Lue keskustelun säännöt.
Onko normaalia, että iäkkäät vanhempani eivät ole lainkaan kiinnostuneita minusta?
20.01.2025 |
Olen siis heidän aikuinen tyttärensä. Kun käyn heillä, he puhuvat lähes koko ajan itsestään. Jos yritän sanoa jotain omaa väliin, he ovat hiljaa tai kääntävät keskustelun itseensä. Onko muilla tällaista ja onko mitään tehtävissä? Vanhempani ovat siis ihan hyväkuntoisia sinänsä.
Kommentit (982)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis kaikki suurten ikäluokkien lapset on mielenterveysongelmaisia?
Miten hyvä olisi kun olisi joku muu syntymätapa kuin vanhempien kautta, maailma olisi paljon paljon onnellisempi -kai.
Tuo tivaus, miltä sinusta tuntui viedä lapsi hoitoon ja etkö nyt tunne syyllisyyttä. Ei oikein tiedä mitä siihen sanois. Miehen/naisen on tehtävä mitä on tehtävä, niin tekivät sota-ajankin ihmiset. Nyt pojille armeijassa sanoitetaAn asiat, miksi on milloinkin mitäkin tehtävä.
Me monet vanhat ollaan sitä mieltä että tuo jatkuva tunteiden sanoitus lapsille menee joskus vähän.yli. lapset oppii vetkuttamaan sillä. Ja ahdisrötuvat, liikaa päätösvaltaa.
Nyt kengät jalkaan ja ulos. Miksi, mitä varten , tunnen etten halua, haluan piirtää, minä tulen pahalle mielelle jos en saa piirtää nyt.
Minä ainakaan en ole halunnut kuulla, että
Tunteilullakin on terveen ja normaalin raja. Ihminen ei aina boi tehdä mitä tahtoo caikka kuinka on tunteet.
Tuo tommosta, anteeksi, tyhjän lässytystä että nyt vanhana pitäisi sitten tunteella nyyhkiä 70-luvusta. Minusta se ei olisi tervettä.
Sinä syyllistät tavallasi myös , joku suoremmin 70-luvulla työssäkäyneitä äitejä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meidän toisessa suvussa täti oli syntipukki ja likasanko. Toiset ihmettelivät, mitä se jaksaa vaahdota vuosikymmenestä toiseen.
Nyt, kun olen aikuinen ja täti vanhus, hän on kertonut minulle tarkemmin vanhempani lapsuusperheestä ja sen dynamiikasta. Ymmärrän hyvin sen, että hän valitti sitä, ettei saanut koulutusta tms, kun kuulin, mitä kaikkea siellä takana oikeasti oli. Pahansuopa narsistiäiti, joka oli siirtänyt sen myös omaan vanhempaani hänen ollessaan lapsi. Yhdessä he kiusasivat tätä syntipukkia. Mutta oman vanhempani mielestä mitään outoa ei ole tapahtunut.
Luen paljon, niin suomalaista kuin käännöskirjallisuutta suomeksi.
Melkein aina, kun joku on terapiassa sitten selviää että ongelmat johtuvat hyväksikäytöstä isän tai muun lähisukulaisen toimesta.
Siis kamalaahan se on. Isompi muistaa tietysti mutta nää vauvamuistot...
Minä luulin muistavani vaarini ja hänen kuolemansa. Sisarukset nauroivat, vaari on kuollut 3 kk ennen syntymääni. Psykologi ois varmaan uskonut että muistan kuolinyön. Kyseessä on ollut joku muu yöhässäkkä, sisarukset arvelivat että mummo on ollut kipeä tms että olen mummun puolelle kurkkinut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis kaikki suurten ikäluokkien lapset on mielenterveysongelmaisia?
Miten hyvä olisi kun olisi joku muu syntymätapa kuin vanhempien kautta, maailma olisi paljon paljon onnellisempi -kai.
Tuo tivaus, miltä sinusta tuntui viedä lapsi hoitoon ja etkö nyt tunne syyllisyyttä. Ei oikein tiedä mitä siihen sanois. Miehen/naisen on tehtävä mitä on tehtävä, niin tekivät sota-ajankin ihmiset. Nyt pojille armeijassa sanoitetaAn asiat, miksi on milloinkin mitäkin tehtävä.
Me monet vanhat ollaan sitä mieltä että tuo jatkuva tunteiden sanoitus lapsille menee joskus vähän.yli. lapset oppii vetkuttamaan sillä. Ja ahdisrötuvat, liikaa päätösvaltaa.
Nyt kengät jalkaan ja ulos. Miksi, mitä varten , tunnen etten halua, haluan piirtää, minä tulen pahalle mielelle jos en saa piirtää nyt.
Tunteilullakin on terveen ja normaalin raja. Ihminen ei aina boi tehdä mitä tahtoo caikka kuinka on tunteet.
Tuo tommosta, anteeksi, tyhjän lässytystä että nyt vanhana pitäisi sitten tunteella nyyhkiä 70-luvusta. Minusta se ei olisi tervettä.
Sinä syyllistät tavallasi myös , joku suoremmin 70-luvulla työssäkäyneitä äitejä.
Tunteilu ja tunteet eivät ole sama asia. Tunteita kokee ja niillä on jokin viesti. Silläkin on viestinsä, jos ei tunne mitään tai ei kestä tunteitaan.
Ja normaalin raja ei ole nolla. Olisi ihan normaalia kerran elämässä käydä keskustelu lapsensa kanssa aiheesta.
Mutta ymmärrän, että teiltä puuttuu kyky siihen ja siksi lasten tunteet ärsyttävät tai tuntuvat mitättömiltä.
Hei, me ihan oikeasti haluamme teille hyvää ja saada syvemmän kosketuksen, sen mikä inhimillisyyteen kuuluu, ennen kuin kuolette kertaakaan sitä kokematta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis kaikki suurten ikäluokkien lapset on mielenterveysongelmaisia?
Miten hyvä olisi kun olisi joku muu syntymätapa kuin vanhempien kautta, maailma olisi paljon paljon onnellisempi -kai.
Tuo tivaus, miltä sinusta tuntui viedä lapsi hoitoon ja etkö nyt tunne syyllisyyttä. Ei oikein tiedä mitä siihen sanois. Miehen/naisen on tehtävä mitä on tehtävä, niin tekivät sota-ajankin ihmiset. Nyt pojille armeijassa sanoitetaAn asiat, miksi on milloinkin mitäkin tehtävä.
Me monet vanhat ollaan sitä mieltä että tuo jatkuva tunteiden sanoitus lapsille menee joskus vähän.yli. lapset oppii vetkuttamaan sillä. Ja ahdisrötuvat, liikaa päätösvaltaa.
Nyt kengät jalkaan ja ulos. Miksi, mitä varten , tunnen etten halua, haluan piirtää, minä tulen pahalle m
Mistä h...stä sinä tiedät mitä minä lasteni kanssa puhun? Oot melkoinen tietäjä.
Lapset eivät ole noin ongelmaisia, just jouluna puhuttiin esikoisen hoitajasta ja annoin hänelle valokuvia itsestään tämän hoitajan kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Luen paljon, niin suomalaista kuin käännöskirjallisuutta suomeksi.
Melkein aina, kun joku on terapiassa sitten selviää että ongelmat johtuvat hyväksikäytöstä isän tai muun lähisukulaisen toimesta.
Siis kamalaahan se on. Isompi muistaa tietysti mutta nää vauvamuistot...
Minä luulin muistavani vaarini ja hänen kuolemansa. Sisarukset nauroivat, vaari on kuollut 3 kk ennen syntymääni. Psykologi ois varmaan uskonut että muistan kuolinyön. Kyseessä on ollut joku muu yöhässäkkä, sisarukset arvelivat että mummo on ollut kipeä tms että olen mummun puolelle kurkkinut.
Elämä ei ole fiktiota. Läheskään jokaisessa terapiassa ei käsitellä hyväksikäyttöä eikä sellaista lähdetä väkisin etsimään. Tunnekylmä kasvatus traumatisoi siinä missä hyväksikäyttökin.
Varautukaa nuorempi polvi siihen, että kuolinvuodetilanteet menevät 95 % todennäköisyydellä samaa kaavaa muunkin elämän kanssa. Ei tunteita eläessä, ei tunteita kuollessa. Ei jäähyväisiä. Ei puhetta kuolemasta. Ei puhetta jäljellejäävistä. Ihan turhaahan se olisi. Tunteet on lässytystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnetteko te nykyäidit syyllisyyttä siitä kun lapsenne on hoidossa?
Vierailija kirjoitti:
Tunnetteko te nykyäidit syyllisyyttä siitä kun lapsenne on hoidossa?
Tuntui pahalta viedä 9 kk ikäinen vauva vieraaseen paikkaan, vieraiden ihmisten hoteisiin. Toki kävimme muutaman tunnin tutustumassa, siinä se.
En ikimaailmassa olisi voinut loikoa himassa ja kuskata lapsen hoitoon, kuten nyt on aivan yleistä. Aika pian terve lapsi tajuaa mikä on homman nimi, jos on siis oppinut puhumaan ja huomioimaan ympäristöään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisipa hirveää edes yrittää selittä nyt jo akuiselle lapselleni, sanoin ja valokuvin hänen lapsuuttaan ja sitä kuinka veimme hänet muiden hoteisiin ja kulutimme aikaamme loisimalla. Työssäkäynnin lapsemme ymmärtää, täysin. En tunne tippaakaan syyllisyyttä siitä.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä on sairasta porukkaa, nytkö teitä on jo hyväksikäytetty, enpä yhtään enää ihmettele mielenterveyseläkkeellä olevien määrää.
Menkää töihin lopettakaa tuo ulina.
Joo, pikkasen lueskelin ja aivan hirveää tekstiä, syllistämistä ja taudinkuvaa moneen lähtöön. Jos tätä sontaa uskoo, koko sakki maassamme on seinahullua, jonku diaknoosin saanut tai diaknoosia odottelemassa.
Jos tänne muuten kirjoittaa jotain kaunista, se leimataan heti oitis kuvottavasti.
Tosiaan menkää töihin ja lopettakaa ulina.
ap. juttele vanhemmillesi suoraan asiasta, jos murrosiässä jotain häikkää oli on aika korjata asiat. Älä luo näitä palstoja kuin piru Raamattua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuka tarvitsee ongelmaisia ihmisiä? Sadat rerapeutit, psykiatrit, psykologit joilla yksityisvastaanotto.
Tuttu terapeutti ei ota kuin itse maksavia asiakkaita ja nekin valitsee tarkkaan ja tätejä riittää puhumaan traumoistaan.
Huomautan hän ei puhu asiakkaiden ongelmista tyin enempää.
Vierailija kirjoitti:
Varautukaa nuorempi polvi siihen, että kuolinvuodetilanteet menevät 95 % todennäköisyydellä samaa kaavaa muunkin elämän kanssa. Ei tunteita eläessä, ei tunteita kuollessa. Ei jäähyväisiä. Ei puhetta kuolemasta. Ei puhetta jäljellejäävistä. Ihan turhaahan se olisi. Tunteet on lässytystä.
Kuoleman asiantuntija siinä paasaa. Olen järjestänyt viidet hautajaiset, mm mieheni. Lisäksi lähisukulaisten , vanhempien hautajaiset, joissa olen ollut, yritin kerran laskea, kymmenittäin.
Jäähyväisiä ei aina ehdi antaa. Itse toivon lähteväni äkkislaagilla myös. Ohjeet hautajaisiin on annettu, jäämistön kohtalo selvitetty.
Vanhan kuolema menee monesti niin ettei tyhjää paikkaa jää kun ei lapsetkaan ole vuosiin käynyt hoitokodissa ( hoitajan mielipide, omaisiani ei ola laitoksissa ole ollut kun tuo äkkislaagi.)
Tunteet ei aina ole ääneen ulvomista näkyvästi ja teatraalisesti. Se pahin tuska ja murhe on ihan toisenlaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nämä tunnekylmät vanhemmat eivät olisi jääneet sairauslomalle, vaikka olisi aseella uhattu. Siinä meinaan olisi joutunut kohtaamaan oman itsensä tai sen, että se oma itse on ihan häviksissä. Äitikin oli ihan kauhuissaan, että joutuu jäämään eläkkeelle, eihän elämässä ole sitten mitään.
Olen kiitollinen siitä, että meille nuoremmille on annettu mahdollisuuksia toipumiseen. Heikoimmassa asemassa lienee he, jotka sinnittelevät työkyvyn rajamailla. Jaksamista on sen verran, että pystyy kitkuttelemaan arjessa sinnillä, mutta ei milliäkään energiaa omalle mielenterveydelle eikä etenkään vanhojen asioiden korjaamiselle.
Eläkkeelle jääminen on ollut kauhun paikka monelle ja eläköitymiskahvit työpaikalla merkittävä hetki. Sairasloma tai sairaalassa olo paikoillaan on myös ollut monelle tuskaa. Koko ajan olisi pitänyt tehdä jotain. Tämä ikäluokka
Tässä väitetään, että (varmaan tarkoitetaan suuria ikäluokkia ) nuo ihmiset ei ole osanneet olla tekemättä mitään vaan aina on pitänyt painaa tukkaputkella ja eläkkelle jääminen on ollut painajainen jne Kaikissa muissa ketjuissa taas valitetaan, miten nuo samat ihmiset on saaneet kaikki tekemättä yhtään mitään . Mutta kaikki mahdolliset viat he ovat onnistuneet itselleen saamaan:D
Aika ristiriitaista.
En siis itse kuulu suuriin ikäluokkiin, mutta jotenkin on huvittavaa lukea, miten noihin sodanjälkeen syntyneisiin ikäluokkiin on pesiytynyt kaikki pahuus mitä ihmisessä voi olla :D
Vierailija kirjoitti:
Luin, että jossain pohjoisissa on ollut eniten lasten hyväksikäyttöä perhepiirissä. Mutta niinhän yksittäistapauksista saa lukea lehdistä ympäri Suomen. Siis tänä päivänäkin. Tuomittavaa jokaisen sukupolven kohdalla. En leimaisi siinäkään jotain tiettyä sukupolvea.
Joissakin maissa hyväksytään nytkin, että 9 vuotias lapsi naitetaan aikuiselle miehelle.
Yleensähän vielä selitetään että keplottelivat viiskymppinä suurille eläkkeille itsensä.
Jos vertaan äitiini, pientilan emäntään, hän ei ollut jouten kuin nukkuessaan. Sukankudin tai matonkuteen leikkaus vähintään uutisiakin kuunnellessa.
Itse olen suorastaan laiska häneen nähden. Äidin liikuntakin oli työtä, ei hän hölkännyt huvikseen kuten me suuret ikäluokat jo opimme tekemään.
Vierailija kirjoitti:
Siihen aikaan oli suhtautuminen mielenterveysongelmiin myös erilainen. Nyt voi mennä työterkkarille ja saa hermolomaa ja se on vaan fiksua jos on niin tunneherkkä ettei oikein kestä elämää.
Muistot tulvii mieleeni. Äitini kärsi hermoromahduksista ja oli itsetuhoinen. Joi, harrasti aikuisten juttuja makkarin ovi auki vaihtuvien miesystävien kanssa. Jätti minut pitkäksi aikaa yksin kotiin. Koskaan ei tiennyt, mistä hän seuraavaksi räjähtää enkä uskaltanut puhua oikein mitään. Oli myös lääkityksellä ja yhdellä m1 jaksolla sairaalassa. Jäi pois työelämästäkin.
Kerroin hänelle kerran jostain murheestani. Hän huusi minulle: kun sinä Sari olet niin yliherkkä et kestä elämää! Et tule pärjäämään mitenkään elämässäsi, koska et kestä normaalia elämää. Niin, kumpikohan meistä ei kestänyt?
Vierailija kirjoitti:
Oon 54 v ja mulla aikuinen tytär. Olen kiinnostunut hänen elämästään, mutta kunnioittavasti. Hänelle on lapsesta asti omat rajat ja yksityisyys olleet tärkeitä.
Multa meinaa mennä hänen asiat välillä ohi. Aihe on nyt kuvitteellinen, mut esim saattaa mainita: kävin juoksemassa. Vastaan okei, tässä kelissäkö,? No et onneks tullut kipeeksi tms. Ja sitten ohitan jatkokysymyksten tekemisen paikan.
Tytär ei oivalla, että kun hän on monista asioistaan yksityinen, en nyt tajunnut, että tää ( edelleen tässä kuvitteellinen aihe) juokseminen olikin isompi juttu, koska hän olikin pidempään miettinyt uutta harrastusta ja oli nyt löytänyt kivat maastot vähän matkaa kotiaan jne jne.
Olisin siis paljon enemmän halunnut osata osoittaa kiinnostusta, jos olisin saanut pienen alustuksen, että kun tytär on pitkään pohtinut uutta harrastusta ( jota en tiennyt) ja nimenomaan liikuntaa ( en tiennyt, muut harrastukset on taiteel
Sinut erottaa näistä välinpitämättömistä vanhemmista se, että kykenet tunnistamaan niitä tilanteita joissa olisit voinut toimia toisin ja kykenet reflektoimaan miksi niin tapahtui. Todennäköisesti juuri tästä syystä lapsesi kyllä varmasti kokee tulevansa nähdyksi ja kuulluksi. Ne lapset taas jotka toistuvasti tulevat ohitetuksi yleensä koettavat jossain vaiheessa kertoa kokemuksestaan ja saavat vastaansa siilipuolustuksen ja raivokkaan hyökkäyksen joita tässäkin keskustelussa on nähty.
Eli älä siis huoli, tämän keskustelun kritiikki tuskin koskee sinua tai kaltaisiasi eikä esimerkinomaisia tilanteita. Koska valitettavasti niiltä oikeasti välinpitämättömiltä ja itsekeskeisiltä vanhemmilta menee nekin asiat ohi, kun toinen kertoo, että tämä on minulle tosi tärkeä juttu.
Ihan vain esimerkkinä: Minut tunnetaan todella eläinrakkaana ihmisenä. Olen ollut sitä lapsesta asti ja se piirre nousee esiin jos joltakulta kysytään minkälainen olen. Olen myös matkustanut tarkoituksella paikkoihin, joissa voisin kohdata eläimiä niiden luonnollisessa elinympäristössä ja jokainen kerta on ollut yhtä sykähdyttävä. Kun kerroin vanhemmilleni innoissani nähneeni elämäni ensimmäistä kertaa norpan, vanhempani juuri ja juuri kykenivät kuuntelemaan tarinan loppuun ja siirsivät puheenaiheen heti johonkin omaan juttuunsa. (Joita oli jo jauhettu pitkään ja olin ollut hiljaa.) Puolisoni huomasi tuon tilanteen, minulta se meni tavallaan ohi, kun olin niin tottunut siihen, että minun asiani ohitetaan.
Tässä esimerkissä korostuu hyvin, miten paljon sitä ohittamista pitää tapahtua, että tuollaiset ilmeiset hetket joissa pitäisi kiinnostua, menevät ohi. Ikään kuin vanhempani eivät olisi tunteneet minua ollenkaan ja tavallaanhan he eivät tunnekaan, kun eivät ole kiinnostuneita eivätkä kuuntele.
Mainitsit kirjoituksessasi kommenttini. Et voi tietäämikä on kenellekin paha kokemus ja mikä ei. Kontekstista irrotettuna huokailu ruoanlaitosta ja valitteli kenkien ostosta ei pahalta kuulostakaan.
Kyse on siitä, että mitään arkista tai vähemmän arkista asiaa ei meillä vanhemmat kestäneet/jaksaneet/halunneet tehdä. Lapset olivat välttämätön paha, joita sitten sai kohdella miten sattuu.
Omina itsenään lapset eivät kiinnostaneet millään tasolla, piti olla näkymätön ja ilman mitään tarpeita ja tunteita. Vanhemmilla niitä sitten olikin, kirjoitin kommentissani, että jouduin äitini terapeutiksi. Tätä jatkuisi varmaan yhä, mutta otin kunnolla etäisyyttä. Olen nuorena aikuisena pyytänyt, ettei äitini kertoisi minulle seksielämästään ja yksityiskohtaisia asioita terveydestään. Äiti vain nauroi ja totesi, ettei sua kiinnosta äidin jutut, mutta kerron silti.