Mikä sai teidät varmaksi siitä, että haluat /et halua lapsia?

Vierailija kirjoitti:

Mikä sai teidät varmaksi siitä, että haluat /et halua lapsia?

Elämän tarkoitus. Se on levittää omia geenejään ja varmistamaan jatkumisensa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä sai teidät varmaksi siitä, että haluat /et halua lapsia?

Elämän tarkoitus. Se on levittää omia geenejään ja varmistamaan jatkumisensa.

Sinun elämäsi tarkoitus.

6-vuotiaana koin ensimmäistä kertaa, etten halua lapsia. Minulle on naurettu ja minua on kyseenalaistettu, jopa työhaastatteluissa. 

Pahinta mitä ihminen voi mennä itselleen tekemään on, että antaa muiden ympäripuhua itsensä tekemään omaa elämää koskevia päätöksiä muiden mieleiseksi.

Vertaillaanpa päätöksiä. Sitä ei hanki lasta, mutta ehkä kaipaa jotain mistä ei tiedä mitään. Todennäköisyys pieni ja ongelma on pieni. Hankkii lapsen, katuu, kahden ihmisen elämä mullistuu. Todennäköisyys keskiverto ja ongelma on suuri. 

Enpä kyllä muista. Ei varmaan mikään yksittäinen asia, vaan se oli jossain sisäänrakennettuna halu jatkaa sukua. Parikymppisenä aloin seurustelemaan tulevan vaimoni kanssa ja kyllä se oli molemmille alusta lähtien selvää, että lapsia halutaan useampi. Viisi niitä sitten tuli.

M54

Krooninen, geneettisesti periytyvä sairaus. En halua tehdä sairaita lapsia. Olisi uhkapeliä omalla terveydellä ja tulevien lasten terveydellä. 

Me harkittiin miehen kanssa 15 vuotta kunnes päätettiin antaa asia kohtalon käsiin. Eli jätettiin ehkäisy pois. Sitten muutaman kuukauden päästä oli menkat myöhässä ja olo erikoinen, oltiin varmoja että tärppäsi. Siinä ehti molemmat ajatella kaikenlaista ja kun viimein ostettiin testi ja tulos näytti negatiivinen, niin ensimmäinen reaktio oli molemmilla yllättäen helpotus! 

Siitä sitten pääteltiin, että ei oikeasti haluta lapsia, kun se sensuroimaton helpotuksen tunne paljasti sen mitä ei pystytty järjellä selvittämään. Jäätiin yhteisellä päätöksellä lapsettomiksi.

Teini-iässä koin vahvasti, etten halua lapsia. En ymmärrä lapsia, enkä halua olla tekemisissä liioin.

Luulin, että kasvoin ulos tuosta vaiheesta, mutta keski-iässä ajatuksiin tuli, että entäpä jos en ikinä oppisi rakastamaan lapsia. Pelko siitä, etten osaa tai voi rakastaa lasta esti hankkimasta jälkikasvua. 

Lapsella on oikeus olla haluttu tähän maailmaan ja rakastettu. En kykene niistä kumpaankaan. 

Ketju on näköjään täyttynyt jo osittain asiattomuuksilla, vastaan kumminkin.

Lapsena ajattelin, että aikuisena Tuskin haluan lapsia,  mutta oletin asian muuttuvan kun aikuistun koska lapsia 'kuuluu' tehdä.

Teininä ajattelin samoin kuin lapsena.

Parikymppisenä ajattelin etten edelleenkään halua lapsia mutta mieleni todennäköisesti muuttuu, koska lapsia kuuluu hankkia ja aloitin yhteiselon mieheni kanssa.

Nyt olen 35 ja olemme edelleen yhdessä, avioliitto voi hyvin. Kumpikaan meistä ei edelleenkään halua lapsia, joten olen kypsynyt hiljalleen siihen ajatukseen, että jäämme vapaaehtoisesti lapsettomiksi ja se on täysin ok. Ennen tämä ajatus ahdisti, koska kyse on elämän suurista valinnoista. Nykyään hyväksyn asian ja olen tyytyväinen, ettei edes yritetty lasta sen vuoksi,  että niin "kuuluu" tehdä.  Elämä on näin hyvää ja olen onnellinen, ettei lähdetty yrittämään olla jotain, mikä ei sovi meille.

N

Tuli sellainen voimakas tunne. Olin n. 25. Tajusin varman etten ole kuolematon ja haluan jättää jotain jälkeeni. Että sukulinja jatkuisi eikä kaikki pääty minuun. Tajusin tämän ja suostuttelin miestä mukaan projektiin. Siihen meni 1,5 v. Sinä aikana tein listan: 50 syytä hommata lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Tuli sellainen voimakas tunne. Olin n. 25. Tajusin varman etten ole kuolematon ja haluan jättää jotain jälkeeni. Että sukulinja jatkuisi eikä kaikki pääty minuun. Tajusin tämän ja suostuttelin miestä mukaan projektiin. Siihen meni 1,5 v. Sinä aikana tein listan: 50 syytä hommata lapsi.

Kuulostat aika raskaalta tyypiltä. Kuulostaa siltä, että mies ei toivonut lasta ja sinä voitit väsytystaistelun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuli sellainen voimakas tunne. Olin n. 25. Tajusin varman etten ole kuolematon ja haluan jättää jotain jälkeeni. Että sukulinja jatkuisi eikä kaikki pääty minuun. Tajusin tämän ja suostuttelin miestä mukaan projektiin. Siihen meni 1,5 v. Sinä aikana tein listan: 50 syytä hommata lapsi.

 

Kuulostat aika raskaalta tyypiltä. Kuulostaa siltä, että mies ei toivonut lasta ja sinä voitit väsytystaistelun.

 

Kun me tavattiin hän kertoi että haluaa lapsia ja naimisiin. Minä en halunnut kumpaakaan. Sitten halusinkin yhtäkkiä kun olin varma että hän oli se oikea. Hän sai varmaan paniikin että muutin mieltäni niin äkkiä, puolen vuoden päästä jo. Oli tuo rankkaa meille kummallekin, mutta näin päätettiin. En luovuttanut. Annoin hänelle aikaa ja odotin häntä.

En ollut varma ollenkaan, heitin kolikolla ja sen mukaan olen elänyt.

Perheolosuhteiden takia minusta tuli läheisriippuvainen ja jos olisin vielä hankkinut omiakin lapsia olisin sairastunut huolesta ja olisin elänyt koko ajan siinä pelossa, että  lapsissani alkavat ilmetä sukuni huonot geenit. 

Olin hieman alle 30-vuotias, ja saanut elää jo vapaata elämää usean vuoden mieheni kanssa. Taloudellinen tilanne oli vakaa. Mies isäksi sopiva.  Eli ulkoisesti tilanne oli otollinen. Lisäksi itsellä oli kova vauvakuume, vahva halu saada lapsi, jota on vaikeaa perustella em.järkisyillä.

Kiintymys ja rakkaus omaa lasta kohtaan jotain,  mitä ei voi sanoin kuvailla. Pikkulapsiaika voi olla raskasta, varsinkin jos oma kestokyky on huono. Vanhemmaksi ei kannata ryhtyä, jos itse on kovin rikkinäinen  ihminen.

Nyt lapset ovat aikuisia ja taas on vapautta tehdä asioita, joita haluan/haluamme näin 50-vuotiaina, vaikka mennä ulkomaanmatkalle niiden lapsettomina pysyneiden ystävien kanssa.

Taasko tätä kysytään. Onko joku pakkomielteinen kyselijä?

Kun olin valvonut 2 vuotta putkeen monikkolapsieni kanssa olin 100% varma etten halua lapsia, ennen lasten syntymää olin 99% varma. Kuhan nuo saan potkittua ulos talosta on varmuusaste noussut jo toiselle tuhannelle.

Nuorempana ajattelin, että jossain vaiheessa elämää kai sitten tulee se hetki, jolloin lasten hankkiminen tuntuu luonnolliselta seuraavalta askeleelta. Muutaman kerran (24-vuotiaana ja 31-vuotiaana) olin tilanteessa, että silloisten kumppanien kanssa asia tuli ajankohtaiseksi heidän aloitteestaan. Kummallakin kerralla oma tilanteeni oli sama, eli itsestäni en sitä tunnetta tai halua löytänyt edetä asiassa. Erityisesti se jälkimmäinen kerta laittoi prosessoimaan asiaa, olinhan jo yli 30-vuotias. 

Sen prosessin tuloksena itselleni selvisi, etten todennäköisesti tule koskaan haluamaan lapsia. Totesin myös, ettei asialla ole mitään selkeää syytä, vaikka epäilemättä omat elämänkokemukseni jollain tavalla vaikuttavat asiaan. En lähestynyt asiaa mitenkään rationaalisesti "puolesta ja vastaan" -listoja kirjoittamalla, koska mitkään sellaiset helposti artikuloitavat konkreettiset syyt eivät tuntuneet uskottavilta selittäviltä tekijöiltä omalla kohdallani. Kävin myös terapeutin luona keskustelemassa asiasta reilun vuoden ajan, koska en halunnut jättää yhtään kiveä kääntämättä asian ymmärtämiseksi.

Tapasin nykyisen puolisoni 34-vuotiaana, ja mielestäni hän olisi mitä parhain kumppani vanhemmuuteen ja erinomainen henkilöä äidiksi. Tästäkin huolimatta oma oloni säilyi, en vain tuntenut halua tulla isäksi. Onnekseni hän oli käynyt läpi jotakuinkin samanlaisen prosessin omassa elämässään ja todennut saman, eli ettei hänkään halua äidiksi.

Summa summarum, kumpikaan meistä ei pysty antamaan mitään selkeää syytä siihen, miksi emme ole yhdessä tai erikseen halunneet vanhemmiksi. Kysymys on jonkinlaisesta sisäisestä tuntemuksesta joka on muodossa tai toisessa seurannut läpi elämän. Lähestymme viittäkymppiä, joten kysymys ei ole enää edes mitenkään ajankohtainen. Jos joku pyytäisi sanoittamaan asian, ainoa paikkaansa pitävä vastaus olisi: "Ei ole koskaan tuntunut siltä, että haluaisin lapsia". 

Lapsuuteni ja nuoruuteni oli aika vaikea ja epävarmuuden täyttämää. Näin myös omakohtaisesti omassa perheessäni perhe-elämästä sen vaihtoehdon, joka ei kovin ruusuista kuvaa lapsien kasvattamisesta antanut. Toinen sisarukseni oli vaikeasti sairas ja toinen kuoli kun olin parin vuoden ikäinen. Jouduin psykologisessa mielessä pärjäilemään aika paljon omillani jo lapsesta lähtien, kun vanhempien energia meni muualle. Mieheni lapsuudenperhe ei sekään ollut ihan normaalin huoleton. Ajattelimme että emme pärjää vanhempina. Viimeinen niitti päätökselle pysyä lapsettomina oli ehkä se kun äitini ilmoitti että hän ei sitten lapsenlapsia hoida. (Mieheni vanhemmat olivat jo tuossa vaiheessa kuolleet molemmat).

Mielemme alkoi muuttua kun olin vähän yli 35 v. Olimme selvinneet nuoruuden vaikeuksista, päässeet vihdoin taloudellisesti jotenkin jaloillemme ja itsetuntemusta oli myös kertynyt. En sitten enää tullut raskaaksi luonnolllisin keinoin joten päädyimme siihen että eletään sitten lapsettomina. Elämämme ei koskaan ollut perustunut muutenkaan perheellistymiseen, eikä minulla ole ikinä ollut vauvakuumetta, vaikka ystävien lasten kanssa olenkin ollut paljon tekemisissä.

Hyvä elämä on ollut kaikesta huolimatta. Voimme jakaa hoivaa ja apua niitä tarvitseville lapsille esimerkiksi tukiperheenä.

Kun aviomieheni on osoittanut olevansa täydellistä isämatskua. Sitä hän juuri on kahdelle lapsellemme. Entisen miehen kanssa ei olisi tullut kuuloonkaan, vaikka ehkä oltiin silloin ns. täydellisessä lapsentekoiässä (n. 25v.).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiesin jo 15-vuotiaana, että en halua lapsia. En edes ollut seurustellut tuossa iässä kenenkään kanssa. Tiesin, että en jaksa yhtään pieniä lapsia, sekä suvussa sairautta, joka vaikuttaa. Nyt 40+, eikä koskaan "vauva kuumetta", päin vastoin.