ollut silloin mummoiässä. 

Kuulin monelta läheiseltä, että lapsia ei kadu, että kyllä niihin sitten rakastuu. Mutta työkaveri avautui, että meni kaksi kuukautta ennenkuin hän tunsi rakkautta tytärtään kohtaan. Tilastojen mukaan 8% vanhemmista katuu lapsen hankintaa. Todellisuudessa luku voi olla suurempi. 

*Minua rakastettiin, ei suinkaan tarkastettu* damn autocorrect 

En niin koskaan ole pitänyt lapsista. Lisäksi koen tavattoman epäoikeudenmukaisena sen, että naisen pitää synnyttää ja imettää jne kun miehen ei tarvitse kärsiä mistään.

Tiesin jo 14-vuotiaana etten halua omia lapsia. Olen kuitenkin täti neljälle, isän vaimo kahdelle sekä bonusmummo nyt jo kolmelle ja lisää varmaan tulee. Huh.

Minä tiesin jo 6-vuotiaana, etten halua lapsia. Sanon aina, että minä synnyin lapsettomaksi. Kohtukin on poistettu sairauden takia yli nelikymppisenä ja se oli elämäni hienoin päivä.

Kumppanin puute. Koskaan ei tietenkään pitäisi sanoa ei koskaan vallankaan kun kyse on vuosia kestäneestä haaveesta ja unelmasta mutta kun oma ikä alkaa jo nelosella niin jo jonkin aikaa olen vähitellen opetellut ja harjoitellut hyväksymään sen, että saatan jäädän ilman omaa  lasta tai lapsia.

Mutta vielä haluaisin löytää ja kohdata naisen, jonka kanssa saattaisimme elää ja olla yhdessä, muodostamalla rakadtavan ja välittävän parisuhteen. 

Haha. Esikoiseni menee lukioon, enkä ole vielä varma haluanko äidiksi.

Oon sellainen jäyhä pohjalainen insinööri, jolla itsellään oli aika kurja lapsuus. Mutta tuli vaan sellainen tunne että haluan lapsen! Kun löysin hyvän puolison, jolla oli samat ajatukset, annettiin asioiden tapahtua. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuus on ollut itselle yhtä synnynnäinen asia kuin heterous. En ole sitä mitenkään valinnut, vaan se on aina ollut "minua". Tuntuu tosi oudolta edes ajatus että olisin lisääntynyt, yhtä vastenmielinen ajatus kuin alkaa lesboilemaan (eli täysin jonkun toisen elämää mitä en missään nimessä halua). Jos jotain vahvistusta tartteisin niin ei tartte kuin nähdä lapsia tai lapsiperheitä, uuuh ei kiitos, pysykää kaukana. 

Tässäpä aika hyvin on sanallistettu tämä vapaaehtoinen lapsettomuus. Jos ihminen ymmärtää tuon niin ei sille tarvitse mitään selittää. Jos ihmiselle pitää lähteä selittämään ja perustelemaan sitä, että halu johonkin puuttuu, niin ei se sitä tajua. Se pitää ymmärtää selittämättäkin.

Mutta entä jos tätä sisäsyntyistä varmuutta ei ole? Kannattaako silloin aina tehdä lapsi? Minusta ei.