Onko normaalia, että iäkkäät vanhempani eivät ole lainkaan kiinnostuneita minusta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle miniä tiuskii jos yritän kysellä mitä tekee elääkseen kun lasten mukaan ei käy töissä eikä opiskele. Huutaa ja itkettää vanhaa ihmistä. Ikänä en enää kysy sanallakaan kuulumisia! Niin jäi kurja mieli. Anteeksi pyysin ja siihen vastasi kopauttamalla kannat lattiaan ja lähtemällä huoneesta. Sellaiset käytöstavat nuorella naisella.

Otti varmaa kyselysi vittuiluna, kun tiesi lastensa jo sinulle kertoneen, ettei hän ole töissä, eikä opiskele.

Minähän juuri olin kiinnostunut siitä, että mitä nyt tekee kun ei työtä eikä opiskelua. Kyllähän aikuisen ihmisen jotain oletetaan tekevän elääkseen. Jostain pitää rahaa saada. Yrittäkää nyt päättää saako olla kiinnostunut vai ei!

En menisi keneltäkään kyselemään mitä tekee tai millä elää, vaikka ei ole työssä eikä opiskele. En kyselisi anopilta, enkä miniältä. Jotenkin härskiä mennä utelemaan. 

Valittajat: kysyttekö itse koskaan vanhemmiltanne mitä heille kuuluu? 

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viiskymppisillä on suuri arvostuksen tarve näköjään. Meidän boomereiden pitäisi näköjään paremmin huomioida se, ei pitää heitä lapsinamme vaan muistaa kehua titteleitä, uraa, eikä vaivata  typerällä rupattelulla.

Mikä viisikymppishullu oikein olet? En tiedä muista, mutta itse olen 30+ tytär ja vanhempani n. 60-vuotiaita.

 

 

Vanhoista vanhemmista ja boomereistahan tämä keskustelu on, ei työikäisistä vanhemmista.  

Niin itse olen eläkeikäinen tytär ja äitini lähes 100-vuotias. Meitä on niin monen ikäisiä.

Viestiin 307 vielä lisäyksenä. Tuli mieleeni, että ehkä vanhempani eivät tunne kunnolla edes itseään. Tarkoitan tällä sitä, että he eivät tavallaan omaa oikein mitään kiinnostuksen kohteita. Ovat koko aikuisen elämänsä vaan käyneet töissä ja harrastuksia yms hyvin vähän. Äidilläni ei yhtään "virallista" harrastusta enää aikuisena ja isällänikin vain ollessani lapsi.

Lähinnä koko perheemme on liikkunut ja ulkoillut paljon, mutta muuten vanhemmillani ei ole mitään ns omia juttuja ollut. Eivät oikeastaan ole tehneet mitään. Vaan pelkkää töissä käyntiä ollut. Ei edes kotona tehtäviä käsitöitä yms ole tehneet ja eivät ole käyneet tapahtumissa tai oikeastaan missään muutenkaan. Eläneet sitten minun kauttani ja minulle tuputtaneet omia nuoruuden harrastuksiaan kuten soittamista ja urheilua. Tämäkin ok kunhan ei olisi painostusta sisältävää. 

Mietinkin tässä, että monen ihmisen elämä on paljon aktiivisempaa. He eivät oikeastaan ikävällä tavalla sanottuna pidä mistään. Eivät mistään tv-ohjelmista, musiikista, tapahtumista, harrastuksista yms. Istuvat ja kuluttavat vaan päiviään. Ehkä ilkeästi sanottu, mutta välillä mietin, että ehkä he eivät näin tunne edes itseään ja osaa sanoa mikä kiinnostaa ja mitä he haluaisivat tehdä. Näin miten he osaisivat sitä minulta kysyä.

Pelottaa hieman heidän eläkkeelle jääntinsä, että miten aika kuluu, kun elämä on ollut töissäkäyntiä ilman mitään muuta. Isäni valittaa jo nyt kuinka aika ei kulu. Äitini suuttui, kun yritin kysellä, että miten hän meinaa eläkkeellä aikansa viettää ja ehdotin jotain harrastusta. Samalla yritän ymmärtää sitä, että en heidänlaisiaan ihmisiä joilla ei tavallaan ole mielenkiintoa moniinkaan asioihin, eikä mielipidettä. Eivät edes tiedä mistä pitävät. Ehkä tämäkin kaikki rajoittaa keskustelua meillä.

Vaikeaa on vaatia heitä tuntemaan minua, kun tuskin tuntevat itseään. Samalla olen itsekin vähän irrallinen ihminen ja yksinäisyyskin lisää sitä kaikkea sekä ikävät kokemukset ihmisistä. Silti tiedän esim ammatit jotka kiinnostavat minua, tv-ohjelmat, musiikin, ruoat, ulkomaat missä tahtoisin käydä, harrastukset mistä pidän yms. Jos kysyisi vanhemmiltani niin vastauksia ei saisi edes niihin. Tämä esimerkkinä. Pitkästi ja pahoittelut, mutta nämä asiat mielessä tänään olleet. 

Vierailija kirjoitti:

Halipusi rakas, rakastan sinua,  amerikkalainen "lässytys"  voi olla aitoa lapsirakkautta tai ei. Ajat muuttuvat ja hyvä tuo halailukulttrikin.  

Kotini oli jäyhä, ei rakkaudesta liruteltu mutta läsnäolo oli aitoa. Ihan varmasti joka ohukaiseen  tai tukan letitykseen liittyi huolenpito ja rakkaus. 

Joo. Oman ikäpolveni lapset tuupattiin kaksikuukautisina kokopäiväiseen päivähoitoon. Sitten koululaisina kulkivat avainkaulalapsina keskenään kesälomilla, kun vanhemmat olivat töissä. Ei ollut huolehtivaa kosketusta, ei fyysistä eikä henkistä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle miniä tiuskii jos yritän kysellä mitä tekee elääkseen kun lasten mukaan ei käy töissä eikä opiskele. Huutaa ja itkettää vanhaa ihmistä. Ikänä en enää kysy sanallakaan kuulumisia! Niin jäi kurja mieli. Anteeksi pyysin ja siihen vastasi kopauttamalla kannat lattiaan ja lähtemällä huoneesta. Sellaiset käytöstavat nuorella naisella.

Otti varmaa kyselysi vittuiluna, kun tiesi lastensa jo sinulle kertoneen, ettei hän ole töissä, eikä opiskele.

Minähän juuri olin kiinnostunut siitä, että mitä nyt tekee kun ei työtä eikä opiskelua. Kyllähän aikuisen ihmisen jotain oletetaan tekevän elääkseen. Jostain pitää rahaa saada. Yrittäkää nyt päättää saako olla kiinnostunut vai ei!

Niin. Et ole kiinnostunut miniästä

Väkihän täällä on itkenyt kun vanhemmat ei tiedä työopaikkaani eivätkä sitä mitä teen työssäni ja keskustele siitä. Eivät välitä.

Ja ny jos anoppi osoitti kiinnostusta se onkin väärin. Ei saa työstä ja tekemisistä kysellä

Ajoin vaikuttA kuin tasapInottomia teinejä okisi täällä vanhemmista valittamassa.

Lapsenlapset eivät juttele mistään . Vastaavat vain lyhyesti kysymyksiin. Tärkeintä on tiktokkaaminen känny 10cm silmistä.

Vierailija kirjoitti:

Tuo isä kuolemassa oli sydäntä riipivää (rakkaus toista naista kohtaan, ei tytärtä). Samaistun. Ja myös siihen, että sittenpähän on omin silmin nähnyt eikä jossittelulle jää varaa. Ja huomaatteko, tässäkin isä trianguloi: tyttären suuntaan pihtaa tunteitaan ja hänen nenänsä edessä sitten kertoilee tunteistaan toista kohtaan. 

Tuo sukupolvi ei varmasti ole edes halunnut lapsia, eikä niistä oikeasti välitä. Siksi 1973 oli kaikkein pienin vuosikerta lapsia. 

 

Kiitos. Tiedättekö mikä oli kauheinta? Isä oli kirjoittanut sen rakkausviestinsä lehtiöön (hän pystyi vielä käyttämään kynää muttei kännykkää), ja kun hän ojensi sen minulle luulin hetken että se oli tarkoitettu minulle. Kunnes hän pyysi minua kirjoittamaan sen tekstiviestiksi "irmelille". En näin vuosien jälkeenkään osaa edes kuvailla miltä se tuntui. Se muutaman sekunnin ilahtunut toivo joka murskattiin, se epäusko miten hän kykeni kirjoittamaan ne sanat, kun siihen asti olin luullut ettei hän koskaan puhu kenellekään rakkaudesta. Ja tilanteen absurdius kuinka hän toimi niin, ilman että itse tajusi miltä sen täytyi minusta tuntua. Hetki jonka mieluummin olisin jättänyt kokematta jotta olisin voinut kuvitella että hän oli yhtä kylmä kaikkia kohtaan. 

Vierailija kirjoitti:

Valittajat: kysyttekö itse koskaan vanhemmiltanne mitä heille kuuluu? 

 

Yhteyttä otetaan, kun on rahanpuutetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle miniä tiuskii jos yritän kysellä mitä tekee elääkseen kun lasten mukaan ei käy töissä eikä opiskele. Huutaa ja itkettää vanhaa ihmistä. Ikänä en enää kysy sanallakaan kuulumisia! Niin jäi kurja mieli. Anteeksi pyysin ja siihen vastasi kopauttamalla kannat lattiaan ja lähtemällä huoneesta. Sellaiset käytöstavat nuorella naisella.

Otti varmaa kyselysi vittuiluna, kun tiesi lastensa jo sinulle kertoneen, ettei hän ole töissä, eikä opiskele.

Minähän juuri olin kiinnostunut siitä, että mitä nyt tekee kun ei työtä eikä opiskelua. Kyllähän aikuisen ihmisen jotain oletetaan tekevän elääkseen. Jostain pitää rahaa saada. Yrittäkää nyt päättää saako olla kiinnostunut vai ei!

Väkihän täällä on itkenyt kun vanhemmat ei tiedä työopaikkaani eivätkä sitä mitä teen työssäni ja keskustele siitä. Eivät välitä.

Ja ny jos anoppi osoitti kiinnostusta se onkin väärin. Ei saa työstä ja tekemisistä kysellä

Ajoin vaikuttA kuin tasapInottomia teinejä okisi täällä vanhemmista valittamassa.

Tässä tämä taas nähdään. Tuo sukupolvi on toisella tavalla laiminlyödympää kuin omamme ja he ovat täysin kuutamolla. He eivät osaa edes kärsiä tai kaivata, kun eivät muusta tiedä, eivätkä edes HALUA tietää. 

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo olisi hyvä asia, ettei koko ajan udella omista tekemisistäni. Tuo tyyli sopisi oikein hyvin. 

Itse en välitä siitä, että kysellä minun tekemisistäni, mutta olisi nyt edes vähän kiinnostunut lapsenlapsistaan. Mutta kai joidenkin vanhusten persoonaan liittyy eläminen omassa kuplassaan.

Ei vaan jaksaisi kuunnella tuntitolkulla monologia hänen puolitutuistaan, naapureistaan tai satunnaisesta tuntemattomasta, joita ketään emme tunne. Helve*in tylsää. 

Täällä on monta kirjoittajaa. Hyvin sujuvasta työurasta olisi kohteliasta kysyä, mutta jos on vaikea tilanne, ei töitä eikä opiskelupaikkaa, niin onhan raha-asioiden tivaaminen tosi ilkeää. Ei mitään hyväntahtoista kuulumisten kyselemistä. Oma vanhempi voisi kysyä, jos aikoo jotenkin tukea, mutta anoppi tuskin oli tyrkyttämässä miniälle ruokarahaa. 

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Halipusi rakas, rakastan sinua,  amerikkalainen "lässytys"  voi olla aitoa lapsirakkautta tai ei. Ajat muuttuvat ja hyvä tuo halailukulttrikin.  

Kotini oli jäyhä, ei rakkaudesta liruteltu mutta läsnäolo oli aitoa. Ihan varmasti joka ohukaiseen  tai tukan letitykseen liittyi huolenpito ja rakkaus. 

Joo. Oman ikäpolveni lapset tuupattiin kaksikuukautisina kokopäiväiseen päivähoitoon. Sitten koululaisina kulkivat avainkaulalapsina keskenään kesälomilla, kun vanhemmat olivat töissä. Ei ollut huolehtivaa kosketusta, ei fyysistä eikä henkistä. 

 

Onneksi teillä oli paremmin, pitkät äitiyslimat ha hoitovapaat.

Puhuin äsken tunnin tuon ikäisen lapseni kanssa.  Aiheena olivat monet asiat.   

Olet kai joku tradwife kun syyttelet äitejä työssäkäynnistä.  Rakkautta se on sekin huolenpito että on katto, vaatteet, ruokaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sukupolvikysymys, varmaan ovat tottuneet että seurassa kun ollaan, vanhempien asiat on tärkeämpiä kuin nuorempien.

Voi olla. En vaan itse oikein jaksa kun ei minulla ole kuin aviomieheni joka kuuntelee minua. Onneksi siis on hänet, mutta mielestäni tämä ei ole oikein reilu tilanne minua kohtaan. 

ap

Mene töihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo isä kuolemassa oli sydäntä riipivää (rakkaus toista naista kohtaan, ei tytärtä). Samaistun. Ja myös siihen, että sittenpähän on omin silmin nähnyt eikä jossittelulle jää varaa. Ja huomaatteko, tässäkin isä trianguloi: tyttären suuntaan pihtaa tunteitaan ja hänen nenänsä edessä sitten kertoilee tunteistaan toista kohtaan. 

Tuo sukupolvi ei varmasti ole edes halunnut lapsia, eikä niistä oikeasti välitä. Siksi 1973 oli kaikkein pienin vuosikerta lapsia. 

 

Kiitos. Tiedättekö mikä oli kauheinta? Isä oli kirjoittanut sen rakkausviestinsä lehtiöön (hän pystyi vielä käyttämään kynää muttei kännykkää), ja kun hän ojensi sen minulle luulin hetken että se oli tarkoitettu minulle. Kunnes hän pyysi minua kirjoittamaan sen tekstiviestiksi "irmelille". En näin vuosien jälkeenkään osaa edes kuvailla miltä se tuntui. Se muutaman sek

<3 Sattuu puolestasi. 

Minulla oli täysin olemattomat välit isääni. Vähän ennen kuin hän muutti lopullisesti pois, hän antoi minulle ainoan kerran elämässäni isohkon summan rahaa (tätini oli painostanut). Minä myös kuvittelin, että nyt isäni välittää minusta ja että meidän välimme jotenkin muodostuisivat uudelleen. Ostin hänelle kortin ja miniatyyritaulun. Kirjoitin korttiin kiitokseni ja jätin hänen työpöydälleen. 

Kun hän oli muuttanut pois, hänen muuten tyhjässä vaatekaapissaan oli tuo miniatyyritaulu jäljellä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omat vanhemmat varmasti rakastivat meitä lapsia enemmän kuin mitään tai ketään muuta. Eivät koskaan halanneet, eivätkä sanoneet, että tykkäävät tai rakastavat, mutta kyllähän sen tiesi sanomattakin. Kun olimme pieniä, niin muistikuvat ovat sellaisia, että sylissä pidettiin. Vanhempana äidin kanssa kiisteltiin ym., isän kanssa ei koskaan. Se kai oli sitä sukupolvien välistä kuilua, joka aiheutti erimielisyyttä kun olimme nuoria aikuisia. Aina kuitenkin viihdyttiin yhdessä, ja ikävöivät meitä, kun asuimme perheinemme omissa kodeissamme. Itselläkin on vielä välillä ikävä kotiin, vaikka ei siellä enää ketään olekaan. Oma jälkikasvu tärkeintä elämässä, vaikka harvoin nähdään. 

Ja tämä kiva pikku tarina liittyy ketjun aiheeseen miten?

Kyllä se liittyy siten, että toiset osaavat ar

"Kyllä se liittyy siten, että toiset osaavat arvostaa vanhempiaan ja vanhemmat lapsiaan, vaikka erimielisyyttäkin on. Puolin ja toisin loppujen lopuksi ymmärretään, vaikka eri vuosikymmenten kasvatuksen ihmisiä oltiinkin."

Jälkikasvun lähes täydellinen emotionaalinen ja henkinen laiminlyönti sekä piittaamattomuus hänen elämästään ei ole "erimielisyyttä". 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sukupolvikysymys, varmaan ovat tottuneet että seurassa kun ollaan, vanhempien asiat on tärkeämpiä kuin nuorempien.

Voi olla. En vaan itse oikein jaksa kun ei minulla ole kuin aviomieheni joka kuuntelee minua. Onneksi siis on hänet, mutta mielestäni tämä ei ole oikein reilu tilanne minua kohtaan. 

ap

Mene töihin.

Olen kyllä töissä, vaikka en oikein ymmärrä, miten se tähän liittyy. 

ap

Vierailija kirjoitti:

Juu, täällä myös. Äiti on 79-vuotias leski, eikä välitä yhtään tyttäristään. Kylmää ollut kohtelu aina. Nyt kyllä ruikuttaa, kun on yksinäinen. No ihmekö tuo; lapset olleet vahinkoja ja taakka ja rasite. On tämän selvin sanoin tuonut ilmi useasti. 

Apua tarvitsee jatkuvasti, eikä riitä muistisairaan ymmärrys siihen, että perheellinen ihminen kesken työpäivän ei aina ehdi vastata puhelimeen, kun asia koskee 25. kerran sitä, että telkkarin kanava ei näy (kanavamuutos). 

Millään muulla ei ole mitään väliä kuin hänellä; hänen asiat ja naapurin lumikola ja eläkekerhon pullanleipomisongelma. Itseltä kuoli anoppi 2 vuotta sitten, äiti kyselee välillä muodon vuoksi mitä mun puolison äidille kuuluu, kun ei saa päähänsä mahtumaan että kyseinen ihminen on edelleen kuollut. 

 

Ja sinä et saa päähäsi mahtumaan, että muistisairas ei ,muista, eikä kysele vaan muodon vuoksi tai sinua häiritäkseen. Syytä sairautta. Kohta myös ne sanat loppuu kun ei muista enää sanoja, on käytännössä kuollut ruumis. Ole iloinen, helpotusta on tulossa.

Muista ottaa opiksi ja käyttäydy sitten itse dementikkona paremmin, saattaa periytyä.

 

 

 

 

Vierailija kirjoitti:

Triangulaatio (kehuu kolmatta osapuolta), itseensä keskittyminen, ei huomioi toista, namedroppailee, kommunikaatiokyvyttömyys. 

Kaikki erittäin narsisitista käytöstä. Vanhat ovat oman lapsuusaikansa uhreja ja harva tuosta sukupolvesta on katkaissut ketjun.

Itsensä saa suojata tuollaiselta ja ei, ei ole reilua eikä oikein heidän käytöksensä.

Johtuuko tämä sodasta vai suomalaisesta kulttuurista vai mistä? Olen ulkomaalaisen kanssa naimisissa ja hänen vanhempansa ovat samaa ikäluokkaa, mutta aivan erilaisia. Ovat todella kiinnostuneita meistä vielä vanhoinakin. Omat vanhemmat samaa ikäluokkaa kuin ap:n ja myös sama meininki.

Ei ole 79-vuotias voinut olla aina muistisairas. Oleellista oli alun: kylmää on ollut kohtelu AINA.