Onko normaalia, että iäkkäät vanhempani eivät ole lainkaan kiinnostuneita minusta?

Luulen että se rakastan-hokeminen ja olet rakas mennen tullen kaikille tutuillekin ja halaileminen on tullut malliksi Amerikasta. Onhan siitäkin sanottu, ettei se siellä aina välttämättä tarkoita mitään kunhan sanotaan. 

 

Jossain päin taas tervehtiessä ne poskisuudelmat. Tullessa ja lähtiessä. 

Nämä tavat ovat perinne jossain päin maailmaa, mutta ei niitä pidä kopioida ainoina oikeina tänne meille. On kulttuurierot näissäkin tavoissa eikä suomalaiset ole niin sosiaalisesti notkeita kuin muualla. Emmekä silti ole sen huonompia, vain jäyhempiä ja erilaisia. Tietty tavat muuttuvat täälläkin, mutta ei se hetkessä käy eikä ne ole kaikkien juttu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun suurten ikäluokkien turmiollinen vaikutus loppuu tulevina vuosikymmeninä varmaan terapeuttien ja psykologien tarve vähenee.  Nythän se on ollut niin tuottoisa ammatti että useampikin julkkis on opiskellut ammatin. 

 

Tuskin tarve vähenee kun on muotiasia olla terapeutin potilaana ja etsimällä etsitään traumoja ja jos niitä ei löydy niin keksitään.

Näin terapiaPOTILAANA  toteaisin, että minulla olisi paljon mukavampaakin ajankäyttöä ja etenkin kohteita rahankäytölle.

Hahmotatteko te, että haukutte sairaita ihmisiä?

Onko hassun hauskaa mennä terapiaan, kun on tullut rai,skatuksi? Kun lapsi teki it.semurhan? Kun osti hometalon ja meni terveys ja tuli velkaantuminen? 

Kukaan julkkis lyhyellä

Ja terapeutti selittää että vanhempiesi syy?

Voin kyllä keskustella asiallisesti terapiastani, jos jotain vanhemman ikäluokan ihmistä se oikeasti kiinnostaa, mutta tuollainen kommentti osoittaa vain, että kiinnostusta ei ole ja haluat olla ilkeä. 

Onko anteeksi, että olen olemassa ihmiset siis rakentaneet tämän hyvinvointivaltion, päivähoito, terveydenhoito, ilmainen koulutus ym.

Vierailija kirjoitti:

Luulen että se rakastan-hokeminen ja olet rakas mennen tullen kaikille tutuillekin ja halaileminen on tullut malliksi Amerikasta. Onhan siitäkin sanottu, ettei se siellä aina välttämättä tarkoita mitään kunhan sanotaan. 

 

Jossain päin taas tervehtiessä ne poskisuudelmat. Tullessa ja lähtiessä. 

Nämä tavat ovat perinne jossain päin maailmaa, mutta ei niitä pidä kopioida ainoina oikeina tänne meille. On kulttuurierot näissäkin tavoissa eikä suomalaiset ole niin sosiaalisesti notkeita kuin muualla. Emmekä silti ole sen huonompia, vain jäyhempiä ja erilaisia. Tietty tavat muuttuvat täälläkin, mutta ei se hetkessä käy eikä ne ole kaikkien juttu. 

Olen henkisesti laiminlyövän kodin lapsi. Kun teininä rakastuin ulkomaalaiseen mieheen, se oli jotain ihan sanoinkuvaamatonta. Kerrankin sellaista lämpöä, mitä en ollut kuvitellut olevan olemassakaan. Se paransi minua paremmin kuin viiden vuoden terapia.

Ei sen rakastamisen sanomisen tarvitse aina olla sellaista jotain verivalojen vannomisen vakavuudella tehtävää toimintaa. Voi sanoa, että tykkään susta. Ihan mahtavaa, että sait sen ylennyksen, olethan sinä aina menestynyt hyvin. Tosi kaunista/ hienoa tms. tuo tekemäsi taide/ musiikki/ käsityöt. Oletko voinut hyvin? Onko huolia? Kai kaikki on hyvin? Muista, että muilta ei tarvitse sietää mitä tahansa. Kauniin kodin olet saanut luotua. Olen ylpeä sinusta/ olen iloinen puolestasi tms. Jotain, millä osoittaa, että on huomannut toisen. 

Minä en koskaan kuullut äitini sanovan mitään positiivista. Minulle sanottiin vain, että olen hankala ja kuormittava ja mahdoton. Sitten myöhemmin olen kuullut sukulaiselta, että äiti on sanonut minun olevan hyvä koulussa. Minulle hän ei sanonut mitään edes ällän papereista tai yli ysin keskiarvosta. Olen kuullut toiselta ihmiseltä, että äiti totesi minun jäävän kovin yksin hänen kuoltuaan. Minulle hän ei osoittanut sekunniksikaan ymmärtävänsä tuota asiaa.  

Vierailija kirjoitti:

Onko anteeksi, että olen olemassa ihmiset siis rakentaneet tämän hyvinvointivaltion, päivähoito, terveydenhoito, ilmainen koulutus ym.

Kyllä ovat ja hyvää työtä siinä tekivätkin. 

t. 70-luvun lapsi

Vierailija kirjoitti:

Kaikki ihmiset vaan eivät ole halailijoita.

Eikä tarvitse hokea sitä rakas ja rakastaa, teot ovat ne tärkeimmät. Mitä merkitystä on sillä vaikka puhuisi miten kauniisti jos arkipäivän teot ovat mitä ovat? Jos toista ei auteta tai käydä katsomassa. Jos lapsiperheessä ei tehdä yhdessä ja auteta puolusoa, vaikka miten halattaisiin.

Antakaa nyt pari esimerkkiä niistä oikeista lauseista mitä pitää sanoa toiselle, että puhuu riittävän syvällisiä? 

No vaikka kun toinen on sairas, voisi osoittaa jotain aitoa kiinnostusta tai huolenpitoa sitä asiaa kohtaan. 

Esimerkiksi minä ja ystäväni kävimme hänen tyttärensä kanssa keskustelun parisuhteista, kun huomasimme, että hänen suhteensa on aika heikolla pohjalla. Kerroimme ihan suoraan, millaiselle tasolle kannattaa rima laittaa ja miksi ja millaisiin asioihin olisi fiksua kiinnittää huomiota niin on itsellään sitten parempi olla ja saa parisuhteesta hyvän ja kestävän. No, ei tuollaista keskustelua tietysti voi käydä, jos ei ole itsellä käsitystä noista asioista, mutta kai kouluttamatonkin ihminen huomaa, että jotain mätää siinä suhteessa on ja voisi vaikka sanoa, että lapsi ansaitsee hyvän ja turvallisen suhteen eikä ole hyvä antaa toisen polkea itseään. 

Varakkuus ei sulje pois sitä, että kodissa ei olisi lämpöä ja huolenpitoa. Köyhiin oloihin ei tänä päivänä viisaat ihmiset edes hanki lapsia, koska eivät pysty tarjoamaan kaikkea mitä lapsi tarvitsee, yhteiskunnan tuesta huolimatta, koska kaikki pitää olla viimeisen päälle.

Joskus vanhemnat vaan ujostelevat sanoa lapsilleen niitä asiouta, mistä 864 kirjoitti. Eikä kaikki osaa kehua toisten koteja ym. On sellainen sanonta että työ tekijäänsä kiittää. Se tarkoittaa sitä, että ei tarvitse odottaa kiitosta ja kehumista toisilta.

 

Riittää kun on itse tekemäänsä tyytyväinen. Makujakin kun on niin monia, voi itse tehdä jotain mistä itse ei lopulta pidä ja toinen kuitenkin kehuu sitä, olkoon vaikka joku käsityö tms. Jos ei itse siitä pidä muuttuuko se omissa silmissä kauniiksi, jos sitä toinen kehuu? Ei muutu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos aikuinen lapsi tiuskii, on epäkohtelias, nimittelee vanhempaansa tyhmäksi se on ihan ok, tässäkin keskustelussa.  Teininä se on normaalia.  Mutta keskustelu otsikko, iäkkäät vanhemmat.

Keski-ikäinen pitää oikeutenaan käyttäytyä noin vanhempaansa kohti, koska vanha ei tiedä, osaa olla oikein ja koska tiede ja psykologia ja psykiatrit jotka sanovat että kaikki vika on vanhemmissa.  Vaikka koti olisi ollut jopa varakas ja lapselta ei mitään puuttunut omistusopiskelyasuntoa myöten.  Alkoholisti ym kotien lasten ongelmat ymmärrän paremmin

Tutkitusti lapsen henkinen laiminlyönti on yhtä traumatisoivaa kuin suora väkivalta. 

 

Maria Jotunilla on joku novelli, ehkä se löytyisi kotinikin kirjoista, en rupea etsimään.

Lapsuuskaveri oli rikkaissa naimisissa, kertoja meni kylään. Rouva istui shaaleissa sohvalla valittaen sairauksiaan ja piiat passasivat. Ditten oli sattunut jotain, en muista mitä. Seuraavalla kerralla ystävä asui tönössä, käsissä kylmänkyhmyjä, huonot vaatteet mutta onnellisena ja virkeänä kantoi jäisiä puukalikoita hellaansa ja mökkinsä polttopuiksi. 

Kyllä, köyhyys on tervettä ja pitää terveenä, köyhistä oloista kotoisin, ei mukavuuksia, ei ees sähköä.

Jotunilla on myös novelli "kun on tunteet" 

Pitääkin ottaa jotuni iltalukemiseksi, hyvää naisen elämän kuvausta hänen ajastaan.

Vierailija kirjoitti:

Joskus vanhemnat vaan ujostelevat sanoa lapsilleen niitä asiouta, mistä 864 kirjoitti. Eikä kaikki osaa kehua toisten koteja ym. On sellainen sanonta että työ tekijäänsä kiittää. Se tarkoittaa sitä, että ei tarvitse odottaa kiitosta ja kehumista toisilta.

 

Riittää kun on itse tekemäänsä tyytyväinen. Makujakin kun on niin monia, voi itse tehdä jotain mistä itse ei lopulta pidä ja toinen kuitenkin kehuu sitä, olkoon vaikka joku käsityö tms. Jos ei itse siitä pidä muuttuuko se omissa silmissä kauniiksi, jos sitä toinen kehuu? Ei muutu. 

Joo. Elä sinä noin. Minä kutsun sitä ankeuttamiseksi ja olen niin kurkkuani myöten täynnä sitä, ettei ikinä enää kukaan läheiseni tule olemaan tuollainen. Maailmassa on paljon, paljon mukavampi ja terveempi tapa olla ja elää. Ole sinä siellä, tyytyväisenä työsi tuloksista, se on sinun läheisesi ja sinua kiittää. Minä bondaudun ihmisten kanssa. 

Jos ei KEHTAA kehua omaa lastaan niin silloin on todellakin täysin häpeän vallassa ja itsetuntoa vailla (tämä ei ole syytös vaan toteamus). Ja säälin ihan yhtä paljon sitä vanhempaa kuin lastakin. 

Äiti oli siinä parempi, että hän yritti tarjota hyvää elämää. Isä taas puolestaan yritti ankeuttaa mahdollisimman paljon. Muuten on hemmoteltu kakara. Itsellään hänellä toki oli kalliit varusteet kaikkiin omiin harrastuksiinsa ja aina oma työhuone omille kamoilleen jne. 

Lapsella on usein puoliso. On parasta olla arvostelematta kotia tai heidän elämäänsä mitenkään.  Toki onnitella synttäreinä ja valmistumisista yms. Niukin sanoin ettei sitä mitenkään voi väännellä tyyliin "taas se sanoi boomer hankalasti".

Todella nurinkurista, että he, jotka sitä terapiaa todella kovasti tarvitsisivat, arvostelevat toisia sinne menemisestä. 

Kyllä, täysin normaalia.

Minulla yh äiti vasta 75v nyt joka on ollut viimeiset 10v hyvin itseensä käpertyvä, omat ja miehensä sairaudet tai naapureiden tai muiden sukulaisten sairaudet, niiden hoitokertomukset, lääkitys ja säätila on oikeastaan ainut mistä puhuu. Joskus saattaa kysyä menenkö joukuksi tai lomalla jonnekin ulkomaille tai olenko nyt joutunut tekemään pitkiä työmatkoja tms, mutta ei ikinä kysy mitään syvällisempää tai että onko minulla kaikki hyvin.

Tosin, sanoin hänelle jo joskus 19-22  vuotiaana että minun asioita ei tarvitse udella, pyysin häntä sanomaan sen myös muille sukulaisille. Sanoin, että minä kerron kyllä sen mitä katson tarpeelliseksi.

Olen lapsesta saakka ollut hyvin omatoiminen, itsenäinen ja tarkka yksityisyydestäni. Lisäksi -70 luvun alussa, hyvin etäisen,  ankaran ja kurittavan yh äidin toiseksi lapseksi syntyneenä ja mummoni minut pääasiassa kasvattaneena, olemme jääneet näennäiseen äiti-lapsi suhteeseen jossa ei ole oikeasti ollut lämpimiä tunteita ehkä puolin eikä toisin. 

Nämä kaikki vaikuttanee siihen että olemme etäisiä ja vierailen heillä lähinnä muodon vuoksi ja auttamassa heitä satunnaisesti piha- tms töissä joita eivät ehkä enää itse oikein saa tehtyä. Tapaamiset ovat 99% sitä että kuuntelen tai olen kuuntelevinani kun hän puhuu ja puhuu ja puhuu, aivan loputtomasti ja tauotta. Kun yritän sanoa jotain väliin, jos se ei sisällä jotain selkeää kysymystä (missä, moneltako, milloin tms), niin hän ei edes noteeraa, ei reagoi, eikä ainakaan kommentoi muta kun ehkä joku "jaa'a" ja jatkaa juttuaan. Hyvin monesti vain korottaa ääntään jos huomaa, että joku yrittää sanoa jotain väliin, eli puhuu päälle. Joskus tekisi mieli huutaa että ole nyt he...ti edes hetki jiljaa että saan sanottua asiani. Minua säälittää hänen erittäin kiltti miehensä joka ei sano juuri mitään kun ei saa suun vuoroa. Jos äitini menee vaikka ulos niin hän saattaa ihan tulla asioikseen toisesta huoneesta ja alkaa puhumaan jotain omia / heidän yhteisiä asioitaan minulle ja hän kysyy mitenkä minulla on mennyt, olenko vielä viihtynyt samassa työpaikassa  tai onko kaikki hyvin tms. Hän, vanha höppänä maalaismies jonka oletin aina olleen jotenkin vähän yksinkertainen maalaisjuntti (anteeksi), onkin nyt se jota enemmän kiinnostaa minun elämä ja hyvinvointi, kuin omaa äitiäni. 

Vaikka kuinka yritän ajatella että ehkä orastava muistisairaus, ikä ja hyvin pienet elämänpiirit sekä muista ihmisisyä eristäytyminen johtaa bäistämättä siihen että eletään vain omassa kuplassa eikä ole edes kykyä enää jutella mistään yleisistäkään asioista, niin kyllähän se kiukuttaa, hämmentää ja harmittaa. 3-4 h vierailun jälkeen heillä olen aina ihan loppu ja on pako päästä pois, etten räjähdä ja sano jotain sopimatonta.

Olen katsellut nuorimman tyttäreni face-päivityksiä ja jonkun verran liikun hänen kanssaan, ystäviensä kohtaamista.

Ehkä tuo merkityksellistä hokea facekavereille olet ihana, rakas, muru, joita ei livenä juurikaan tapaa.  Tai halata sattumoisin tavatessa , rakas, ihana nähdä sinut, muru, kulta, olet niin rakas.

Itse tiedän omista läheisistä ja ystävistäni rakkauden ja ystävyyden olevan aitoa ilman lirkuttelusanastoa.

Ei tytärkään minulle ja sisaruksilleen tuollaista kirjoittele tai puhu koska tunteet on aitoja, ei tarvitse kulissia. Se on heidän viitepiirinsä tapa.

Tässä keskustelussa toistuu vain eri otsikolla se sama keskustelu kuin Se on sinun syysi kun aikuinen lapsi ei pidä yhteyttä iäkkäisiin vanhempiinsa. 

Syykin on sama vanhemmat eivät ole koskaan olleet sellaisia kuin olisi pitänyt, siinä keskustelussa äiti puuttui liikaa ja arvosteli, nyt siihen äitiin tai isään ei saa yhteyttä mitenkään kun se ei riittävästi ole mukana kuuntelemassa, ei halaa eikä sano rakastavansa. 



Paikalla lienevät samat ihmisetkin taas. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on se käsitys, kun olen seurannut eri keskusteluja täällä, niin suuret ikäluokathan leimataan häpeämättömiksi päällepäsmäreiksi ym.  Ai, että pyytelevät anteeksi olemassaoloaan. Eri

Siilipuolustus on yleinen mekanismi.

Mitä tarkoitat sanoa?

Tiedostamattoman häpeän valtaama ihminen saattaa mennä siilipuolustukseen. Mielen suojamekanismi.

Jännä, että arvostella kyllä kehdataan. En ole vielä oppinut ymmärtämään sitä, että ei haluta/osata/kehdata sanoa mitään hyvää, mutta sama häveliäisyys ei koske kritiikkiä.

Ja joo, se kehtaamattomuus tarttuu suoraan lapseen, joten tuttu tunne itsellenkin. Se kehtaaminen on pitänyt opetella tai sitten se on oletusarvo koko loppuelämän.

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa toistuu vain eri otsikolla se sama keskustelu kuin Se on sinun syysi kun aikuinen lapsi ei pidä yhteyttä iäkkäisiin vanhempiinsa. 

Syykin on sama vanhemmat eivät ole koskaan olleet sellaisia kuin olisi pitänyt, siinä keskustelussa äiti puuttui liikaa ja arvosteli, nyt siihen äitiin tai isään ei saa yhteyttä mitenkään kun se ei riittävästi ole mukana kuuntelemassa, ei halaa eikä sano rakastavansa. 



Paikalla lienevät samat ihmisetkin taas. 

Ja samat jotka yli 10 vuotta pitivät keskustelua 40-luvulla syntyneiden äitiensä pahuudesta.