Onko normaalia, että iäkkäät vanhempani eivät ole lainkaan kiinnostuneita minusta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on se käsitys, kun olen seurannut eri keskusteluja täällä, niin suuret ikäluokathan leimataan häpeämättömiksi päällepäsmäreiksi ym.  Ai, että pyytelevät anteeksi olemassaoloaan. Eri

Siilipuolustus on yleinen mekanismi.

Mitä tarkoitat sanoa?

Tiedostamattoman häpeän valtaama ihminen saattaa mennä siilipuolustukseen. Mielen suojamekanismi.

Luin että terapiassa juuri opetellaan sanomaan takaisin?

Mutta ihminen jota ei ole terapoitu ei saa sanoa miten hän näkee asian eli puolustautua?  Yli 70-vuotiaat nokka tukkoon on siis viestisi.

Vierailija kirjoitti:

Joskus vanhemnat vaan ujostelevat sanoa lapsilleen niitä asiouta, mistä 864 kirjoitti. Eikä kaikki osaa kehua toisten koteja ym. On sellainen sanonta että työ tekijäänsä kiittää. Se tarkoittaa sitä, että ei tarvitse odottaa kiitosta ja kehumista toisilta.

 

Riittää kun on itse tekemäänsä tyytyväinen. Makujakin kun on niin monia, voi itse tehdä jotain mistä itse ei lopulta pidä ja toinen kuitenkin kehuu sitä, olkoon vaikka joku käsityö tms. Jos ei itse siitä pidä muuttuuko se omissa silmissä kauniiksi, jos sitä toinen kehuu? Ei muutu. 

Ei sitä käsityötä ole tarkoitus pisteyttää vaan huomioida, että toinen osaa tehdä sellaisia ja omaa sellaisen harrastuksen ja on nähnyt vaivaa tehdäkseen sen. Tietysti mitään epäkelpoja räpellyksiä ei tarvitse kehua eikä aina kaikkeen puuttua. Ja jos tekijä itse on tyytyväinen tuotokseensa niin kai siitä asiasta jotain hyvää sanottavaa keksii. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on se käsitys, kun olen seurannut eri keskusteluja täällä, niin suuret ikäluokathan leimataan häpeämättömiksi päällepäsmäreiksi ym.  Ai, että pyytelevät anteeksi olemassaoloaan. Eri

Siilipuolustus on yleinen mekanismi.

Mitä tarkoitat sanoa?

Tiedostamattoman häpeän valtaama ihminen saattaa mennä siilipuolustukseen. Mielen suojamekanismi.

 

 

 

Luin että terapiassa juuri opetellaan sanomaan takaisin?

Mutta ihminen jota ei ole terapoitu ei saa sanoa miten hän näkee asian eli puolustautua?  Yli 70-vuotiaat nokka tukkoon on siis viestisi.

Toki saa itseään puolustaa. Totesin vain, että se on suojamekanismi joissain tapauksissa. Kuvaa sitä, että puolustautuu, vaikka toinen osapuoli olisi hyvätahtoinen tai yhteistyöhaluinen tai haluaisi  keskustella, ei väitellä.

Siellä terapiassa voisi oppia sitäkin, miksi on tarve sanoa heti napakasti takaisin tai kääntää asiat.

Vierailija kirjoitti:

Varakkuus ei sulje pois sitä, että kodissa ei olisi lämpöä ja huolenpitoa. Köyhiin oloihin ei tänä päivänä viisaat ihmiset edes hanki lapsia, koska eivät pysty tarjoamaan kaikkea mitä lapsi tarvitsee, yhteiskunnan tuesta huolimatta, koska kaikki pitää olla viimeisen päälle.

Minä näin keski-ikäisenä näen tämän asian juuri niinpäin, että omassa lapsuudessani nimenomaan niillä keskiluokkaisilla ja hiukan varakkaammillakin perheillä oli antaa lapsilleen enemmän hellyyttä, läheisyyttä, rentoa yhdessä viihtymistä koska aikuisten ei tarvinnut olla kokoajan huolestuneita siitä miten pärjätään, kiristää vyötä joka asiassa ja laskea pennosia.

Monilla tällaisilla vähän paremmin pärjäävillä kavereillani oli lämpimät, kiltit ja hyväntuuliset vanhemmat ja tajusin jo varmaan 10 vuoden tienoolla että minulta puuttuu tuo elementti. Vietin paljon aikaa parhaan ystäväni kotona ja yökylässä koska tykkäsin myös hänen iloisesta, lämpimästä ja hellästä äidistään, joka usein halasi minuakin. Kun olin kylässä kutsui aina ruokapöytään, hän myös sanoi muutamiakin kertoja miten kauniit ruskeat silmät olet saanut ja keneltä olen ne perinyt, hän kampasi ja letitti usein myös pitkät hiukseni samalla kun kaverillenikin, eli fyysisesti kosketti minua. Näistä mitään omaäitini ei tehnyt. 

Vähävarainen elämä johtaa uupumukseen kun yrittää selviytyä arjen ja lasten menoista eikä itselle välttämättä jää mitään. Arki on yhtä suoriutumista ja pienetkin vastoinkäymiset kuormittaa henkisesti. Tällöin syntyy helpommin kylmä ja etäinen suhde lapsiin, positiivisille tunteille ei ole tilaa. Ja kun kaikki on ok, oltiin vaan tavallisesti, ei sillon hempeily, kehuttu ja kannustettu ketään. Pikemminkin jos joskus yritti vihjata miten hyvä urheilussa esim olen niin tiputettiin maan pinnalle tai kuitattiin asia sanomalla "hyvä hyvä", ettei vaan ylpistytä ja tulla omahyväiseksi.

Terapiaan voi mennä minkä ikäinen tahansa. Sinne mennään, kun haluaa oppia itsestään enemmän ja opetella uusia, toimivampia toimintamalleja eli suomeksi sanottuna on valmis muuttamaan käytöstään, jotta oma itse voisi paremmin ja ihmissuhteet toimisivat paremmin.

Myös minulla oli tuollainen katkeamatta puhuva anoppi ja tosi fiksu ja lämmin appi, joka joutui yleensä olemaan hiljaa.

Tuntuu, että ne terapian käyneet lapset eivät hyväksy vanhempiaan, elleivät hekin ole käyneet terapiassa. Silloin katsotaan, että on lupa katkaistakin välit. Luulisi pikemminkin kun on itse käynyt sen terapian olisi helpompi hyväksyä se toinenkin ja ymmärtää miksi hän on sellainen kuin on. 

 

Joo, on, monet ikäiseni tutut valittaa samaa. Olisi kiva tietää ihan joltain aivotutkijalta ja psykiatrilta mikä tämän ilmiön takana on. Onkoniäkäätbihmiset kautta aikojen muuttuneet itsekeskeisiksi vain siihen omaan kuplaan kuuluvien asioiden piirissä pyöriviä ja sitä että muiden asiat, edes omien lasten asiat ei kiinnosta. Vai tekikö joku korona epidemian parin vuoden eristäytyminen heidän elämälleen ja aivoilleen sen että vain omat asiat kiinnostaa tai niistä puhutaan. 

Tämän keskustelun  mukaan vanhempi ei saa olla sellainen kuin on vaan sellainen kuin aikuisen lapsen mielestä se hyvä vanhempi on.

Lapsuuteen ei riitä että vanhemmat on yrittäneet parhaansa vaan olisi pitänyt olla paljon enemmän,  vaikka amerikkalaisen elokuvan lempeä kotiäiti ja ihastuttava puoluso joka ei miestään eikä lapsiaa kotitöillä rasita.  Enintään ihania joulupipari-sessioita. Välillä halaten rakas.

Tuollahan yhteen väliin soimattiin työsskäyviä suurten ikäluokkien naisia, eivät ymmärrä edes vieläkään katua työssäkäymistään.

Omille lapsille on iän myötä tullut ymmärrystä. Omien aikuistuvien lasten myötä.

Miten hyviä ihmisiä terapiasta valmistuukaan.  Saako sieltä diplomin seinälle. Xxx on nyt valmis, hyvä.ihminen, osaa sanoa ja käyttäytyä just aina keskustelukumppanin mielen mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Joo, on, monet ikäiseni tutut valittaa samaa. Olisi kiva tietää ihan joltain aivotutkijalta ja psykiatrilta mikä tämän ilmiön takana on. Onkoniäkäätbihmiset kautta aikojen muuttuneet itsekeskeisiksi vain siihen omaan kuplaan kuuluvien asioiden piirissä pyöriviä ja sitä että muiden asiat, edes omien lasten asiat ei kiinnosta. Vai tekikö joku korona epidemian parin vuoden eristäytyminen heidän elämälleen ja aivoilleen sen että vain omat asiat kiinnostaa tai niistä puhutaan. 

Eiku se oli se peellä alkava, olen tutustunut asiaan.  Ihmisistä tuli zombieita, tukka harmaantui ennen aikojaan, ilmeettömät silmät, ennenaikainen kuolema.  Onneksi päästään pian eroon kun boomereita nytkin p...itettiin.

Vierailija kirjoitti:

Joo, on, monet ikäiseni tutut valittaa samaa. Olisi kiva tietää ihan joltain aivotutkijalta ja psykiatrilta mikä tämän ilmiön takana on. Onkoniäkäätbihmiset kautta aikojen muuttuneet itsekeskeisiksi vain siihen omaan kuplaan kuuluvien asioiden piirissä pyöriviä ja sitä että muiden asiat, edes omien lasten asiat ei kiinnosta. Vai tekikö joku korona epidemian parin vuoden eristäytyminen heidän elämälleen ja aivoilleen sen että vain omat asiat kiinnostaa tai niistä puhutaan. 

Aina on ollut vanhoja, jotka puhuvat paljon sairauksistaan ja lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Muistan tuon jo omasta lapsuudestani. Kai se johtuu ikääntymisestä. He eivät jaksa kuunnella juttuja, joihin heillä ei ole tarttumapintaa.

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu, että ne terapian käyneet lapset eivät hyväksy vanhempiaan, elleivät hekin ole käyneet terapiassa. Silloin katsotaan, että on lupa katkaistakin välit. Luulisi pikemminkin kun on itse käynyt sen terapian olisi helpompi hyväksyä se toinenkin ja ymmärtää miksi hän on sellainen kuin on. 

 

Siellä opetetaan näkemään asiat terveen peilin kautta, kun maailma siihen asti on ollut vääristynyt.

Jos terapia onnistuu, potilas oppii hahmottamaan ja asettamaan rajansa sekä suojaamaan itseään oman terveytensä vuoksi. Lähtökohtaisesti vanhempi on täysin tervetullut, kunhan ei käyttäydy merkittävän haitallisesti.

Jos joku menee terapiaan vaikka avioeron tai konkurssin vuoksi, miksi se vaikuttaisi mitenkään vanhempiin? Vain siinä tapauksessa, että ongelmat ovat lähteneet rakentumaan lapsuudesta asti.

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu, että ne terapian käyneet lapset eivät hyväksy vanhempiaan, elleivät hekin ole käyneet terapiassa. Silloin katsotaan, että on lupa katkaistakin välit. Luulisi pikemminkin kun on itse käynyt sen terapian olisi helpompi hyväksyä se toinenkin ja ymmärtää miksi hän on sellainen kuin on. 

 

Et varmaan oikeasti ole sitä mieltä, että terapiassa opetettaisiin vaikka alkoholistin puoliso paremmin sietämään tilannettaan sellaisenaan. Ei, siellä opetetaan hahmottamaan tilanne ja tekemään tarvittavat toimenpiteet. 

Vierailija kirjoitti:

Luulen että se rakastan-hokeminen ja olet rakas mennen tullen kaikille tutuillekin ja halaileminen on tullut malliksi Amerikasta. Onhan siitäkin sanottu, ettei se siellä aina välttämättä tarkoita mitään kunhan sanotaan. 

 

Jossain päin taas tervehtiessä ne poskisuudelmat. Tullessa ja lähtiessä. 

Nämä tavat ovat perinne jossain päin maailmaa, mutta ei niitä pidä kopioida ainoina oikeina tänne meille. On kulttuurierot näissäkin tavoissa eikä suomalaiset ole niin sosiaalisesti notkeita kuin muualla. Emmekä silti ole sen huonompia, vain jäyhempiä ja erilaisia. Tietty tavat muuttuvat täälläkin, mutta ei se hetkessä käy eikä ne ole kaikkien juttu. 

Muistan lapsuudestani 60-luvulta, kun puhuin vanhempieni kanssa näistä asioista. He sanoivat, että suomen kielessä rakastaminen tarkoittaa sitä, että haluaa mennä naimisiin, joten ei voi sanoa esim. rakastavansa kissoja. Suomessa käytetään sanaa pitää, "pidän kissoista".

Ja 7-vuotias lapsi on niin iso, ettei enää halata.

Vierailija kirjoitti:

Miten hyviä ihmisiä terapiasta valmistuukaan.  Saako sieltä diplomin seinälle. Xxx on nyt valmis, hyvä.ihminen, osaa sanoa ja käyttäytyä just aina keskustelukumppanin mielen mukaan.

Siellä nimenomaan opetetaan käyttäytymään terveesti eikä toisia mielistellen. Tervettä on vaatia tietynlaista arvostusta itseään kohtaan ja jos sitä ei saa, ei kannata olla lytättävänä, koska se on omasta terveydestä pois. 

Eikä se ole kiinni mistään, että osaa sanoa tai tehdä "oikein". Tunnen erittäin myrkyllisen terapeutin yksityiselämässä. Hän kyllä tietää, miten asiat pitää tehdä ja osaa potilaitaan hoitaa, mutta ei yksityiselämässään elä sitä itse todeksi.

Kyse on ihmisen sydämestä. Jos ihminen aidosti rakastaa, hän toivoo toiselle kaikkea parasta ja käsittelee tätä lämmöllä. Se ei haittaa, onko se kömpelöä vai ei.  

Vierailija kirjoitti:

Tämän keskustelun  mukaan vanhempi ei saa olla sellainen kuin on vaan sellainen kuin aikuisen lapsen mielestä se hyvä vanhempi on.

Lapsuuteen ei riitä että vanhemmat on yrittäneet parhaansa vaan olisi pitänyt olla paljon enemmän,  vaikka amerikkalaisen elokuvan lempeä kotiäiti ja ihastuttava puoluso joka ei miestään eikä lapsiaa kotitöillä rasita.  Enintään ihania joulupipari-sessioita. Välillä halaten rakas.

Tuollahan yhteen väliin soimattiin työsskäyviä suurten ikäluokkien naisia, eivät ymmärrä edes vieläkään katua työssäkäymistään.

Omille lapsille on iän myötä tullut ymmärrystä. Omien aikuistuvien lasten myötä.

Otetaan esimerkki käytännön elämästä. 

Sinun (vanhempi) pitää tehdä kakku (valmistella lapsi hyvään aikuisuuteen). Sinulla on uuni, koti. Se homma on kunnossa. Sinulla on erilaisia aineita: sokeria, kananmunia, jauhoja, rasvaa jne. Näitä voit olla hankkinut vaikka kuinka paljon. Sitten on vatkain, jolla mekaanisesti hoidat homman, teknisen osuuden. Laitat kakun uuniin ja jos uunissa ei ole lämpöä, mikä on lopputulos? Vaikka osaisit leipoa maailman herkullisimman kakun, mutta et pysty tarjoamaan sille riittävän lämmintä uunia, se nyt vaan jää kesken. 

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu, että ne terapian käyneet lapset eivät hyväksy vanhempiaan, elleivät hekin ole käyneet terapiassa. Silloin katsotaan, että on lupa katkaistakin välit. Luulisi pikemminkin kun on itse käynyt sen terapian olisi helpompi hyväksyä se toinenkin ja ymmärtää miksi hän on sellainen kuin on. 

 

Niinhän se menee. Ihmissuhteessa on aina kaksi ja terapiassa oppii, millainen on hyvä ihmissuhde. Siksihän avioliitotkin kaatuvat, jos vain toinen osapuoli on halukas kasvamaan ihmisenä terveemmäksi ja toinen jumittaa paikallaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämän keskustelun  mukaan vanhempi ei saa olla sellainen kuin on vaan sellainen kuin aikuisen lapsen mielestä se hyvä vanhempi on.

Lapsuuteen ei riitä että vanhemmat on yrittäneet parhaansa vaan olisi pitänyt olla paljon enemmän,  vaikka amerikkalaisen elokuvan lempeä kotiäiti ja ihastuttava puoluso joka ei miestään eikä lapsiaa kotitöillä rasita.  Enintään ihania joulupipari-sessioita. Välillä halaten rakas.

Tuollahan yhteen väliin soimattiin työsskäyviä suurten ikäluokkien naisia, eivät ymmärrä edes vieläkään katua työssäkäymistään.

Omille lapsille on iän myötä tullut ymmärrystä. Omien aikuistuvien lasten myötä.

Otetaan esimerkki käytännön elämästä. 

Sinun (vanhempi) pitää tehdä kakku (valmistella lapsi hyvään aikuisuuteen). Sinulla on uuni, koti. Se homma on kunnossa. Sinulla on erilaisia ain

Niinpä. Amerikassa ne osaa, sitten aikuiset lapset pärjäävinä ja varakkaina tulevat kodin lämpään kiitospäiväksi, halataan, puhutaan pehmoisia, vanhukset ihanasti harmaantuneina hymyileviä, (isä vielä työelämässä johtamassa, äitihän ei ole koskaan ollut, ) jotka kuuntelevat lapsiaan täydellisen kalkkunan paistettuaan ja piitkän pöydän katettuaan.  Semmosta pitäisi elämän  olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämän keskustelun  mukaan vanhempi ei saa olla sellainen kuin on vaan sellainen kuin aikuisen lapsen mielestä se hyvä vanhempi on.

Lapsuuteen ei riitä että vanhemmat on yrittäneet parhaansa vaan olisi pitänyt olla paljon enemmän,  vaikka amerikkalaisen elokuvan lempeä kotiäiti ja ihastuttava puoluso joka ei miestään eikä lapsiaa kotitöillä rasita.  Enintään ihania joulupipari-sessioita. Välillä halaten rakas.

Tuollahan yhteen väliin soimattiin työsskäyviä suurten ikäluokkien naisia, eivät ymmärrä edes vieläkään katua työssäkäymistään.

Omille lapsille on iän myötä tullut ymmärrystä. Omien aikuistuvien lasten myötä.

Otetaan esimerkki käytännön elämästä. 

Sinun (vanhempi) pitää tehdä kakku (valmistella lapsi hyvään aikuisuuteen). Sinulla on uuni,

Niinpä. Amerikassa ne osaa, sitten aikuiset lapset pärjäävinä ja varakkaina tulevat kodin lämpään kiitospäiväksi, halataan, puhutaan pehmoisia, vanhukset ihanasti harmaantuneina hymyileviä, (isä vielä työelämässä johtamassa, äitihän ei ole koskaan ollut, ) jotka kuuntelevat lapsiaan täydellisen kalkkunan paistettuaan ja piitkän pöydän katettuaan.  Semmosta pitäisi elämän  olla.

Jos lapsellesi on tarjolla lämpöä ja hyvää oloa elämässään, oletko sitä mieltä, että se on turhaa ja haluaisit ottaa sen pois vai oletko onnellinen lapsesi puolesta, että hänellä on asiat hyvin? Sinä et itse halua samaa, se on ihan ok. Jokainen määrittää omat arvonsa, millaista elämää haluaa elää.