Onko normaalia, että iäkkäät vanhempani eivät ole lainkaan kiinnostuneita minusta?

Luulen että aikuisilta vanhemmilta ei kannata odottaa juuri mitään. Tai siis, itse en ainakaan odota. Kannattaa itsenäistyä vanhemmistaan lopullisesti ja hakea ympärilleen muita läheisiä ihmisiä, joiden kanssa suhteet ovat terveitä ja vastavuoroisia. Miksi jäädä surkuttelemaan omien vanhempien epätäydellisyyttä - asia on niin kuin on. En tarkoita etteikö se saisi harmittaa, mutta kehotan pyrkimään elämässä eteenpäin ja keskittymään muihin asioihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko näiden joidenkin kommentoijien mielestä siis ihan normaalia, että vanhempi ei tiedä mitä (nyt aikuinen) lapsensa opiskeli, ei tiedä millä rahoitti opintonsa, ei tiedä mitä lapsi harrastaa, ei tiedä mitä lapsi tekee lomillaan ja vapaa-ajallaan, ei tiedä mitään lapsen ystävistä tai onko niitä edes, ei tiedä onko lapsi terve vai sairas, ei tiedä lapsensa arvoja tai mielipiteitä tai mistä ruoasta se tykkää, ei käytännössä tiedä yhtään mitään lapsensa elämästä, eikä tiennyt ikinä. Eikä kuuntele jos hänelle yrittää kertoa.

Minusta tuo ei ole normaalia, ja vaikea uskoa että joidenkin mielestä on. 

 

 

Hyvä ihme, on eri asia nuori aikuinen kuin keski-ikäinen perheellinen joka itkee ettei äiti kohtele minua kuin 24-vuotiasta opiskelijaa.  

Olen kirjoittanut että tiedän lasteni alat mitä opiskelivat,

Muuten olen kanssasi samaa mieltä siitä, että on eri asia olla kiinnostunut nuoren aikuistuvan lapsensa elämästä kuin viiskymppisen lapsensa elämästä. Mutta jos se viiskymppinen nyt kuitenkin haluaisi kertoa jotain omista kuulumisistaan (vaikka työpaikan vahdoksestaan, syöpätutkimuksistaan tai kenties siitä, että on saamassa ensimmäisen lapsenlapsensa) ja oma iäkäs vanhempi, jolle tästä alkaa kertoa, joko keskeyttää kertomisen kokonaan tai vastaa vain "aha" ja jatkaa omista asioistaan kertomista, niin silloin kyse on vain ja ainoastaan siitä, ettei sitä iäkästä vanhempaa kiinnosta palaneen puupennin vertaa, vaikka se viiskymppinen lapsi kuolisi siinä vanhuksen silmien edessä. Riittää, että ennen kuolemaansa kuuntelee kuitenkin vanhuksen jaarittelut ensin loppuun. 

Vierailija kirjoitti:

Onko näiden joidenkin kommentoijien mielestä siis ihan normaalia, että vanhempi ei tiedä mitä (nyt aikuinen) lapsensa opiskeli, ei tiedä millä rahoitti opintonsa, ei tiedä mitä lapsi harrastaa, ei tiedä mitä lapsi tekee lomillaan ja vapaa-ajallaan, ei tiedä mitään lapsen ystävistä tai onko niitä edes, ei tiedä onko lapsi terve vai sairas, ei tiedä lapsensa arvoja tai mielipiteitä tai mistä ruoasta se tykkää, ei käytännössä tiedä yhtään mitään lapsensa elämästä, eikä tiennyt ikinä. Eikä kuuntele jos hänelle yrittää kertoa.

Minusta tuo ei ole normaalia, ja vaikea uskoa että joidenkin mielestä on. 

Heille se on normaalia, he ovat näitä sankareita joita pitää lasten kumartaa ja kuunnella koko elämänsä. Mun vanhempia kiinnostaa kaikki muu paitsi minun ja minun lapseni asiat. Siis myös ystävieni ja puolisoni asiat, ja heidän lastensa, ja vanhempiensa asiat kiinnostavat. Jos minulla on selkä kipeä ja olen saikulla, siitä ei kysytä mitään koskaan. Kun puolisoni on saikulla selän takia niin siitä kysellään kovasti. Kun lapseni meinasi hukkua, sanottiin voivoi, ja alettiin puhumaan siskoni lapsesta jolla oli poskessa pieni ihottumaläiskä. 

Olen huomannut saman. 40-luvulla syntyneet ovat minä- minä-ihmisiä. Heillä ei ollut ongelmaa laittaa omia lapsiaan mummolaan hoitoon pitkiksi ajoiksi, mutta omia lapsen lapsia otetaan hädin tuskin kylään eikä muiden asiat kiinnosta. Omat sairaskertomukset kyllä jankataan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko näiden joidenkin kommentoijien mielestä siis ihan normaalia, että vanhempi ei tiedä mitä (nyt aikuinen) lapsensa opiskeli, ei tiedä millä rahoitti opintonsa, ei tiedä mitä lapsi harrastaa, ei tiedä mitä lapsi tekee lomillaan ja vapaa-ajallaan, ei tiedä mitään lapsen ystävistä tai onko niitä edes, ei tiedä onko lapsi terve vai sairas, ei tiedä lapsensa arvoja tai mielipiteitä tai mistä ruoasta se tykkää, ei käytännössä tiedä yhtään mitään lapsensa elämästä, eikä tiennyt ikinä. Eikä kuuntele jos hänelle yrittää kertoa.

Minusta tuo ei ole normaalia, ja vaikea uskoa että joidenkin mielestä on. 

Heille se on normaalia, he ovat näitä sankareita joita pitää lasten kumartaa ja kuunnella koko elämänsä. Mun vanhempia kiinnostaa kaikki muu paitsi minun ja minun lapseni asiat. Siis myös ystävieni ja puolisoni asiat, ja heidän lastensa, ja vanhempi

Luulen vanhempiesi olevan aika neuvottomia kanssasi mitä uskaltaa puhua, kysyä.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samanlaista on täälläkin. Paitsi etteivät käännä puhetta itseensä vaan sisarukseeni ja hänen lapsiinsa. Eivät koskaan kysy eivätkä kuuntele minun tai jälkikasvuni asioista. En ole enää vuosiin kyllä kertonutkaan kuin ihan pakolliset, ja heti kun kuulen sisarukseni tai lastensa nimen vanhempieni suusta niin poistun paikalta. Eivät ole vielä oppineet, tuskin oppinevatkaan.

Kerro sisaruksellesi tuo asia.

Mä kerroin omalleni ja hän sanoi että aina kehutaan minut ja minun lapset eikä koskaan hänen!

Ja että on kans täysin kypsä kuuntelemaan kuinka paljon parempi minä lapsineni olen kaikessa.

Nykyisin molempia alkaa naurattaa kun se toisen kehuminen alkaa.

Olisipa hauskaa jos olisikin noin 😁 Ikävä kyllä sisarukselleni ei puhuta minusta mitään. On kun minua ja perhettäni ei olisi lapsuudenperheelleni olemassakaan.

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut saman. 40-luvulla syntyneet ovat minä- minä-ihmisiä. Heillä ei ollut ongelmaa laittaa omia lapsiaan mummolaan hoitoon pitkiksi ajoiksi, mutta omia lapsen lapsia otetaan hädin tuskin kylään eikä muiden asiat kiinnosta. Omat sairaskertomukset kyllä jankataan.

Olen 40-luvulla syntynyt. Kun miniä oli vakavasti sairas todella paljon hoidin pieniä lapsia ja teini-ikään asti olivat lomilla psljon meillä.   Myös tietysti toinen mummo, samanikäinen. Nyt yksi lapsi sairastaa syöpää, olen hänen seuranaan ollut koska hoidot vievät huonoon kuntoon.

Toimiiko viiskymppisen aivot tosiaan niin että kaikki samanikäiset ovat kuin minun vanhempiani, klooneja?  Eikö se ole jo jotain jumittumista, alkavaan dementiaan viittaavaa ajattelukyvyn heikkenemistä?  Sukulainen 55-vuotiaana oli jo hoitolaitoksessa Alzheimerin takia.

Minua rasittaA nää "boomerihullut"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko näiden joidenkin kommentoijien mielestä siis ihan normaalia, että vanhempi ei tiedä mitä (nyt aikuinen) lapsensa opiskeli, ei tiedä millä rahoitti opintonsa, ei tiedä mitä lapsi harrastaa, ei tiedä mitä lapsi tekee lomillaan ja vapaa-ajallaan, ei tiedä mitään lapsen ystävistä tai onko niitä edes, ei tiedä onko lapsi terve vai sairas, ei tiedä lapsensa arvoja tai mielipiteitä tai mistä ruoasta se tykkää, ei käytännössä tiedä yhtään mitään lapsensa elämästä, eikä tiennyt ikinä. Eikä kuuntele jos hänelle yrittää kertoa.

Minusta tuo ei ole normaalia, ja vaikea uskoa että joidenkin mielestä on. 

Heille se on normaalia, he ovat näitä sankareita joita pitää lasten kumartaa ja kuunnella koko elämänsä. Mun vanhempia kiinnostaa kaikki muu paitsi minun ja minun lapseni asiat. Siis myös ystävieni

 

 Luule pois. Mä taas tiedän että näin ei ole. Kyse on kiinnostuksen puutteesta, vaikka tämä totuus sinun onkin vaikea sietää ja mielellään keksisit jonkun muun syyn ettei mielesi hajoaisi palasiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vanhat ihmiset on yleensä narsistisia

Huh, luulin että nuorena pikemmin ollaan.

Jos ajatellaan, että ollaan nyt aikuisia kaikki ja jutellaan niin kuin toiselle aikuiselle eikä kutitella vauvaa leuan alta naurappas nyt.

miksi niiden tai kenenkään pitäisi olla kiinnostunut sinusta? oletko narsisti?

Tietysti perimänsä voi laittaa vanhempiensa syyksi, siihen asti ihan oikein. Näistä viiskymppisistä kuultaa kuitenkin itsekäs ja narsistinen ajatus, minusta, minun työstäni pitää puhua,  nuo vanhat höpsäkät, olisivat hiljaa, ketään kiinnosta liukkaus, saunavuorot, lähikaupan kiinni meno tms.

Luulen että jos ei esim sairaudesta "innostuta" vanhemmat miettivät tyttärensä tuntien mitä uskaltaa sanoa ettei mene liikaa yksityisalueelle. Kuitenkin kun kyseessä on aikuinen, yli 30 vuotta itsellistä elämää elänyt ihminen.  Jotkut eivät halua puhua syövästään mitään kenellekään, ei työssä ei suvulle.  Joku taas avomieline. , kertoo facessakin, nyt kävi näin.

Vastaan aapeen kysymykseen, että ei ole normaalia. Ilmeisesti ei ole itsellesikään uusi asia, koska kai ovat olleet samanlaisia koko aikuisuutesi ajan. Et voi heitä muuksi muuttaa jos et edes uskalla keskustella asiasta. Minä kyllä sanoisin suoraan, että kuunnelkaa nyt ihmeessä minuakin välillä. Meillä kyllä vanhempien kanssa puhutaan suoraan jos tarve vaatii, eikä kukaan loukkaannu.

Pahemmaksi menee sitten kun vanhenevat ja tarvitsevat apuja, ruumis ja sielu heikkenevät. Suusta voi sitten tulla ihan mitä vaan ja eivät ehkä kykene asioitaan hoitaa. 

Suurin osa vanhusten aikuisista lapsista näyttää täällä kertovan että hekin haluavat puhua vain itsestään.  Sukuvika sitten?

Aika normaalia.Olet aikuinen pärjäät itse.Sama täällä puuttuu enää et ei tunne.Ikäkin tekee tehtävänsä.

Huvittaa jotkut täällä kommentoivat seniori-ikäiset, kun tulevat kertomaan, että kyllä minä vaan olen kiinnostunut ja hoidan lapsenlapsia ja sitä ja tätä. No kiva, tää koko ketju ei sitten kosketa teitä millään lailla, ettekä voi ymmärtää aloittajan ja muiden samaa kokevien ongelmaa. 

Kovastihan täällä yleistetään, kaikki 80-+ on samanlaisia. 

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa vanhusten aikuisista lapsista näyttää täällä kertovan että hekin haluavat puhua vain itsestään.  Sukuvika sitten?

No mä olen tästä eri mieltä. Normaaliin aikuisten väliseen ihmissuhteeseen mielestäni kuluu, että välillä puhutaan sinusta, välillä minusta ja välillä jostain sellaisesta, joka ei liity meihin kumpaankaan (esim yhteiskunnallisista asioista, kirjallisuudesta, tieteistä, taiteista tai mistä tahansa). Mutta jos toinen puhuu vain itsestään ja omista asioistaan eikä halua koskaan kuulla sanaakaan sen toisen asioista tai sitä toista kiinnostavista asioita, niin tällainen ihmissuhde loppuu aika nopeasti ihan ystävienkin kesken. Kerroin jo tuolla aiemmin, että käyn joka sunnuntai isän luona kahvilla, kuuntelen hänen juttunsa ja lähden kotiin. Mutta en mä käy hänen luonaan enää tyyttärenä vaan eräänlaisena kuuntelemisen ammattilaisena. 

Aika tarkalleen vuosi sitten, kun muistisairas äitini vielä eli, mulla oli verenpoaineet niin korkealla, että riski oli jo suurin. Tasolla 230/190. Vastaavilla paineilla joulukuussa 2012 mulla repesi vatsassa valtimo aiheuttaen massiivisen sisäisen verenvuodon. Joten kävin vuosi takaperin lääkärissä ja lääkäri kirjoitti heti lisää lääkkeitä, sairasloman, ehdoton kielto nostella yhtään mitään ja myös suositus laittaa puhelin öiksi äänettömälle. Kerroin tästä puhelimessa isälleni, että nyt en ihan oikeasti voi enää juosta päivin ja öin sinne nostelemaan äitiä vessanpöntöltä tai tekeemään sitä sun tätä. Sanoin, että nyt sun pitää ihan oikeasti hankkia sinne ulkopuolista apua. Puhelun jälkeen meni alle tunti ja isä taas soitti. Äiti on kaatunut, tule äkkiä auttamaan. Sanoin isälle, että enkö mä just sulle sanonut, että mä en saa nostella yhtään mitään. Kehotin soittamaan ambulanssin, kun ei se jo vuoden ajan yritrtämäni turvapalvelu ollut kelvannut. Isä tiuskaisi, että tule sinä tänne soittamaan ambulanssi. Mä harvoin menetän malttini, mutta silloin kysyin isältäni, että kumman hän haluaa haudata ensin: vaimonsa vai nuorimman tyttärensä. Löi mulle luurin korvaan. Hetken päästä oli soittanut mun pojalleni (sille ainoalle lapsenlapselleen, joka ei ollut koskaan saanut isovanhemmiltaan yhtään mitään...ei maksettu autoja, asumiskuluja, ulkomaanmatkoja eikä mitään muutakaan). Mutta sitten mun 30+ poikanikin sairastui (ja sitä ennen kävi vaihtamassa mumminsa vaippoja yms) ja vasta sen jälkeen alkoi kelvata ulkopuolinenkin apu. Äiti eli siitä vielä kolmisen kuukautta. Mutta mulle tuli kuitenkin harvinaisen selväksi, että isälle on ihan ok, että mulla taas valtimo repeää (toista kertaa tuskin olisin yhtä onnekas kuin ekalla kerralla), kunhan sitä ennen käyn kantamassa äidin vessanpöntöltä takaisin sänkyyn. 

Kaikesta huolimatta ymmärrän isää. Ja olen jopa antanut anteeksi. Unohtanut en kuitenkaan ole. Hassua muuten, että mun vanhempani aikoinaan heittivät mut 18-vuotiaana täysin rahattomana syyskuiseen yönselkään, mutta siitä huolimatta minä olen ollut se, jonka olisi pitänyt huolehtia heistä ja juosta siellä päivin ja öin. Mitähän mun vanhemmat olisi tehneet, jos en silloin kasarin alussa olisikaan antanut heille anteeksi? Unohtanuthan mä en ole sitä vieläkään. 

Mutta kuten olen ennenkin kirjoitttanut, niin kun ihmisen elinpiiri supistuu, sen elinpiirin ulkopuoliset asiat eivät enää kiinnosta. TÄMÄ on ihan normaalia. 

Vierailija kirjoitti:

Nuoret, tulette itse ihan samaan pisteeseen, jos elinvuosia saatte.  Yrittäkää pistää paremmaksi, vaikka luulen että jaksatte vielä vähemmän.

Ei ikääntyminen välttämättä tee ihmisestä itsekästä omaan napaan tuijottajaa. Ei minun vanhempani ainakaan olleet sellaisia. He olivat vilpittömän kiinnostuneita lapsistaan ja lapsenlapsistaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole, jos he ovat 70-100 vuotiaita. Tälläkin hetkellä vanhempani eivät ole kertaakaan kysynet missä olen töissä, vaikka olen ollut uudessa paikassa jo yli 3 vuotta. Heitä ei kiinnosta. Äitini puhuu puhelimessa aina itsestään ja jos yritän sanoa jotain omasta elämästä, saan osakseni ivailua ja väheksyntää. Ikää heillä -80+ v. 

Mun vanhemmat käyttäytyi jo viiskymppisinä noin.

 

 

Kun olin viiskymppinen en enää 27-vuotiaan poikani elämään puuttunut.  Puhui vaimonsa kanssa mitä puhuivat asioistaan. (Ja olivat muuten aika ylimielisiä, se kuuluu nuoruuteen väheksyä vanhempiaan)

Ei vanhempiensa väheksyminen kuulu aikuisen ihmisen mihinkään ikävaiheeseen. Poikasi on outo.