Onko normaalia, että iäkkäät vanhempani eivät ole lainkaan kiinnostuneita minusta?
Olen siis heidän aikuinen tyttärensä. Kun käyn heillä, he puhuvat lähes koko ajan itsestään. Jos yritän sanoa jotain omaa väliin, he ovat hiljaa tai kääntävät keskustelun itseensä. Onko muilla tällaista ja onko mitään tehtävissä? Vanhempani ovat siis ihan hyväkuntoisia sinänsä.
Kommentit (982)
Tuo "menkää töihin" on ihan sama kuin "otapa kossua" tai "harrasta irtoseksiä". Epäterve tapa paeta sitä, että itse on joko tyhjä tai pahoinvoiva. Olen tosiaan mennyt töihin, kuten kotona opetettiin. Tähän menessä kaksi burn outia. Toisen jälkeen opin asioita, joita en oppinut kotoa.
Ja joo, kaikki kipu ei tosiaan ole itkua ja draamaa. En osaa itkeä, kuten ei varmaan moni muukaan. Se on masennuskyselyssä vielä pahempi kuin se, että itkisi alati.
Tuo yksikin kertoi noista hautajais/kuolinjutuista. Taas hirveän paljon selostusta kaikesta tekemisestä, mutta tunteista ei mitään. Mikään ei kosketa ja jos koskettaa, se koetaan piilossa yksin kykenemättä liittyä toiseen ihmiseen.
Kun ei ole rakkautta itseään kohtaan, ei sitä ole ihmisessä. Sitä ei voi silloin osoittaa. Ne tunnolliset ja hyvät tällaiset äidit ovat vaatettaneet ja ruokkineet. Se on enin, mitä he osaavat antaa, kun ei heidän sisällään ole annettavaa. Ja osa sitten on suorastaan ilkeitä. Ja toinen on "herkkä", kun pahastuu.
Kun äitini kuusikymppisenä sairastui, hänelle tarjottiin syöpäpoliklinikalla keskusteluapua. Ei hän sitä tarvinnut, ihmetteli, että mihin muka. Niin kuollut oli jo sisältä. Eli viimeiseen päivään asti kuin ei olisi kuolemassa. Olisivat voineet antaa ne ahat minulle, joka hoidin äitiä.
Nyt saa sitten vanhemmat nauraa ja pudistella päätään ihan vapaasti, mutta tuollaiset lähtökohdat saaneena jouduin opettelemaan tunteita. Ihan mitä mikäkin tarkoittaa ja missä tilanteissa niitä pitäisi tuntua ja antaa niille myös luvan tulla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä ja sisarukseni ollaan jo vanhempaa väkeä. Meitä sisaruksia on paljon, mikä ennen oli normaalia. Ajan saatossa on saanut huomata, että saman perheen lapsilla voi olla ihan erilaiset ajatukset lapsuudestaan. Meillä kaikkia muilla oli hyvä lapsuus, mutta yhdellä sisaruksella onkin ollut niin kurja ja traumaattinen lapsuus, ettei mitään rajaa. Ainoa ajatus on kuulema ollut, että pääsisi äkkiä pois kotoa. Kukaan muu meistä sisaruksista ei koe noin. Ei voi kuin ihmetellä tämän yhden juttuja. Kaikki on ollut kurjaa ja kamalaa. Kaikkien muiden mielstä lapsuu oli mukavaa aikaa.
Hulluinta asiassa on se, että ne asiat, mistä tuo sisarus esim äitiämme syyttää, on tuon sisaruksen omia luonteenpiirteitä.
Koko suku on jo kyllästynyt kuuntelemman juttuja siitä miten kurjaa ja kamalaa meillä oli. Meillä oli hyvät vanhemmat ja isä varsinkin oli ihan enkelistä s
Minä ja mieheni tulemme dysfunktionaalisista perheistä. Olemme tehneet kaikkemme jotta lapsillamme olisi hyvä lapsuus ja tuettu jotta kouluttautuvat ammatteihin joissa on työtä. Poika on diplomi insinööri ja tytär kätilö. Mutta molemmilla, miehelläni ja minulla, on rankat taustat lapsuudesta ja nuoruudesta.
Olemme molemmat jo iäkkäitä ja molempien äidit (94 v) elävät vielä. Hassua että tulemme niin samanlaisista taustoista. Minun kotona isäni piti kontrollia fyysisellä väkivallalla. Vanhempani eivät sopineet toinen toisilleen. Tosin niitä hienojakin hetkiä ja muistoja on lapsuudesta. Ehkä siksi selvisinkin opiskelemaan ja muuttamaan pois Suomesta.Mieheni kotona kontrollia piti hänen äiti, psyykkisellä väkivallalla. Kun hänen tytär tuli murrosikään, kehittymään nuoreksi naiseksi, niin henkinen väkivalta tapahtui aamusta iltaan monen vuoden aikana, kunnes tytär joutui yli vuodeksi psykiatriseen hoitoon. Tytär oli se syntipukki tässä perheessä, mieheni säästyi, mutta on kärsinyt lapsuudestaan koko elämänsä ajan. Anoppinen on täysiverinen ruotsalainen psykopaatti. Mieheni kertoi että kysyi usein isältään, joka poltti piippua työhuoneessa lukien lehteä, miksi äiti käyttäytyy noin. Sai joka kerta vastaukseksi että naisilla on kerran kuukaudessa sellaiset.
Kun minä miniänä tulin heidän perheeseen, niin siitä alkoi minun takominen. Teki pahoja asioita minulle. Yleensä silloin kun kukaan muu ei nähnyt. Minkäänlaista häälahjaakaan emme koskaan saaatu. On odottanut 45 vuoden aikana milloin eroamme.En jaksa niitä tähän kirjoittaa. Panin 2009 vihdoin välit poikki häneen. En estä miestäni käydä häntä tapaamassa, tosin mieheni tekee sen vastahakoisesti, kerran, pari vuodessa.
Vierailija kirjoitti:
Nyt saa sitten vanhemmat nauraa ja pudistella päätään ihan vapaasti, mutta tuollaiset lähtökohdat saaneena jouduin opettelemaan tunteita. Ihan mitä mikäkin tarkoittaa ja missä tilanteissa niitä pitäisi tuntua ja antaa niille myös luvan tulla.
Ja tämä siis viisikymppisenä. Koskaan ei ole myöhäistä.
Vierailija kirjoitti:
Lainaukset eivät toimi, mutta huomioni kiinnittyi tuohon edellä olleeseen lausahdukseen arjen kestämisestä.
Omille vanhemmilleni en ollut kiinnostava silloin, enkä ole nyt, mutta eivät kestäneet arkeakaan. Ainoa mistä jotenkuten suoriutuivat oli työ. Kumpikaan vanhemmistani ei ole koulutettu tai kouluttautunut ja kummankin työ oli suorittavaa. Työ oli kuitenkin nostettu jalustalle ja meni kaiken muun edelle.
Lapsiperheen arki on kuitenkin muutakin kuin työtä. Ja sitä eivät vanhempani kestäneet lainkaan. Kaikista tuikitavallisista perhe-elämän tapahtumista ja asioista joiden luulisi kuuluvan perheellisen elämään tuli vanhemmilleni hirveitä koettelemuksia, valtavia vastoinkäymisiä, draamaa, valitusta ja lapsen syyllistämistä. Ruoanlaittamista säesti ikuinen huokailu, kenkien ostaminen oli viedä hyvätuloisen tehdastyöntekijä isäni puille paljaille, lastentaudeista seuraa vähintään kuolema. Ei tietenkään minulle, vaan
Tämä on varsin samaistuttava tarina ja hyvin kirjoitettu. Ihanaa, että olet löytänyt nyt ympärillesi ihmisiä jotka näkevät sinut ja kykenevät vastavuoroiseen suhteeseen. Kaikkea hyvää sinulle!
Huonon lapsuuden kokeneita vanhempia on kahta kastia. Joku haluaa varjella lastaan, ettei heidän vaan tarvitsisi kokea samaa. Ja joku taas ei halua antaa lapselleen mitään, mitä ei ole itsekään saanut.
Miten saadaan boomerien syyksi teinien huumeongelmat ja niiden pienten lasten joita lasutädit poliisin kanssa käyvät hakemassa likaisista narkkari/kaljatölkki-asunnoista?
Varmaan siihen jollakulla on tieteellisin termein antaa todiste jotta boomerien syy?
Vierailija kirjoitti:
Miten saadaan boomerien syyksi teinien huumeongelmat ja niiden pienten lasten joita lasutädit poliisin kanssa käyvät hakemassa likaisista narkkari/kaljatölkki-asunnoista?
Varmaan siihen jollakulla on tieteellisin termein antaa todiste jotta boomerien syy?
Ei nyt liity tähän mitenkään.
Vierailija kirjoitti:
Jokuhan sanoi, että minun äiti on täällä. No, puhukaa nyt netin välityksellä asiat selviksi niin me muutkin kuullaan. Ettei tarvitse monta kymmentä vuotta asioita vatvoa.
Miten puhut sellaisen kanssa, joka heti uhriutuu ja vetää siilipuolustuksen päälle? "Kyllä aina oli ruokaa ja katto pään päällä, mitä muuta olisi pitänyt tarjota? Syliinkö niitä aikuisia vauvoja pitää ottaa? Hakevat vain saikkua ja kuormittava psykologeja kun eivät kestä arkea ja ruikuttavat turhasta. Ja haluavat jankata vain itsestään! Kuka meitä vanhempia kuuntelisi. Kyllä oli niin rankkaa silloin ja ikuisuuksiinko pitää samasta jankata."
Keskustele siinä sitten juuh. Ei mikään ihme, että moni luovuttaa ja katkaisee välit kokonaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten saadaan boomerien syyksi teinien huumeongelmat ja niiden pienten lasten joita lasutädit poliisin kanssa käyvät hakemassa likaisista narkkari/kaljatölkki-asunnoista?
Varmaan siihen jollakulla on tieteellisin termein antaa todiste jotta boomerien syy?
Ei nyt liity tähän mitenkään.
Kyllä. Koska boomereiden jälkeiset sukupolvet ovat hyviä, jopA täydellisiä vanhempia senhän täytyy olla boomereiden syytä.
Arki ON tylsää, lähteä joka aamu seitsemältä tuonne hankeen taikka räntään.
Tasavertainen vuoropuhelu on taitolaji, jota kaikki eivät osaa tai eivät viitsi opetella. Olen työkseni paljon ihmisten kanssa tekemisissä ja tämän huomannut hyvin. Vanhemmilla ihmisillä joskus enemmän näin itsestään puhelua. Mutta moni heistä kyllä kuuntelee mitä muut puhuvat. Ja sitten kertovat nämä jutut eteenpäin seuraaville. Eivät siis keskustele aiheesta asianomaisen henkilön kanssa. Sukupolville on paljon eroa. Esimerkiksi tuo lähes kiusaamista muistuttava palaute on vanhoilla opittu juttu ja siihen tottuneet. Mitä tälle voi tehdä? Kokemukseni mukaan ei paljoakaan. Voit silti kertoilla omia asioitasi sinne keskustelun lomaan. Kyllä he sen kuuleva.
Vanhuksia ja anoppeja saa rääpiä, soimata, pilkata, arvostella, nimitellä, halveksia, vöheksyä.
Mutta sanopa keski-ikäiselle jotain josta hän ei tykkää. Alkaa armoton kierre edellisen kappaleen asioita ja päälle leima eajaton narsisti.
Eikö keski-ikäisillä ole mitään itsekritiikkiä? Hauska nähdä nämä vanhoina, heidän jälkeläisillään vasta on veitsen terällä keinottelemista tapaamisissa.
Vierailija kirjoitti:
Vanhuksia ja anoppeja saa rääpiä, soimata, pilkata, arvostella, nimitellä, halveksia, vöheksyä.
Mutta sanopa keski-ikäiselle jotain josta hän ei tykkää. Alkaa armoton kierre edellisen kappaleen asioita ja päälle leima eajaton narsisti.
Eikö keski-ikäisillä ole mitään itsekritiikkiä? Hauska nähdä nämä vanhoina, heidän jälkeläisillään vasta on veitsen terällä keinottelemista tapaamisissa.
Anopillani oli ollut aikoinaan painajaisanoppi. Hän päätti olla omille miniöilleen kiva ja onnistui siinä. Toisin kuin äitini.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhuksia ja anoppeja saa rääpiä, soimata, pilkata, arvostella, nimitellä, halveksia, vöheksyä.
Mutta sanopa keski-ikäiselle jotain josta hän ei tykkää. Alkaa armoton kierre edellisen kappaleen asioita ja päälle leima eajaton narsisti.
Eikö keski-ikäisillä ole mitään itsekritiikkiä? Hauska nähdä nämä vanhoina, heidän jälkeläisillään vasta on veitsen terällä keinottelemista tapaamisissa.
Anopillani oli ollut aikoinaan painajaisanoppi. Hän päätti olla omille miniöilleen kiva ja onnistui siinä. Toisin kuin äitini.
Tätä en ymmärrä. Anoppini haukkuu edelleen omaa veemäistä anoppiaan, joka on maannut mullan alla liki 30 vuotta. Miten tämä puuttui kaikkeen ja neuvoi. Anoppi on itse kahta kauheampi minua kohtaan, eikä mikään kello kilise hänen päässään. Tai voihan olla, että tahallaan tekee, kostaa eteenpäin kokemansa vääryydet. Turha ihmetellä kun en enää käy kuin harvoin ja kieltäydyin halaamasta tai muutenkaan olemasta hänen lähellään. En vain pysty.
Vierailija kirjoitti:
Nyt saa sitten vanhemmat nauraa ja pudistella päätään ihan vapaasti, mutta tuollaiset lähtökohdat saaneena jouduin opettelemaan tunteita. Ihan mitä mikäkin tarkoittaa ja missä tilanteissa niitä pitäisi tuntua ja antaa niille myös luvan tulla.
Sama kokemus minulla, tosin en tunnistanut itseäni oikein ulkonäöltäkään. Muistan seisoneeni kokovartalopeilin edessä kun muutin omilleni.Tutkin kasvojani ja kehoani, miltä oikein näytän, minkä väriset silmät, millaiset hiukset. Tämän jälkeen alkoi tunteiden ja arvojen käsittely. Mistä pidän, millaisia arvoja minulla on, kuka hitto edes olen. Meni useampi vuosikymmen. Kotona olin täysin näkymätön, vanhempieni yleisö, tuki ja turva. Heitä varten olemassa. Minuutta ei ehtinyt kehittyä. Vanhemmilleni olen luonnollisesti näkymätön edelleen.
Vierailija kirjoitti:
Korkeakoulutettu, keskustelutaidon omaava, empaattinen maisteri voisi oikein vaikka karttakepin kanssa antaa opetusta sille vanhusäidille oikeaoppiseen keskusteluun, mitä sopii hänelle puhua ja mitä ei. Missä kohtaa hänen avaustumistaan kuuluu esittää kysymys ja mitä siihen kuuluu äidin vastata. Neuvo, että päälle ei saa puhua. Eihän tuota kukaan muuten tiedä.
Myös mikä kysymys on sopiva sille kännykkää tuijottavalle pojalleen, jolla ei vielä ole muita keskustelutaitoja kun joo tai ei. Kun eihän nyt teiniltä voi vaatia oma-aloitteisuutta keskusteluun mummon kanssa. Ja pitää varoittaa, että ulkonäköä ei saa kommentoida. Vaikkapa, että kyllähän sinussa on ihan vaarin näköä. Muista keskustella rajoja kunnioittaen.
Mutta jos ei käy sinulle, niin valita sitten selän takana vaikka tuomiopäivään asti, jos se auttaa. Kyllä täälläkin taas joku uusi ketju aiheesta pian keksitään.
Tässä on oppikirja esimerkki miten näiden vanhempien kanssa pystytään asioista keskustelemaan. Vähättälyä, alentamista, marttyyriksi heittäytymistä.
En tiedä, onko täällä pimeässä Pohjolassa enemmän tällaista hulluutta, kuten palstalla kirjoitellaan ja itse myös kirjoitin (744).
Meillä Suomessa oli se sotien jälkeiset sukupolvet, mutta hyvinvoivassa Ruotsissa on myös ne Pimeän Pohjolan noidat.
Mietin joskus mitä helvettiä monessa kodissa koetaan. Täällä paikalliseen yliopistolliseen sairaalaan on juuri tuotu pahoin vanhempien ruhjoma vastasyntynyt. Henkilökunta soitti paikalle virkavallan, äiti on vapautunut, isä vangittu. Lapsia saa kaikki tehdä, mutta auton ajoon vaaditaan lisenssi.
Olen onneksi perinyt empatiaa ja olen halunnut perheestämme ja nykyään lapsenlapsista antaa heille mahdollisimman paljon aikaa, leikkiä, lukea kirjoja, kutoa juttua, sukkaa, laittaa hyvää ruokaa, ostaa vaatteita
Korkeakoulutettu, keskustelutaidon omaava, empaattinen maisteri voisi oikein vaikka karttakepin kanssa antaa opetusta sille vanhusäidille oikeaoppiseen keskusteluun, mitä sopii hänelle puhua ja mitä ei. Missä kohtaa hänen avaustumistaan kuuluu esittää kysymys ja mitä siihen kuuluu äidin vastata. Neuvo, että päälle ei saa puhua. Eihän tuota kukaan muuten tiedä.
Myös mikä kysymys on sopiva sille kännykkää tuijottavalle pojalleen, jolla ei vielä ole muita keskustelutaitoja kun joo tai ei. Kun eihän nyt teiniltä voi vaatia oma-aloitteisuutta keskusteluun mummon kanssa. Ja pitää varoittaa, että ulkonäköä ei saa kommentoida. Vaikkapa, että kyllähän sinussa on ihan vaarin näköä. Muista keskustella rajoja kunnioittaen.
Mutta jos ei käy sinulle, niin valita sitten selän takana vaikka tuomiopäivään asti, jos se auttaa. Kyllä täälläkin taas joku uusi ketju aiheesta pian keksitään.