Onko normaalia, että iäkkäät vanhempani eivät ole lainkaan kiinnostuneita minusta?

Vierailija kirjoitti:

Valittajat: kysyttekö itse koskaan vanhemmiltanne mitä heille kuuluu? 

 

Toksinen/ narsistinen taktiikka: blameshifting. Kun otetaan esille asia, josta on aihetta keskustella, kohde alkaa syyttää keskustelun aloittajaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle miniä tiuskii jos yritän kysellä mitä tekee elääkseen kun lasten mukaan ei käy töissä eikä opiskele. Huutaa ja itkettää vanhaa ihmistä. Ikänä en enää kysy sanallakaan kuulumisia! Niin jäi kurja mieli. Anteeksi pyysin ja siihen vastasi kopauttamalla kannat lattiaan ja lähtemällä huoneesta. Sellaiset käytöstavat nuorella naisella.

Otti varmaa kyselysi vittuiluna, kun tiesi lastensa jo sinulle kertoneen, ettei hän ole töissä, eikä opiskele.

Minähän juuri olin kiinnostunut siitä, että mitä nyt tekee kun ei työtä eikä opiskelua. Kyllähän aikuisen ihmisen jotain oletetaan tekevän elääkseen. Jostain pitää rahaa saada. Yrittäkää nyt päättää saako olla kiinnostunut vai ei!

Toksinen/ narsistinen keskustelutapa: sanasalaatti. Aletaan lisätä keskusteluun jotain täysin irrelevanttia tai absurdia, ettei itse aiheessa pysyttäisi.

Sama täällä. Huomasin että olen se joka käy kylässä ja kyselee kuulumisia. Eivät myöskään tulleet katsomaan sairaalaan kun jouduin tehoosastolle autokolarista tai kun sairastuin vakavasti. Hyvä jos lähettävät syntymäpäivällä viestin. Olen päättänyt etten enää käy enkä soita. Kuolkoot pois tapaamatta kohta syntyvää lastani. Minuakaan ei enää kiinnosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Halipusi rakas, rakastan sinua,  amerikkalainen "lässytys"  voi olla aitoa lapsirakkautta tai ei. Ajat muuttuvat ja hyvä tuo halailukulttrikin.  

Kotini oli jäyhä, ei rakkaudesta liruteltu mutta läsnäolo oli aitoa. Ihan varmasti joka ohukaiseen  tai tukan letitykseen liittyi huolenpito ja rakkaus. 

Joo. Oman ikäpolveni lapset tuupattiin kaksikuukautisina kokopäiväiseen päivähoitoon. Sitten koululaisina kulkivat avainkaulalapsina keskenään kesälomilla, kun vanhemmat olivat töissä. Ei ollut huolehtivaa kosketusta, ei fyysistä eikä henkistä. 

Onneksi teillä oli paremmin, pitkät äitiyslimat ha hoitovapaat.

Puhuin äsken tunnin tuon ikäisen lapseni kanssa.  Aiheena olivat monet asiat.   

Olet kai joku tradwife kun syyttelet äitejä työssäkäynnistä.  Rakkautta se on sekin huolenpito että on katto, vaatteet, ruokaa.

Tuo ei ole huolenpitoa, eikä etenkään rakkautta. Se ei ole edes minimi. Minulla on lääkärin lausunto siitä, miten laiminlyövä,  toimimaton ja traumatisoiva lapsuuskotini on ollut, vaikka siellä tarjottiin tuo. 

Eikä ole syytetty vanhempia työssäkäymisestä, mutta tuosta näkee hyvin, mikä suurelle ikäluokalle on tärkeintä: työ. Ei oikeasti mitään empatiaa lasta kohtaan ja mikä hälyyttävämpää, ei edes sanota, että tuntuihan se itsestäkin pahalta, ettei voinut olla pienenpienen lapsensa kanssa, kun ei tuntunut pahalta. Kun ei ollut tarvetta tai kaipuuta vastata lapsen tarpeisiin eikä tarvetta saada itse nauttia lapsen seurasta.

En jaksa kuunnella sen vanhuksen jorinoita, enkä saa itse edes suunvuoroa. Kun vihdoin saan suunvuoron niin vanhus ei jaksa kuunnella minun jorinoita. Tasoissa ollaan. Jospa vaan katsottaisiin yhdessä sieltä telkkarista joku ohjelma ihan vaan vierekkäin istuen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kokeile että et kerrokaan omista asioistasi vaan tykität yhden vierailun koko ajan kysymyksiä heille.

Olisivat vaan mielissään. Testattu monta kertaa. Silloin on ollut "niin mukavaa".

Ei toimi meillä. Hän ahdistuu jos kyselemme liikaa. Kaikki keskustelut käydään vanhan äidin ehdoilla. Hänellä on paljon mielipiteitä, mutta hän ei pysty perustelemaan niitä. Hanskat putoavat jo parin lauseen jälkeen.

 

Sama meillä. Vahvoja mielipiteitä, mutta kun kysyy miksi ajattelee niin, ei pysty perustelemaan. Jos kerron oman mielipiteeni, niin "sinä se et sitten koskaan voi olla minun kanssani samaa mieltä", jos / kun se mielipide on eri.

Minun asiat eivät kiinnosta, saattaa kysyä jotain mutta jatkaa omaa juttujaan eikä kuuntele kunnolla. Sen kerran kun hiukan kuuntelee, kertoo kaiken myös sisaruksilleni, joten en juurikaan puhu mitään.

Pitää silti itseään äärimmäisen luotettavana, sellaisena, joka ei eteenpäin kerro. Paitsi ainakin minulle, eikä auta vaikka sanon, että nuo asiat eivät kuulu minulle eivätkä ne kiinnosta kun ovat toisen henkilökohtaisia asioita.  Siksi en puhu hänelle muuta kuin ilmoja pitelee -tason asioita, kuuntelen kyllä.

On aina ollut sellainen, joka itse määrittää onko toisen "älä kerro" asia kertomisen arvoista. Jos hänelle uskoutuu ja pyytää ettei puhu eteenpäin, puhuu koska hänestä asia ei ollut sellainen jota tarvitsee salata. Olen sanonut, että sen määrittely ei kuulu hänelle, mutta ei ymmärrä alkuunkaan. Sitten ihmettelee miksi en kerro hänelle mitään.

Minä luulin aina, että tosiaan se työ oli tärkeintä. Minun piti siivota, käydä kauoasssa ja laittaa ruokaa jo hyvin pienestä asti, koska vanhemmilla oli työkiireitä. Minua ei ehditty viedä tai hakea, itse piti kulkea julkisilla hyvinkin hankalat matkat, koska vamhempien työkiireet. Menoja peruttiin eikä vanhemmat ehtineet huolehtia esimerkiksi luistimista sun muista koulussa tarvittavista asioista. Itse piti muistutella, järjestellä ja hoitaa. Olimme paljon mummolassa vanhempien työkiireiden vuoksi.

Kun minulla oli sitten itselläni vaativa työ ja lapset, odotin itsestäänselvyytenä, että vanhemmat ymmärtävät ja kunnioittavat minun työkiireitäni. Lapseni eivät niistä joutuneet kärsimään samoin kuin olin itse joutunut, mutta tarkoitan esimerkiksi sitä, että jos en töiden takia ehtinyt vanhempien luo käskettäessä, minusta syy oli ilmiselvästi hyvä.

No ei, eipä heidän mielestään. Varsinkin äitini ryhtyi soittelemaan kännykkääni ihan kesken työpäivän aivan joutavia, kun hän jäi omasta työstään eläkkeelle. Suuttui, jos en päässyt seuraksi eläkeläisrientoihin, kuten vaikka johonkin museoon iltapäivällä, työn takia.

Ymmärsin vasta siinä kohtaa, että ei se työ ollut koskaan ollut se tärkeä asia, vaan heidän omat menonsa ja mielitekonsa olivat olleet se tärkeämpi juttu, minkä takia olin aina joutunut joustamaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten jaksat nähdä äitiäsi ja miten jaksat edes yrittää kertoa asioistasi?

 

En vietä aikaa tuntikausia hänen seurassaan. En kerro asioistani yksityiskohtaisesti, enemmänkin kyselen ja kuuntelen äitini asioita. Hänellä ei ole montaa vuotta enää elinaikaa, puhukoon nyt itsestään jos haluaa. 

Hän todennäköisesti haluaa kertoa sinulle tiettyjä asioita, ettei sinulle jää mitään epäselväksi sitten, kun häntä ei enää ole. Anna puhua. Ei hän ikuisesti täällä ole. Itse kuuntelin mielenkiinnolla vanhempieni juttuja ja tein tarkentavia kysymyksiä juuri sitä varten, koska he poistuivat aikanaan täältä. Mukava tunne sinänsä, ettei mikään asia jäänyt vaivaamaan enkä koe huonoa omatuntoa siitä etten kuunnellut heitä tai käynyt liian harvoin heidän luonaan. He tunsivat olevansa rakastettuja ja samoin minä.

Meillä ei voi puhua vaivaavia asioita selväksi. Ei koskaan ole voinut. Puhua saavat mutta mitään ei tule selvitetyksi. On itse toki sitä mieltä, että meillä on osattu puhua asioista. Kuitenkin koko elämäni ajan kun olen yrittänyt käsitellä ja keskustella jostakin joka pitäisi vanhemman kanssa oikeasti selvittää, niin ärähti ettei siitä enää tarvi jauhaa (vaikka olisi keskustelun aloitus).

Voi kun olisikin sellaista leppoisaa rupattelua, mutta koskaan ei tiedä minkä sanominen saa hänet keskustelussa kilahtamaan. 

Vierailija kirjoitti:

Kokeilkaapa joskus olla käymättä boomeri vanhempienne luona ja jäätte odottamaan milloin he tulevat teille kylään. Menee monta vuotta tai eivät tule ollenkaan käymään. Sama puheluidenkin kanssa, odottakaa milloin he soittavat. Voi helposti vuosikin mennä ennenkuin muistavat soitella.

Kokeiltu on. Viisi vuotta meni, eivät soittaneet. Sitten jouduin taipumaan käytännön asian takia ottamaan yhteyttä. Ja kyseessä ovat ihan vetreät harmaat pantterit, ei mitkään raihnaiset dementikot. Ja tällaista se on ollut aina. 

"Mikä suurille ikäluokille on ollut tärkeintä työ, ei oikeastaan mitään empatiaa lasta kohtaa". Puhu vaan ihan siitä omasta äidistäsi, äläkä koko ikäluokasta. Työssä on ollut pakko käydä, koska mitään tukia ei ollut silloin. Kyllä suurin osa äideistä olisi ollut pienen lapsen kanssa kotona jos se olisi ollut taloudellisesti mahdollista. Illat  ja viikonloput vietettiin tiiviisti lasten kanssa ja heitä rakastettiin. Suurin osa on toiminut näin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Triangulaatio (kehuu kolmatta osapuolta), itseensä keskittyminen, ei huomioi toista, namedroppailee, kommunikaatiokyvyttömyys. 

Kaikki erittäin narsisitista käytöstä. Vanhat ovat oman lapsuusaikansa uhreja ja harva tuosta sukupolvesta on katkaissut ketjun.

Itsensä saa suojata tuollaiselta ja ei, ei ole reilua eikä oikein heidän käytöksensä.

Johtuuko tämä sodasta vai suomalaisesta kulttuurista vai mistä? Olen ulkomaalaisen kanssa naimisissa ja hänen vanhempansa ovat samaa ikäluokkaa, mutta aivan erilaisia. Ovat todella kiinnostuneita meistä vielä vanhoinakin. Omat vanhemmat samaa ikäluokkaa kuin ap:n ja myös sama meininki.

Luulen, että johtuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sukupolvikysymys, varmaan ovat tottuneet että seurassa kun ollaan, vanhempien asiat on tärkeämpiä kuin nuorempien.

Voi olla. En vaan itse oikein jaksa kun ei minulla ole kuin aviomieheni joka kuuntelee minua. Onneksi siis on hänet, mutta mielestäni tämä ei ole oikein reilu tilanne minua kohtaan. 

ap

Mikä sinut oikeasti saa ajattelemaan,että vanhempasi,jotka kasvattivat sinut,antoivat ruokaa,katon pään päälle,rahaa,käyttivät lääkärissä,maksoivat harrastukset,tukivat sinua ihmiseksi,joka selviää omillaan heidän kuotuaankin jne, ovat enää tuossa iässä velvollisia kohtaamaan sinut kuin pikkulapsen? En voi ymmärtää. Aikuistu jo! Soita auttavaan puhelimeen tai mene psykiatrian polille, kirjoita vaikka päiväkirjaa tai kokonainen kirja,sillä vanhempasi ovat osansa jo tehneet,eikä ihan oikeasti tietyn iän ylittäneillä ihmisillä ole sinua kohtaan enää velvoitteita vaan asia on täysin päinvastoin. Ei ole reilua? Millainen aikuisvauva sinä olet,missä kuplassa elät?

Olen ohis, mutta itse ainakin toivon, että minuun suhtauduttaisiin kuten tasavertaiseen aikuiseen. Ehkä sinä et tiedä mitä se tarkoittaa.

Vierailija kirjoitti:

"Mikä suurille ikäluokille on ollut tärkeintä työ, ei oikeastaan mitään empatiaa lasta kohtaa". Puhu vaan ihan siitä omasta äidistäsi, äläkä koko ikäluokasta. Työssä on ollut pakko käydä, koska mitään tukia ei ollut silloin. Kyllä suurin osa äideistä olisi ollut pienen lapsen kanssa kotona jos se olisi ollut taloudellisesti mahdollista. Illat  ja viikonloput vietettiin tiiviisti lasten kanssa ja heitä rakastettiin. Suurin osa on toiminut näin. 

Kyllä se on sen verran yleistä ollut, että voi puhua jonkintasoisesta ilmiöstä.  Moni niistäkin, joka kuvitteli rakastavansa, ei osoittanut sitä mitenkään.

Ei minun äitini ole koskaan ollut kiinnostunut minun asioistani. Ei edes lapsena. Minä olen ollut se aktiivinen puoli yhteydenpidossa aina ja kuuntelen samoja juttuja koko ajan. Sellaista se on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sukupolvikysymys, varmaan ovat tottuneet että seurassa kun ollaan, vanhempien asiat on tärkeämpiä kuin nuorempien.

Voi olla. En vaan itse oikein jaksa kun ei minulla ole kuin aviomieheni joka kuuntelee minua. Onneksi siis on hänet, mutta mielestäni tämä ei ole oikein reilu tilanne minua kohtaan. 

ap

Mikä sinut oikeasti saa ajattelemaan,että vanhempasi,jotka kasvattivat sinut,antoivat ruokaa,katon pään päälle,rahaa,käyttivät lääkärissä,maksoivat harrastukset,tukivat sinua ihmiseksi,joka selviää omillaan heidän kuotuaankin jne, ovat enää tuossa iässä velvollisia kohtaamaan sinut kuin pikkulapsen? En voi ymmärtää. Aikuistu jo! Soita auttavaan puhelimeen tai mene psykiatrian polille, kirjoita vaikka päiväkirjaa tai kokonainen kirja,sillä va

Ainakaan minua ei käytetty lääkärissä eikä tuettu ihmiseksi eikä kasvatettu. Tämä ketju koskee meitä, joiden vanhemmat nimenomaan eivät antaneet tuota ja se on jonkinasteinen ilmiö tuossa ikäluokassa.

Vietin aikaa äitini (leski) kanssa mökillä, kun olin nuori aikuinen. Yritin lähentää meitä, mutta äitini tokaisi: Sinä et tiedä elämästä vielä mitään. Syvällisiä asioita ei saanut kysyä, äiti ei "ymmärtänyt" tai vastasi, että älä ajattele noin "vaikeita" asioita. Puhuimme siis vain niitä näitä, ettei äidille tullut paha mieli, tuli kumminkin, en ollut sellainen, kuin hän olisi ainoan lapsensa olleen. Isää kaipasin ihan hirveästi, hänelle saattoi puhua mistä vaan.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole 79-vuotias voinut olla aina muistisairas. Oleellista oli alun: kylmää on ollut kohtelu AINA.

Mutta on hullua tulla valittamaan muistisairaan käytöksestä jos muut sentään valittavat vanhuksista joilla ei ole muisisairautta.

On tietysti raskasta jos jo nelikymppisenä äiti on muistisairas mutta siinä iässä pitäisi kuitenkin jo käsittää että sairaus se äidillä teetättää ärsyttävät asiat. Muistisairaalle on turha rähjätä neuvoa, se sairaus ei sillä parane.

Olen 76 ja minua kiinnostaa kovasti lasteni kuulumiset, kertovat itse ja minä kyselen, vastaavat mitä haluavat. Meillä on WhatsApp-ryhmä, johon päivitämme tärkeimmät kuulumiset.  Lastenlastenkin kuulumiset ovat tärkeitä. Minulla on oma elämäni, mutta siihen MAHTUU aina läheiset.

Tässähän samat ihmiset kuin pitkässä ketjussa 40-luvulla synyneet äidit.

Myös osoitus Kelan on turha maksella terapioita koskei niistä ole mitään hyötyä ihmisille näköjään.

Osoitus myös miten äiti on tärkeä, kuten vielä vanhukset dementiaosastoilla huutavat äitiä.

Eikö siitä omat lapset ja puoliso kärsi tuon tason katkeruudesta? 

Jos tämä ilmiö on näin yleinen kuin tämä ketju antaa ymmärtää, niin monella tulee olemaan yksinäinen vanhuus. Jos ei onnistu luomaan minkäänlaista tunnesidettä lapseensa, niin ei ihme että jää vanhuudessa yksin. Se että ruokkii ja vaatettaa lapsensa on vanhemman minimivelvollisuus, ei mikään välittämisen ja rakkauden osoitus. Jos ei välitä lapsestaan, niin lapsi aikansa yritettyään ei enää hae yhteyttä vanhempaansa, vaan jättää tämän.