Onko normaalia, että iäkkäät vanhempani eivät ole lainkaan kiinnostuneita minusta?

Vierailija kirjoitti:

Tietysti perimänsä voi laittaa vanhempiensa syyksi, siihen asti ihan oikein. Näistä viiskymppisistä kuultaa kuitenkin itsekäs ja narsistinen ajatus, minusta, minun työstäni pitää puhua,  nuo vanhat höpsäkät, olisivat hiljaa, ketään kiinnosta liukkaus, saunavuorot, lähikaupan kiinni meno tms.

Luulen että jos ei esim sairaudesta "innostuta" vanhemmat miettivät tyttärensä tuntien mitä uskaltaa sanoa ettei mene liikaa yksityisalueelle. Kuitenkin kun kyseessä on aikuinen, yli 30 vuotta itsellistä elämää elänyt ihminen.  Jotkut eivät halua puhua syövästään mitään kenellekään, ei työssä ei suvulle.  Joku taas avomieline. , kertoo facessakin, nyt kävi näin.

Eihän kyse ole tästä!!! Jos poika tai tytär kertoo vanhemmalleen vaikkapa sairastuneensa syöpään, niin sen vanhemman ei - ainakaan mun mielestä - pidä kuitata koko asiaa jollain "aha" kommentilla ja jatkaa omaa jaaritteluaan sitiä, miten naapurin Marjatan koira alkaa haukkua jo aamulla klo 4. Jos vanhus ei kuitenkaan ole vielä muistisairas, eikö voisi edes hetken aikaa olla kiinnostunut siitä, että ooh...saatanpa tässä joutua vielä hautaamaan lapsenikin ennenkuin itse kuolen? Mutta joillekin - ei tietenkään kaikille - naapurin Marjatan koiran aamuöinen haukkuminen on paljon tärkeämpi kuin se, kuoleeko oma lapsi syöpään. 

Mä vähän veikkaan, että jotkut ketjuun kommentoineet eivät ymmärrä hölkäsen pöläystä siitä, mitä ap tarkoittaa.  

Vierailija kirjoitti:

Aika normaalilta kuulostaa. Omat vanhempani katsovat telkkaa kun menen käymään. Isäni alkaa huutaa kun menen koiran kanssa että karvoja lähtee ja lattiaan tulee naarmuja. Jos sanon jotain kumpikaan ei vastaa, tv on tärkeämpi. Eli olen kuin ilmaa heille. Ei viitsi kovin usein käydä, vaikka lähellä asuvat. Vanhempani ovat 75 vuotiaita ja ikäisekseen hyvässä kunnossa. 

Älä herranjumala vie koiraasi heidän kotiinsa, kun vanhempasi eivät koirastasi tykkää! Tuohan on kiusantekoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole, jos he ovat 70-100 vuotiaita. Tälläkin hetkellä vanhempani eivät ole kertaakaan kysynet missä olen töissä, vaikka olen ollut uudessa paikassa jo yli 3 vuotta. Heitä ei kiinnosta. Äitini puhuu puhelimessa aina itsestään ja jos yritän sanoa jotain omasta elämästä, saan osakseni ivailua ja väheksyntää. Ikää heillä -80+ v. 

Mun vanhemmat käyttäytyi jo viiskymppisinä noin.

 

 

Kun olin viiskymppinen en enää 27-vuotiaan poikani elämään puuttunut.  Puhui vaimonsa kanssa mitä puhuivat asioistaan. (Ja olivat muuten aika ylimielisiä, se kuuluu nuoruuteen väheksyä vanhempiaan)

Ei vanhempiensa väheksyminen kuulu aikuisen ihmisen mihinkään ikävaiheeseen. Poikasi on outo.

Heh. Se kuuluu nuoruuteen, vanhemmat ei tiedä mitään ja siihen ettei vanhemmilla ole yhtä korkeita opintoja.  Pojalta ainakin nyt 25 vuotta myöhemmin mennyt tuo vaihe ohi kun elämänkokemus lisääntyy.

Nökyy kuuluvan myös keski-ikäisyyteen, tässä j a muissa vauvan keskusteluissa keski-ikäiset vöheksyvät ja pitävät ihan epäkelpoina niin omia kuin appivanhempiaan.

Jonkinlainen rehellisyys voisi kuulua keskusteluun. Tuostakin ilmiöstä.  Minä 50 v haukun vanhempiani ja seuraavassa kommentissa väitän etten niin tee.

  Tyttäreni miehineen naureskeli kun abitalvena kuulivat lapseltaan miten ajasta jälkeenjääneitä ja vanhanaikaisia ja tietämättömiä ovat vanhemmat, kirkeastikoulutetut keskitason johtajat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika normaalilta kuulostaa. Omat vanhempani katsovat telkkaa kun menen käymään. Isäni alkaa huutaa kun menen koiran kanssa että karvoja lähtee ja lattiaan tulee naarmuja. Jos sanon jotain kumpikaan ei vastaa, tv on tärkeämpi. Eli olen kuin ilmaa heille. Ei viitsi kovin usein käydä, vaikka lähellä asuvat. Vanhempani ovat 75 vuotiaita ja ikäisekseen hyvässä kunnossa. 

 

 

 

Joo minun isäni alkoi raivota kun leikkasin itselleni kahvipöydässä hänen mielestään ylimääräisen 1/4 pullasta. Kukaan toinen aikuinen ei ole ikinä käyttäytynyt niin huonosti kuin minä, mm. hän vaahtosi minulle. Henkilö on vielä monimiljonääri. Sanomattakin on selvää että välimme ovat olleet todella huonot lähes läpi elämäni. Välittämisestä en ole viime vuosikymmeninä edes haaveillut. 

Ahneus ja rahanhimo on sairaus. Se menee lähimmäisten edelle. Isällesi tekisi oikein hyvää menettää kaikki omaisuutensa.

On ihan tavallista. Useimmat vanhukset on tuollaisia, että elämä supistuu sen oman elämän ympärille. Mun vanhemmatkin muuttui eläkkeellä aika äkkiä sellaiseksi. Juttelevat mulle omasta elämästä ja vaikka eläkeläisten kuntosalilta tuttujen muiden vanhusten kaikki sairaudet. Mutta jos minä puhun jotain mun jutuista, eivät ole kiinnostuneita tai ota kovin vakavasti. Nuorilla mitään ongelmia ole (olen 50v, mutta heidän silmissään nuori plikka) :D En minä ole tuosta mitään välittänyt, sellaista se on, ihan samanlaisia olivat niidenkin vanhemmat kun elivät, muistan aina miten inhosin mummolakäyntejä, kun ne vanhukset puhui vain sairauksistaan ja tutun tuttujen sairauksista.

Miksi siedätte tuollaista käytöstä? Boomerit käyttäytyvät just niin huonosti kuin saavat, eikä ole muissa maissa normaalia käytöstä että edes iäkkäimmät vanhukset pyörivät oman napansa ympärillä. 

Teillä ei suvussanne ole normaaleja käytöstapoja? Ajatukset voi pitää ominaan.

Onko normaalia että aikuinen on riippuvainen vanhemmistaan, ihmettelemällä kun vanhemmat eivät enää halua puhua hänestä ? Vanhemmat on sinut aikuiseksi saaneet, niin ovat jo tarpeeksi pistäneet sinut itsensä edelle, joten nyt on jo heidän vuoro. 

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietysti perimänsä voi laittaa vanhempiensa syyksi, siihen asti ihan oikein. Näistä viiskymppisistä kuultaa kuitenkin itsekäs ja narsistinen ajatus, minusta, minun työstäni pitää puhua,  nuo vanhat höpsäkät, olisivat hiljaa, ketään kiinnosta liukkaus, saunavuorot, lähikaupan kiinni meno tms.

Luulen että jos ei esim sairaudesta "innostuta" vanhemmat miettivät tyttärensä tuntien mitä uskaltaa sanoa ettei mene liikaa yksityisalueelle. Kuitenkin kun kyseessä on aikuinen, yli 30 vuotta itsellistä elämää elänyt ihminen.  Jotkut eivät halua puhua syövästään mitään kenellekään, ei työssä ei suvulle.  Joku taas avomieline. , kertoo facessakin, nyt kävi näin.

Eihän kyse ole tästä!!! Jos poika tai tytär kertoo vanhemmalleen vaikkapa sairastuneensa syöpään, niin sen vanhemman ei - ainakaan mun mielestä - pidä kuitata koko asiaa jollain "aha" komm

En rasittaisi yli 80 vuotiasta itsekin syövän läpi käynyttä äitiäni, jos minulla olisi syöpä, kuolisi varmaan huolesta 

"Koskaan et muuttua saa, ole sellainen vain kuin sinut ensin näin."

Kai normaalisti asioista puhutaan, vaikken nää yhtä lasta kuin pari kertaa vuodessa, kuulumisensa kuitenkin päivittävät.

Tästä keskustelusta tuli lähinnä mieleen että  jotenkin kun elämä on kovaa haetaan itsekin jo ehtoopuolella vanhemmista sitä samaa kuin lapsena, huolenpitoa, aikuisen lohdutusta. 

Ja näinhän on, vanhempien tehtävä ei lopu koskaan, heidän on oltava niitä vahvoja tukipylväitä, eivät saa muuttua vanhoiksi ja elämän supistuessa sen suppeuden vangiksi.

Vierailija kirjoitti:

Kokeile että et kerrokaan omista asioistasi vaan tykität yhden vierailun koko ajan kysymyksiä heille.

Taitavat elää niin omassa kuplassaan, että tuskin tästäkään heräisivät.

Vierailija kirjoitti:

Ap lisää vielä, että äitini tietää kyllä tarkkaan naapureittensa aikuisten lasten asiat. Oma aikuinen lapsi vaan ei kiinnosta. 

ap

Tätä kyllä ihmettelen. Kyse ei ole siitä että vain omat asiat kiinnostaa, jos kerran naapurin asiat kuunellaan tarkkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on enemmän ihmisen persoonasta kuin iästä johtuva juttu. Jotkut ovat itsekeskeisiä.

Oma äitini oli kuolemaansa asti kiinnostunut elämästämme ja lapsenlapsistaan, kyseli kuulumiset ja kuunteli. Ei puhunut paljon itsestään.

Edelleen elossa oleva anoppini puhuu aina itsestään, omista tekemisistään, eikä koskaan kysy kuulumisia, eikä ole kiinnostunut lainkaan lapsenlapsistaan.

Kun käymme kylässä, hän puhuu tauotta esim. ihmisistä, joita emme tunne. Kuuntelemme 2 tuntia ja lähdemme kotiin. Lapsenlapsistaan, jotka ovat käymässä vaatii samaa tauotonta kuuntelemista. Putoaisin tuolilta jos hän joskus kysyisi, mitä kuuluu.

 

 

 

 

Rohkeita on anopit jotka miniöiltä kysyvät mitään. "Aina se utelee , mitä sille kuuluu mun työt tai kuntosalit."

 

Olisi nyt edes sen verran rohkea, että kysyisi lapsenlapseltaan "mitä sinulle kuuluu", kun hän on 2 tuntia kiltisti kuunnellut mamman yksinpuhelua meidän kanssamme. 😆

Anoppini juoksee jokaisesta pieraisusta lääkärissä, mutta kun itse sairastuin vakavasti sairauteen, joka tulee lyhentämään elinikääni, hän vain vähätteli, etten muka ole oikeasti sairas ja tämä tautihan on nykyään muka joka toisella. Opin ainakin, että itsestäni ei kannata kertoa mitään

 -sama-

Tässä ketjussa on ollut vertaistukea ja vastapainoksi esimerkkejä siitä, miten ajattelemattomia jotkut ihmiset ovat.

Ja jotenkin hassu oletus, että aikuinen lapsi tarkoittaa automaattisesti 50-vuotiasta ja hänen vanhempansa ovat 80-vuotiaita. Itse ainakin ajattelin olevani "aikuinen lapsi" jo parikymppisenä, asuinhan jo omillani ja vastasin omasta elämästäni. 

Vanhempani ovat olleet aikalailla aina samanlaisia kuin ap:n. Puhuvat taukoamatta omista asioistaan eivätkä kysy mitä minulle kuuluu ja jos jotain yritän kertoa, keskeyttävät ja kertovat taas juttujaan. Hassuinta tosiaan on se, että eivät aina edes kerro omia asioitaan vaan jotain tutuntutun tai naapurin asioita. Tiedän enemmän minulle tuntemattomien ihmisten asioista kuin omat vanhempani tietävät minun asioistani. Ja heillä on tosiaan omaa sosiaalista elämää, eivätkä nämä meidän kohtaamiset ole olleet mitään sellaisia hetkiä joissa asuntoonsa vangittuna elävä vanhus saa hetkeksi seuraa.

Vanhempani eivät olleet lapsuudessanikaan kiinnostuneita ja perhe-elämään kuului myös fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Kun aikuistuttuani suhde oli mitä oli ja tuntui kuin olisin joku ammattikuuntelija jonka päälle saa kaataa kaiken ja jos en vastaa puhelimeen, siitäkös vasta helvetti repeää, päätin katkaista välit.

Sitä ennen yritin kyllä monta kertaa selittää tuntemuksiani, mutta ei mennyt perille.

Pahinta oli kun sairastuin vakavasti ja asiasta ei puhuttu sanallakaan. Kertaakaan ei kyselty, miten minulla menee tai miten pärjätään puolisoni kanssa vain yhden tuloilla kun sairaspäiväraha oli pieni. (Apua emme olettaneet saavamme vaikka vanhempani ovat varakkaita.) Pelkkä kiinnostus olisi riittänyt.



Ja kun tähän nyt kuitenkin joku tulee mussuttamaan kiittämättömistä lapsista tai sukupolvien välisestä kuilusta: Aikuisiin ihmissuhteisiin kuuluu toisen kunnioitus ja vastavuoroisuus. Ei kukaan aikuinen jaksa sellaista ystävyyssuhdettakaan missä toinen vain vuodattaa omia asioitaan eikä tule ikinä kuulluksi tai kohdatuksi. Miksi sellaista itsekästä käytöstä pitäisi sietää omilta vanhemmiltaan?

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika normaalilta kuulostaa. Omat vanhempani katsovat telkkaa kun menen käymään. Isäni alkaa huutaa kun menen koiran kanssa että karvoja lähtee ja lattiaan tulee naarmuja. Jos sanon jotain kumpikaan ei vastaa, tv on tärkeämpi. Eli olen kuin ilmaa heille. Ei viitsi kovin usein käydä, vaikka lähellä asuvat. Vanhempani ovat 75 vuotiaita ja ikäisekseen hyvässä kunnossa. 

 

 

 

Joo minun isäni alkoi raivota kun leikkasin itselleni kahvipöydässä hänen mielestään ylimääräisen 1/4 pullasta. Kukaan toinen aikuinen ei ole ikinä käyttäytynyt niin huonosti kuin minä, mm. hän vaahtosi minulle. Henkilö on vielä monimiljonääri. Sanomattakin on selvää että välimme ovat olleet todella huonot lähes läpi elämäni. Välittämisestä en ole viime vuosikymmeninä edes haaveillut. 

Helpompi on kamelin mennä neulansilmän läpi, kuin rikkaan päästä taivasten valtakuntaan. Matt. 19:24 (Jeesus sanoi näin)

Raha lisää usein ahneutta. Mikään ei riitä.

Vierailija kirjoitti:

Miksi siedätte tuollaista käytöstä? Boomerit käyttäytyvät just niin huonosti kuin saavat, eikä ole muissa maissa normaalia käytöstä että edes iäkkäimmät vanhukset pyörivät oman napansa ympärillä. 

Käytöstä siedetään yksinomaan vain siksi, ettei vanhemmat tai appivanhemmat tule elämään ikuisesti.

Tämä on vain normaalia vanhemman ihmisen vikojen sietämistä. Jokainen tulee vanhaksi, jos hyvin käy. Voi yrittää ottaa opiksi ja olla parempi ihminen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On mielestäni. Omat vanhemmat ovat samanlaisia. Joskus kysyvät muodon vuoksi mitä kuuluu, mutta ei he vaikuta kovin kiinnostuneilta vastauksesta. Ajattelen, että elän heidän näkökulmastaan niin eri maailmassa, eikä he enää jaksa innostua uudesta. Toisaalta he ovat myös olleet minusta kiinnostuneita koko elämäni alkupuoliskon, nyt heillä on lupa olla kiinnostuneita lähinnä itsestään.

Omat vanhempani menettivät kiinnostuksensa minuun kun olin noin 10-vuotias, joten en oikein osaa ajatella, että olisi ok muuttua sen suhteen vain pahempaan suuntaan. Mutta sellaista kai se on. 

Minulla samanlaiset vanhemmat ja en edes muista aikaa, jolloin olisivat olleet minusta älyttömän kiinnostuneita. Kontrasti siihen kuinka omien lasten asiat kiinnostavat on suuri ja on kyllä vaikeaa kuvitella, että vielä silloin kun olen ihan sieluni voimissaan esim. 65-75v. ei kiinnostaisi omien lasten elämä sen syvemmin. 

Kuka on käynyt dementiaosastoilla on kuullut kuinka siellä potilaat huutaa äitiä auttamaan.

Äiti, synnyttäjä, on tärkeä ihmisen elämässä. Me äidit emme vaan sitä aina muista vaan luulemme kun olemme purjeet ommelleet ja laittaneet lapsen elämän merelle ei tehtävä lopu vain suotuisten tuulten rukoilemiseen.

Itse en ainakaan ole tajunnut mitä kaikkea minulta 80 v saattaa lapset vielä odottaa.  Tosin en pidä itseäni ainakaan kaikkein itsekkäimpänä, kuuntelen lasten työeämän lisäkoulutukset, kokousmatkat ulkomaille, lomamatkar, asunnonvaihdot. Lasgen ripafit, yo-jutut, opiskelut.   Kroonisista sairauksistani en juuri puhu, mitäpä puhumista niissä. 

Mutta en tosiaan ole tajunnut miten paljon viiskymppiset vielä odottavat vanhemmiltaan.

Ei ole normaalia, valitettavan yleistä kylläkin.

Joku kirjoitti pitsanpaistajan ylistämisestä. Meillä on sama juttu, jos menen käymään niin saan kuulla kuinka pikkuserkkuni ajaa taksia, miten hienoa ja mahtavaa ja vastuullista työtä. Voi kuljettaa ihmisiä jopa sairaalaan, ihmiset kuolisivat ilman häntä. Seuraavaksi hän kuulemma ostaa koko taksiyrityksen. En ole tavannut pikkuserkkua kuin ohimennen lapsena sukujuhlissa, ei mitään sidettä häneen.

Kun itse valmistuin kandiksi, äiti tuhahti "eihän sillä pääse mihinkään töihin!" Pääsin heti seuraavalla viikolla pitkään sijaisuuteen. Äitini on akateeminen, mikä tekee käytöksestään entistä erikoisempaa. Taksinkuljettaja on yhteiskunnan toimivuuden kannalta välttämätön ammatti ja on hienoa että sukulainen löysi työn, mutta pitääkö sitä jauhaa vuosikaudet omalle lapselle, jonka saavutuksia ei noteeraa lainkaan.

Isäni puolestaan namedroppailee kyllästymiseen saakka. Hänen alakoulukaverinsa poika tienaa hyvin ja hän puhuu tästä kuin parhaasta ystävästään, vaikkei ole nähnyt poikaa kuin vauvana. Toisesta koulukaverista tuli lääkäri, häneltä tulee isälleni joulukortti ja isä muistaa mainita joka lauseessa "kun Hannuhan on lääkäri". Lääkäri lääkäri lääkäri.

Mitään myönteistä ei näiltä ihmisiltä saa itselleen, aina vaan pahan mielen kun on täysin näkymätön omille vanhemmilleen. Vain yleisöä.

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa vanhusten aikuisista lapsista näyttää täällä kertovan että hekin haluavat puhua vain itsestään.  Sukuvika sitten?

No mä olen tästä eri mieltä. Normaaliin aikuisten väliseen ihmissuhteeseen mielestäni kuluu, että välillä puhutaan sinusta, välillä minusta ja välillä jostain sellaisesta, joka ei liity meihin kumpaankaan (esim yhteiskunnallisista asioista, kirjallisuudesta, tieteistä, taiteista tai mistä tahansa). Mutta jos toinen puhuu vain itsestään ja omista asioistaan eikä halua koskaan kuulla sanaakaan sen toisen asioista tai sitä toista kiinnostavista asioita, niin tällainen ihmissuhde loppuu aika nopeasti ihan ystävienkin kesken. Kerroin jo tuolla aiemmin, että käyn joka sunnuntai isän luona kahvilla, kuuntelen hänen juttunsa ja lähden kotiin. Mutta en mä käy hänen luonaan enää tyyttärenä vaan eräänlaisena kuuntelemisen ammattilaisena. 

 

 ai vitsit miten tuleekaan mieleeni kun isäni soitteli harva se viikko joskus jopa useita kertoja päivässä ja yleensä täysin yllättäen että mene sinä nyt sinne juoppo veljesi luokse /kuskaa hänet jonnekin / muulla tavoin lähdet nyt hoitamaan juoppo veljen asioita kun hän ei enää jaksa niitä veljen puolesta hoitaa. Ei ollut mitään väliä missä olin tai mitä olin tekemässä vaan heti olisi pitänyt lähteä apuun. Siellä olen etsinyt autolla pitkin poikin kyliä veljeä, käynyt puhettamassa kotonaan missä veli on humalassa maannut sohvalla viinapulloot ympärillään, nostellut ojasta veljeä, enkä tästä toiminnasta ole koskaan saanut mitään muuta kuin haukkuja siitä miksi en tee enemmän. Kaikki keskustelut vanhempien kanssa kuinka he vain mahdollistavat veljen juomista ovat valuneet kuin vesi hanhen selästä. Sairastuin itsekin koska minulla oli omakin elämä ja siinä ovat kuormituksen mutta silti olisi pitänyt hypätä heti joka kerta kun isäni soitti ja käski ja aina auttamaan tai niin sanotusti auttamaan alkoholisti veljeä.