Mikä sai teidät varmaksi siitä, että haluat /et halua lapsia?

Vierailija kirjoitti:

Ei ollut koskaan semmoista varmuutta. Ei vaan koskaan ollut sellaista oloa, että täytyisi saada lapsia, ja siinä sitten meni lapsentekoikä ohi. Sitten vaan kun ikää oli jo jotain 40, niin todettiin, että me näköjään ei hankittu lapsia, ei haluttu tarpeeksi. Minusta se on ihan hyvä niin, että jos ei kerran tunne mitään erityistä tarvetta lapsia tehdä, jättää tekemättä. Mutta ei meillä ollut missään vaiheessa myös mitään ehdottomasti ei lapsia -juttua, ja jos vahinkoraskaus olisi alkanut, lapsi olisi ehdottomasti pidetty.

Mullekaan ei koskaan tullut sitä varmuutta eikö vauvakuumetta. "No ok, yksi" täyttää nyt 24. Isänsä halusi ison perheen mutta vaimon hoidettavaksi, joten molemmat etsittiin sopivammat puolisot jo 20 v sitten. Maailma oli kieltämättä silloin ihan erilainen, ja siksi "no ok, yksi" olisi nyt vastaavassa tilanteessa "ei". N45

Puuttuu halu. Ei vaan ole pienintäkään halua.

En pidä ihmisistä, en jaksa lapsia, en halua olla koko ajan vastuussa toisesta ihmisestä ja olla valmiudessa hyppäämään koko ajan.

Tiedän että lapset ääntelevät inhottavasti, enkä kestäisi sitä kirkuhuutoa. En kestäisi myöskään yövalvomisia.

Raskaana olo ei ole houkuttelevaa, eikä synnyttäminen.

Muiden ihmisten perhearki näyttäytyy sellaisena, että siihen ei tee mieli itse lähteä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Halusin elämältäni niin paljon muuta, sellaista mitä en lapsiperhe-elämässä olisi voinut toteuttaa.

Ounlifäns? 

Lääkis, oikis, kansainvälinen työ. Oletko noista kuullut?

Vierailija kirjoitti:

Mieti toisinpäin. Miksi haluaisitte lapsia? Keksittekö syytä siihen?

On pohdittu vakavissamme asiaa molempiin suuntiin ja jos aiotaan yrittää, niin se pitäisi aloittaa pian iän takia.

17:36 ja nainen olen siis

Mulle tuli se varmuus vasta kun vastasyntynyt  2 viikon vanha ja sylissäni. Vauvakuume tuli ensimmäistä kertaa kun vauvani oli vuoden vanha. 

Lasten hankinta on ennenkaikkea päätös. Mä elän mun unelmaani lapsen kanssa :). 

Suomen lainsäädäntö (lääkärien ja miesten omistusoikeus lapsiin, pakkopalvelut mielensä mädättäneiden mahojen taholta, ym.). Naiseen kohdistuva seksuaalinen väkivalta ja äitiysväkivalta. Pakotteet ja uhka luopua omasta ja lapsen itsemääräämisoikeudesta. Suomi on yksinkertaisesti mätä maaperä kasvattaa lapsia, sillä äiti- ja lapisvihaan sekä -bisnekseen on kanavoitu niin paljon resursseja, ja iso osa ihmisiä aivopesty tähän vihaan ja väkivaltaan. Sama kuin kysyisit miksi et perusta hyötykasvipuutarhaa ydinjätemaaperään.

Vierailija kirjoitti:

Halusin elämältäni niin paljon muuta, sellaista mitä en lapsiperhe-elämässä olisi voinut toteuttaa.

Kiitos sinulle ja kaikille muille asiallisille vastaajille.

Elämä oli ihan kivaa ennen lapsia, mutta ajastaan kaikki alkoi tuntua vähän laimealta. Ajatus siitä että olisin 10-30v kuluttua lapseton tuntui ankealta. Sain lapset hieman alle 30v.

Kaikille jotka pelkää (tulevaisuutta, maailman tilannetta tai muuta) niin kannattaa miettiä onko järkeä jättää elämättä, koska jotain voi joskus tapahtua. Yleensä sitä kadutaan vanhana, mitä ei nuorena uskallettu toteuttaa. Koskee ihan muitakin osa-alueita

Lapsettomuus on ollut itselle yhtä synnynnäinen asia kuin heterous. En ole sitä mitenkään valinnut, vaan se on aina ollut "minua". Tuntuu tosi oudolta edes ajatus että olisin lisääntynyt, yhtä vastenmielinen ajatus kuin alkaa lesboilemaan (eli täysin jonkun toisen elämää mitä en missään nimessä halua). Jos jotain vahvistusta tartteisin niin ei tartte kuin nähdä lapsia tai lapsiperheitä, uuuh ei kiitos, pysykää kaukana. 

Olen lapsesta saakka ajatellut, etten halua lapsia missään vaiheessa elämäni aikana. Mikään ei ole muuttunut sen osalta. Olen nyt 57-vuotias, joten asiaa ei tarvitse miettiä enää. Se on kuitenkin ollut minulle aina itsestäänselvyys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole koskaan ollut mitään halua hankkia lapsia.

N45

MAHO 

Sinulla on käsitteet hukassa. Maho on sellainen nainen joka ei SAA lapsia. Sellainen mies joka ei pysty siittämään lapsia on vanhan kansan suussa ystävällisesti tuhkamuna.

Olen 31, ei lapsia. Jo pienenä minusta tuli täti (koska isosisarukseni ovat niin paljon vanhempia) ja voi että miten sisarusten lapset ovat niin rakkaita ja ihania. Miten ihanaa, kun on heillekin niin tärkeä ja rakas. Heidän kanssaan mahtava puuhastaa ja siirtää omia lapsuuden muistoja heidän kanssa samojen juttujen touhuiluihin. 

Nyt kun pieninkin sisaruksen lapsi on vuoden vanha, on ihana hukuttaa toinen pusuihin ja toinenkin antaa sellasia "suukkoja" mitä nyt toinen jotenkin osaa. Ikävöin usein ja katson hänen kuvia ja videoita aina uudelleen ja uudelleen, jos en pariin viikkoon nää.

Mutta! En kyllä tiedä, haluanko itse olla äiti. Miten kauhean stressaavaa olla huolissaan koko ajan toisesta. Oon ite välillä ihan kauhean huolissani sisarusten lapsista ja mietin, mitä jos heille käy jotain tai jääkö auton alle. Tai jos olen heidän seurassaan, mietin aina kauheinta, että mitä jos joku onnettomuus tapahtuisi. 

Ja huoli ei lopu, vaan vaihtuvat. Mitä isommaksi ne lapset tulee, tulee eri murheet. Vauvana ihan alkeelliset asiat, kaatuuko ja lyökö päänsä, tukehtuuko ruokaan, sairastuuko vaikka leukemiaan. Isompana saa pelätä, kiusataanko koulussa ja aikuisena jos vaikka ajokortin saadessaan ajaa kolarin. Koko ajan saa olla huolissaan. 

Vaikka sisarusten lapset ollessani kanssani tunnen pakahduttavaakin rakkautta heitä kohtaan, niin samalla kauheaa stressiä edellä mainituista huolista, niin kun he lähtevät taas omiin koteihinsa, niin stressikin helpottaa aina vähän! Ja huoli toisesta. Kun ei tarvi huolehtia ja nää koko ajan toista. 

Sen takia mietin, haluanko edes äidiksi. En usko. Vaikka antaisin varmaan paljon rakkautta ja sitä saisin myös, niin tulee samalla niin tolkuttoman isot huolet toisesta. En tiedä haluanko sitä. 

Vierailija kirjoitti:

Mulle tuli se varmuus vasta kun vastasyntynyt  2 viikon vanha ja sylissäni. Vauvakuume tuli ensimmäistä kertaa kun vauvani oli vuoden vanha. 

Lasten hankinta on ennenkaikkea päätös. Mä elän mun unelmaani lapsen kanssa :). 

En ole ap, mutta meillä on vauvakuume on-offina ja miehellä isompana useinmiten ja ollaan nuorempia joten aikaa vielä on. :)

Katsoin vanhempiani, heidän älynlahjojaan ja ulkomuotoaan sekä omiani ja totesin, että lapselle olisi turhan vaikea elämä tiedossa näillä geeneillä. Olisi haihattelua ajatella, että pystyisi pelkällä kasvatuksella tarjoamaan mahdollisuudet hyvään elämään. Näin ollen lapsen hankkiminen olisi itsekästä. 

Menin naimisiin 22-vuotiaana mutta vasta viisi vuotta myöhemmin iski vauvakuume. Se oli ns. kohdun himoa. Sain kaksi lasta. Sukuni ei kuitenkaan jatku tämän pidemmälle: toinen lapsistani kuoli, toinen on vela.

Jos nainen on vielä 35-vuotiaanakin epävarma siitä haluaako lapsia, on otettava huomioon että vaikka haluaisikin, raskaaksi tuleminen vaikeutuu vuosi vuodelta.

En jaksaisi sitä vaippa-arkea ja valvomista, tai siitä seuravaa harrastuksiin roudaamisrallia.

Työ uuvuttaa ja viikonloppuna ladataan akut.

Vierailija kirjoitti:

Mulle tuli se varmuus vasta kun vastasyntynyt  2 viikon vanha ja sylissäni. Vauvakuume tuli ensimmäistä kertaa kun vauvani oli vuoden vanha. 

Lasten hankinta on ennenkaikkea päätös. Mä elän mun unelmaani lapsen kanssa :). 

Näinpä, se vauva herättää rakkauden ja hellyyden. Mutta vastuutonta se silti on, kun katsoo miten suomessa naisia ja lapsia kohdellaan ja niitä vauvoja himoitaan.

Vierailija kirjoitti:

Se että ihmisiä on jo liikaa.

Muualla maailmassa ehkä mutta ei kotimaassa, täällähän on vauvapula ja kovasti toivotaan että lapsosia syntyisi lisää mutta jokainen tekee itse päätöksen eikä kaikista todellakaan ole vanhemmiksi.

En halua olla raskaana ja synnyttää ja raataa lastenhoidon eteen. Enkä halua jäädä yksinhuoltajaksi, kun mies jättää. En luota miehiin ja yksinhuoltajan rankka elämä pilaisi elämäni. Miehetkin karttavat yh-naisia, joten olisin loppuikäni yksin sinkkuna lapsen kanssa. Jos olisin mies, voisin hankkia lapsen, mutta naisena se ei kannata.