Onko normaalia, että iäkkäät vanhempani eivät ole lainkaan kiinnostuneita minusta?

Vierailija kirjoitti:

Onko normaalia että aikuinen on riippuvainen vanhemmistaan, ihmettelemällä kun vanhemmat eivät enää halua puhua hänestä ? Vanhemmat on sinut aikuiseksi saaneet, niin ovat jo tarpeeksi pistäneet sinut itsensä edelle, joten nyt on jo heidän vuoro. 

Muutennihan hyvä mutta et sinä määrää sitä että kenen vuoro milloinkin on ottaa paskaa niskaan. Ihminen voi aivan hyvin olla kuuntelematta vanhoja vanhempiaan, hänen ei ole mikään pakko nimittäin sitä tehdä eikä ole olemassa mitään heidän vuoroa. Jos he eivät lapsia halunneet niin heidän olisi pitänyt jättää silloin lapset tekemättä. Lasten niiden aikuisienkaan vika se ei ole että heidän vanhempansa on Heidät aikoinaan mennyt tekemään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko normaalia että aikuinen on riippuvainen vanhemmistaan, ihmettelemällä kun vanhemmat eivät enää halua puhua hänestä ? Vanhemmat on sinut aikuiseksi saaneet, niin ovat jo tarpeeksi pistäneet sinut itsensä edelle, joten nyt on jo heidän vuoro. 

Muutennihan hyvä mutta et sinä määrää sitä että kenen vuoro milloinkin on ottaa paskaa niskaan. Ihminen voi aivan hyvin olla kuuntelematta vanhoja vanhempiaan, hänen ei ole mikään pakko nimittäin sitä tehdä eikä ole olemassa mitään heidän vuoroa. Jos he eivät lapsia halunneet niin heidän olisi pitänyt jättää silloin lapset tekemättä. Lasten niiden aikuisienkaan vika se ei ole että heidän vanhempansa on Heidät aikoinaan mennyt tekemään. 

Minäkin ihmettelen näitä kommentteja, joiden mukaan aikuisella lapsella ei olisi muuta vaihtoehtoa kuin kuunnella vanhempiaan, jotka eivät juuri välitä, onko se aikuinen lapsi elossa vai kuollut. 

Mä en ole enää vuosiin puhunut omista asioista/ongelmista äidille joka päälle 80. Vaikka olisinkin toisaalta halunnut. Välit ovat todella etäiset kaikin puolin. Sukulaisten perheistä ym naapureiden asioista kyllä saanut kuulla. Luottamus myös on mennyt em syystä.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole normaalia, valitettavan yleistä kylläkin.

Joku kirjoitti pitsanpaistajan ylistämisestä. Meillä on sama juttu, jos menen käymään niin saan kuulla kuinka pikkuserkkuni ajaa taksia, miten hienoa ja mahtavaa ja vastuullista työtä. Voi kuljettaa ihmisiä jopa sairaalaan, ihmiset kuolisivat ilman häntä. Seuraavaksi hän kuulemma ostaa koko taksiyrityksen. En ole tavannut pikkuserkkua kuin ohimennen lapsena sukujuhlissa, ei mitään sidettä häneen.

Kun itse valmistuin kandiksi, äiti tuhahti "eihän sillä pääse mihinkään töihin!" Pääsin heti seuraavalla viikolla pitkään sijaisuuteen. Äitini on akateeminen, mikä tekee käytöksestään entistä erikoisempaa. Taksinkuljettaja on yhteiskunnan toimivuuden kannalta välttämätön ammatti ja on hienoa että sukulainen löysi työn, mutta pitääkö sitä jauhaa vuosikaudet omalle lapselle, jonka saavutuksia ei noteeraa lainkaan.

Isäni puolestaan namedroppailee kyllästymiseen saakk

Mulla on samanlaiset vanhemmat. Luulin että he ovat hieman omituisia, mutta ilmeisesti tällaista käytöstä on muillakin. En ymmärrä mistä se johtuu.

Tämä ketju on ihan parasta vertaistukea noista muutamasta nillittäjämummelista huolimatta, kiitos siis kaikille!

Ja siis tuo omituinen muiden / vieraiden tekemisten päivittely ja etenkin niiden ylistäminen on aivan käsittämätön tapa. Toki sitä oli jo lapsuudessa kuinka se naapurin liisa on niin paljon etevämpi siinä ja aina niin iloinenkin ja mikset ole yhtään samanlainen narinarivalivali, mutta että yhä edelleen se serkunkumminkaiman neuloma villapaita on ihan uuh, mahtavaa ja kyllä se van osaa vaikka sillä omalla lapsella olisi päällään just tasan samanlainen, itseneulottu neule. (joo, oli suosittu malli)

Tai kun sukulaispoika lopettaa röökinpolton niin se on ihan mahtisuoritus ja porukalla sille jopa ostettiin tyttöystävineen palkinnoksi etelänreissu, koska oli se niin kova paikka ja vaati itsekuria eikä monelta onnistu. Samaan aikaan sitä oman lapsen vastaavaa tekoa ei edes noteerattu.. (ei olisi etelänmatkaa tarvinnut ostaakaan, mutta sitä lopettamistani ei edes huomattu ennen kuin sitten itse mainitsin että vuosi tuli täyteen savuttomana. Sitähän ei siis edes uskottu ja lopulta se kuitattiin että tulet niin repsahtamaan vielä..)

Vierailija kirjoitti:

Miksi siedätte tuollaista käytöstä? Boomerit käyttäytyvät just niin huonosti kuin saavat, eikä ole muissa maissa normaalia käytöstä että edes iäkkäimmät vanhukset pyörivät oman napansa ympärillä. 

Terve boomerihullu😅

Kovaa on elämä ja aikuisuus. Pelkään aikaa kun vanhemmat kuolevat ja itse olen se  vanhus.  Miten osaan olla hyvä vanhus?

Tämä taitaa olla aika yleistä. Appivanhempieni entinen naapuri sattuu olemaan kollegani. Tämän yli 15 vuoden suhteemme aikana olen kuullut monta ylistävää luentoa siitä, kuinka "Kaisalla" on niin hyvä ammatti, kuinka hän on edennyt ja tekee niin vastuullista hommaa. Olen itse akateemisesti koulutettu ja työskentelen firmassamme huomattavasti vastuullisemmassa ja paremmin palkatussa hommassa kuin "Kaisa". Alkuvuosina yritin usein kertoa heille, mitä teen työkseni, mutta se ei selvästi kiinnostanut, joten lopetin. 

Kaupungissamme on eräs kunnallispoliitikko, jonka nimi joskus vilahtaa paikallislehdessä. Mies oli joskus tosi nuorena (yli 20 v sitten) käynyt kerran treffeillä tämän naisen kanssa. Tästä muistetaan joka kerta lehden luvun jälkeen puhua, että huomasitteko että "Niinan" nimi oli lehdessä? Niin meidän Mikkohan ennen seurustellut Niinan kanssa ja Niinahan on oikein  insinööri!!!

Lähinnä nämä jutut olen ottanut huumorilla mutta joskus tulee mieleeni että ovatkohan he 15 vuoteen lainkaan edes kuunnelleet, mitä olen puhunut ja olenko heidän mielestään ihan epäsopiva puoliso heidän pojalleen 😂

Nyt tulee mielenkiintoinen ilta kun päästiin anoppeihin.  Päästiinkö jo boomereista eroon ja nuorempaan  kaartiin ikäviä äitejä ja anoppeja?  

Vierailija kirjoitti:

Miksi siedätte tuollaista käytöstä? Boomerit käyttäytyvät just niin huonosti kuin saavat, eikä ole muissa maissa normaalia käytöstä että edes iäkkäimmät vanhukset pyörivät oman napansa ympärillä. 

No, mun vanhemmat on 80 ja 82, ja minä katson asian niin, että nyt on se elämänvaihe, jossa minä huolehdin heistä ja siedän heiltä kaikenlaista mitä en nuoremmalta olisi sietänyt, samoin kuin he siesivät minulta kaikenlaista minun ollessa lapsi ja nuori, ja silti huolehtivat minusta vaikka olin ärsyttävä ja vaikea. Monella tapaa vanhana tulee lapseksi jälleen. En minä esim. katso, että voisin kuormittaa vanhempiani omilla ongelmillani. Minä olen nyt se vahvempi aikuinen, ja minun pitää kantaa omat taakkani, ja tarvittaessa lisäksi heidän taakkojaan. En minä myöskään siitä hajoa, jos minua ei huomioida ja puhuvat oman elämänpiirinsä asioista. Tai vaikka arvostelevat pukeutumistani tai ulkonäköäni. Ymmärrän, että vaikkei kummallakaan ole mitään muistisairautta todettu, niin kyllähän se ikä alkaa jo aivoihin vaikuttaa. Otan samalla lailla korvasta sisään, toisesta ulos, kuin ottaisin teinin räpätykset. Mun vanhemmat on aina olleet tosi hyviä vanhempia, ei tulisi mieleenkään hylätä heitä vanhoina, jos muuttuvatkin sitten iän myötä vähän erilaisiksi kuin ennen.

Vierailija kirjoitti:

Tämä taitaa olla aika yleistä. Appivanhempieni entinen naapuri sattuu olemaan kollegani. Tämän yli 15 vuoden suhteemme aikana olen kuullut monta ylistävää luentoa siitä, kuinka "Kaisalla" on niin hyvä ammatti, kuinka hän on edennyt ja tekee niin vastuullista hommaa. Olen itse akateemisesti koulutettu ja työskentelen firmassamme huomattavasti vastuullisemmassa ja paremmin palkatussa hommassa kuin "Kaisa". Alkuvuosina yritin usein kertoa heille, mitä teen työkseni, mutta se ei selvästi kiinnostanut, joten lopetin. 

Kaupungissamme on eräs kunnallispoliitikko, jonka nimi joskus vilahtaa paikallislehdessä. Mies oli joskus tosi nuorena (yli 20 v sitten) käynyt kerran treffeillä tämän naisen kanssa. Tästä muistetaan joka kerta lehden luvun jälkeen puhua, että huomasitteko että "Niinan" nimi oli lehdessä? Niin meidän Mikkohan ennen seurustellut Niinan kanssa ja Niinahan on oikein  insinööri!!!

Lähinnä nämä jutut olen ottanut hu

Jos viet punaisen maton anopille jossa lukee koulutuksesi, asemasi englanniksi ja palkka kultakirjailtuna jospa se anoppi tajuaisi sen levittää eteiseen kun menette. 

Nro 09: "En rasittaisi yli 80 vuotiasta itsekin syövän läpi käynyttä äitiäni, jos minulla olisi syöpä, kuolisi varmaan huolesta "

Mutta sun mielestä kuitenkin sen syöpäsairaan viiskymppisen  pitää jaksaa kuunnella omalta vanhemmaltaan jatkuvaa valitusta naapurin koiran haukkumisesta aamuyöllä tai jonkun kumminkaiman tyttären elämästä?  Jos mun lapseni - jotka ovat jo kohta nelikymppisiä - tulisivat kertomaan mulle omasta vakavasta sairaudxestaan, että todellakaan keskeyttäisi heitä enkä kuittaisi heidän kertomaansa sanomalla "aha" ja alkaisi kertoa, miten taloyhtiössä se ja se yhtiökokouksessa sanoin sitä sun tätä. 

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut saman. 40-luvulla syntyneet ovat minä- minä-ihmisiä. Heillä ei ollut ongelmaa laittaa omia lapsiaan mummolaan hoitoon pitkiksi ajoiksi, mutta omia lapsen lapsia otetaan hädin tuskin kylään eikä muiden asiat kiinnosta. Omat sairaskertomukset kyllä jankataan.

Haista home. Kyllä koko lähipiirini ovat 40-50 luvuilla syntyneitä ja meidän lapsemme eivät ole paljonkaa mummoilla olleet  koska ne mummotkin olivat töissä. Ja jääneet eläkkeelle usein 65 v ja lapsenlapset olleet jo aika isoja siinä vaiheessa. Lapset teimme useimmiten nuorina allle 3-kymppisinä.

Sitä vastoin meillä on jo monilla mökit ja aikaisemmin jääty eläkkeelle ja esim omat lapsenlapseni ovat olleet parivuotiaasta asti koko kesän meillä mökillä ja vanhemmat ovat olleet omien lomiensa ajan mukana.

Kaikilla on ollut mukavaa. Nyt ne lapset ovat jo teinejä ja käyvät jopa yökylässä ja lomilla edelleen ovat mielellään mökillä.

Mistähän tuollaisia ihmisiä löytyy, joita kuvaat; varmaan trollin näppäimistöltä😅

On aivan normaalia. Ihmiset ikään katsomatta ovat erittäin itsekkäitä. Vain omaa napaa tuijotetaan.

Tuntuu että ne joilla on ollut turvalliset ja välittävät vanhemmat eivät ollenkaan käsitä että näin ei ole joka suvussa. Itse esimerkiksi olen ymmärtänyt jo yli 20 vuotta sitten etten vahingossakaan kerro omista vaineuksistani heille. Tyly, asiasta täysin ohi katsova reaktio vain pahentaisi oloani, sen ymmärsin nuorena aikuisena kun vielä jaksoin yrittää. Ja kyllä, vanhempien tehtävä on tukea ja kantaa huolta lapsistaan. Olisi kannattanut ajatella siinä vaiheessa kun lapsia alkoi tekemään. 

Vierailija kirjoitti:

On aivan normaalia. Ihmiset ikään katsomatta ovat erittäin itsekkäitä. Vain omaa napaa tuijotetaan.

No mutta eihän monikaan tunnu tuijottavan omaa napaansa vaan se kiinnostus muiden ihmisten (naapurit, sukulaiset, entiset naapurit ja työkaverit ja jopa julkimot) elämään tuntuu olevan jopa rajatonta ja näiden muiden ihmisten tekemisistä (ja tekemättä jättämisistä) jaksetaan kyllä puhua, mutta sen sijaan sen oman lapsen asiat ei kiinnosta kilinveen vertaa.

Ja jos sattuu kiinnostamaan niin lapsen mielipiteet / tekemiset on vääriä ja ainakin täysin merkityksettömiä ja arvottomia esim naapurin pirkon veljenpoikaan verrattuna.

Itselläni on jo iäkkäät vanhemmat. Nykyään suurin piirtein siedän protestoimatta sitä, että heiltä ei juurikaan heru ymmärrystä tai myötätuntoa mutta vastalahjaksi muutaman vuoden päästä kun he alkavat olla hauraita ja avun tarpeisia maksan kaikki korkojen kera ja aion viis veisata heidän terveyshuolistaan. Turha soittaa minulle yhtä ainutta kertaa jos sattuu wcssä kaatumaan tms. 

Tämä on mielenkiintoinen kurkistus viiskymppisten mielenmaisemista.  Vanha äiti joka on 30 vuotta ollut  eläkkeellä puhuu naapurin pirkon lapsenlapsesta, juttuja , mitä on kuullut , päivät on ykstoikkoisia ja yksinäisiä.  Pirkon kanssa kahvittelu joskus tai Liisan kanssa roskiksella puhuminen kohokohtia. Lapsillekaan ei uskalla soitella etteivät suutu häiriöstä.

Oma aikuinen lapsi , joka käy ehkä harvoin, ottaa sen itseensä.  Ei äiti minua kehu vaikka olen sentään..... hänestä pirkon tyttärentyttären  kesätyökin on parempaa. 

Jotenkin olen nyt ymmälläni.

"... Jossa minä huolehdin heistä ja siedän heiltä kaikenlaista mitä en nuoremmalta olisi sietänyt, samoin kuin he siesivät minulta kaikenlaista minun ollessa lapsi ja nuori, ja silti huolehtivat minusta vaikka olin ärsyttävä ja vaikea.

... 

 Mun vanhemmat on aina olleet tosi hyviä vanhempia, ei tulisi mieleenkään hylätä heitä vanhoina, jos muuttuvatkin sitten iän myötä vähän erilaisiksi kuin ennen. "

------

Mutta sun tarinahan on ihan eri, kuin mistä tässä ketjussa on enimmäkseen puhuttu. Me muut puhutaan vanhemmista jotka on olleet aina samanlaisia, ja jotka eivät ole huolehtineet (nyt jo aikuisesta) lapsestaan koskaan. On ihan eri asia huolehtia ja sietää vanhempaa joka on ollut hyvä tai edes ihan ok vanhempi ja joka on vasta vanhana muuttunut itsekkääksi, kuin sietää saman vanhan vähättelevän käytöksen jatkumista vuosikymmenestä toiseen kun itse ei ole koskaan saanut vastapuolelta minkäänlaista ymmärrystä tai kiinnostusta. Näissä tapauksissa ei ole syntynyt minkäänlaista kiinteää sidettä vanhempaan, muuta kuin velvollisuuden ja syyllistämisen side sekä vanhempien että ympäristön toimesta. Ei ole hyviä muistoja, ei rakkautta, ei kiitollisuutta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sukupolvikysymys, varmaan ovat tottuneet että seurassa kun ollaan, vanhempien asiat on tärkeämpiä kuin nuorempien.

Voi olla. En vaan itse oikein jaksa kun ei minulla ole kuin aviomieheni joka kuuntelee minua. Onneksi siis on hänet, mutta mielestäni tämä ei ole oikein reilu tilanne minua kohtaan. 

ap

Olet oikeassa. Ei ole reilua eikä ole oikein. Tuo sukupolvi on tunnevammainen. Et sinä pysty sille mitään tekemään. Kannattaa haudata haaveet siitä, että äiti vielä ennen kuolemaansa yhtäkkiä kohtaisikin sinut tunnetasolla. Se parantaa omanarvontuntoasi ja vähentää kipua ja pettymystä. 

 Sinulla on oikeus rajata yhteydenpito vastaamaan omia voimiasi ha etenkin sitä minkä koet reiluksi. 

Tässä sinulle tiivistettynä lyhytterapia.