Lue keskustelun säännöt.
Onko normaalia, että iäkkäät vanhempani eivät ole lainkaan kiinnostuneita minusta?
20.01.2025 |
Olen siis heidän aikuinen tyttärensä. Kun käyn heillä, he puhuvat lähes koko ajan itsestään. Jos yritän sanoa jotain omaa väliin, he ovat hiljaa tai kääntävät keskustelun itseensä. Onko muilla tällaista ja onko mitään tehtävissä? Vanhempani ovat siis ihan hyväkuntoisia sinänsä.
Kommentit (982)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeilkaapa joskus olla käymättä boomeri vanhempienne luona ja jäätte odottamaan milloin he tulevat teille kylään. Menee monta vuotta tai eivät tule ollenkaan käymään. Sama puheluidenkin kanssa, odottakaa milloin he soittavat. Voi helposti vuosikin mennä ennenkuin muistavat soitella.
Kuka soittaa jos on tiuskittu ja aina soittaa väärään aikaan ja puhuu väärin.
Kyllä nyt pata katttilaa soimaa. Olet selkeästi tyyppi joka pidät vanhempiasi lattiamattona, juuri sitä tyypillistä vanhempien väheksyntää. Tyhmät hävettävät boomerit.
Useamman kerran sain nähdä anoppilassa, kun tytär tuli käymään äitinsä luona, ja miten riehui ja raivosi, kun äitinsä oli väärin tehnyt omassa kodissaan. Aina oli jokin asia väärin tai rumasti, eikä älynnyt sitä eikä tätä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle miniä tiuskii jos yritän kysellä mitä tekee elääkseen kun lasten mukaan ei käy töissä eikä opiskele. Huutaa ja itkettää vanhaa ihmistä. Ikänä en enää kysy sanallakaan kuulumisia! Niin jäi kurja mieli. Anteeksi pyysin ja siihen vastasi kopauttamalla kannat lattiaan ja lähtemällä huoneesta. Sellaiset käytöstavat nuorella naisella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu että ne joilla on ollut turvalliset ja välittävät vanhemmat eivät ollenkaan käsitä että näin ei ole joka suvussa. Itse esimerkiksi olen ymmärtänyt jo yli 20 vuotta sitten etten vahingossakaan kerro omista vaineuksistani heille. Tyly, asiasta täysin ohi katsova reaktio vain pahentaisi oloani, sen ymmärsin nuorena aikuisena kun vielä jaksoin yrittää. Ja kyllä, vanhempien tehtävä on tukea ja kantaa huolta lapsistaan. Olisi kannattanut ajatella siinä vaiheessa kun lapsia alkoi tekemään.
No tämä. Jotenkin melkein liikuttavaa, miten osa uskoo, että äitihän on aina pohjimmiltaan rakastava ja hyväntahtoinen, kun se on sentään sinun äitisi. Just. Omani on täysin pahantahtoinen ja sadistinen tapaus, mikä tuli tietysti erityisen selvästi esiin silloin, kun olin vielä avuton lapsi. Aikuisena on onneksi valinnan mahdollisuuksia, ja vanhukselle pärjää tarvittaessa tappel
Niinpä. Ne on kyllä niin salattuja ne puolet, että menevät niiden kanssa hautaan asti.
Minä opin jo alle kouluikäisenä, että ihan turha yrittää puhua mitään tunnetason juttua.
Vierailija kirjoitti:
Älkää tehkö samaa virhettä kuin minä. Hoidin äitiä hänen sairastaessaan viimeiset pari vuotta. Viimeiseen asti toivoin, että joku tunnetason kohtaaminen tapahtuisi. Ei tietenkään tapahtunut. Olin sairaalassa hänen tukenaan, kuolinvuoteellaan, apuna leikkauksien jälkeen jne. Minä pidin hänestä huolta sillä tavalla, millä hänen olisi kuulunut pitää minusta aikanaan huolta. He eivät ihan oikeasti ymmärrä. Siksi se menee vain tuollaiseksi venkoiluksi, jos jotain yrittää.
Halasin äitiäni pari viikkoa ennen kuolemaansa, hän ei vastannut halaukseen. Emme ole koskaan halanneet enkä koskaan saanut kuulla hänen sanovan, että hän välittää minusta tai rakastaa minua.
Samaistun. En ollut ollut isääni yhteydessä muutamaan vuoteen, kun hän ilmoitti sairastuneensa syöpään. Asuin 400km päässä mutta kävin usean kerran kuukaudessa vierailulla, "suomensin" lääkärin lausuntoja, tsemppasin, jopa teetin vanhoista negatiiveista hänelle kuvia katsottavaksi yhdessä.
Välillä yritin jutella sairaalavuoteen äärellä omia asioitani, esim kertoa rakenteilla olevasta talosta. Mikään ei yhäkään kiinnostanut, hän ei ilahtunut käynneistäni, ei soitellut. Kun kerran kysyin että haluaako hän että vierailen ylipäätään, oli vastaus "no voithan sinä tulla jos haluat".
Ja ei, kyse ei ole mistään sairauden aiheuttamasta masennuksesta, hän oli hyvin positiivinen loppuun asti, ja välillä oli myös toive parantumisesta kunnes syöpä uusi. Laittoi minut myös kirjoittamaan naisystävälleen (joka ei edes käynyt sairaalassa kertaakaan) rakastavan viestin kuinka häntä ikävöi ja rakastaa. Kirjoitin sen, ja ajattelin... Sinä kerrot rakkaudesta naiselle jonka olet tuntenut pari vuotta ja joka ei edes viitsi vierailla, mutta et kertaakaan sano minulle edes että kiva kun kävit. Oli todella rankkaa nähdä kuinka hän kyllä kykeni puhumaan rakkaudesta, mutta ei minulle.
Mitään viimeistä realisaatiota ei hänellekään tullut. Merkitsin hänelle yhtä vähän kuolemassa kuin elämässä. Näissä tarinoissa ei ole onnellisia loppuja. Silti en kadu vierailuja ja niiden eteen näkemääni vaivaa, koska nyt tiedän ettei hän koskaan välittänyt. En joudu jossittelemaan olisiko hän muuttanut viimeisinä hetkinä mieltään.
Kahvi. Meillä vaihtuu "nuorisolla" niin tiheään että paras kysyä. Milloin kofeiinitonta, milloin käy vain kaurakerma, toisen kerran "nykyisin on laitettu sinistä maitoa", jollain kertaa eiks oo tavallista kahvikermaa. Kerran ois pitänyt olla mantelimaitoa, sitä on nyt laitettu kotona kahvii n.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huomaan itsekin tuota samaa. Tosin se alkoi jo kun olin nuori. Sain itse selostaa asioitani vanhemmille ja he eivät puolestaan oikein mitään itse kysyneet. Minulla oli vaikea nuoruus kiusaamisen ja yksinäisyyden kanssa ja jäin omilleni. En saanut mitään apua tai tukea vaikeuksiin. En, vaikka lopulta pyysin apua, kun voimat lopussa. Piti vaan kestää kaikki. Hyvin harvoin kysyivät edes virallisista asiosta kuten esim silloisesta lukion käynnistäni. Itse sain selostaa asioita.
Nyt, kun vanhemmat lähestyvät itsekin 70:n vuoden ikää niin se kaikki vaan pahenee entisestään. Heitä ei kiinnosta korkeintaan kuin jokin opiskeluihin yms liittyvä ns tärkeä asia. Muuten sillä miten voin ja mitä minulle kuuluu ei oikeastaan ole merkitystä. Sitten saattavat painostaa jossain asioissa mitä kokevat tärkeäksi ja hokevat siitä. Tavallaan määräilevät niissä jutuissa.
Muuten välillä on surullinen olo, kun he eivät tavallaan tunne minua. Eivät tiedä mistä jutuista pidän tai ymmärrä kokemuksiani kiusaamisen suhteen. Tavallaan tuttuja ihmisiä ovat, mutta ei meillä ole mitään ns yhteistä linjaa tai yhteyttä mitä joillakin muilla on. Olisi kiva jos kysyisivät, että miten voin tai kysyisivät jostakin muusta minuun liittyvästä. Toisaalta vanhempieni välit eivät ole hyvät muutenkaan. Meillä tavallaan on tätä vuosikymmenten taakkaa ja paljon asioita on jäänyt käsittelemättä. Yritän antaa anteeksi esim tuon kun jäin nuorena omilleni, mutta samalla välillä on vaikeaa johonkin heidän valitukseensa kokea myötätuntoa. Tulee mieleen se hetki, kun olin itse huonossa kunnossa ja eivät auttaneet. Olen vielä täällä, mutta en välttämättä olisi jos huonosti olisi käynyt.
Vierailija kirjoitti:
Kahvi. Meillä vaihtuu "nuorisolla" niin tiheään että paras kysyä. Milloin kofeiinitonta, milloin käy vain kaurakerma, toisen kerran "nykyisin on laitettu sinistä maitoa", jollain kertaa eiks oo tavallista kahvikermaa. Kerran ois pitänyt olla mantelimaitoa, sitä on nyt laitettu kotona kahvii n.
Mitä? Konteksti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kahvi. Meillä vaihtuu "nuorisolla" niin tiheään että paras kysyä. Milloin kofeiinitonta, milloin käy vain kaurakerma, toisen kerran "nykyisin on laitettu sinistä maitoa", jollain kertaa eiks oo tavallista kahvikermaa. Kerran ois pitänyt olla mantelimaitoa, sitä on nyt laitettu kotona kahvii n.
Mitä? Konteksti?
Jonkun boomeräiti kysyy joka kerta laitatko maitoa kahviin. Ei niin paljon tyttärestään välitä että muistaisi.
Omat vanhemmat varmasti rakastivat meitä lapsia enemmän kuin mitään tai ketään muuta. Eivät koskaan halanneet, eivätkä sanoneet, että tykkäävät tai rakastavat, mutta kyllähän sen tiesi sanomattakin. Kun olimme pieniä, niin muistikuvat ovat sellaisia, että sylissä pidettiin. Vanhempana äidin kanssa kiisteltiin ym., isän kanssa ei koskaan. Se kai oli sitä sukupolvien välistä kuilua, joka aiheutti erimielisyyttä kun olimme nuoria aikuisia. Aina kuitenkin viihdyttiin yhdessä, ja ikävöivät meitä, kun asuimme perheinemme omissa kodeissamme. Itselläkin on vielä välillä ikävä kotiin, vaikka ei siellä enää ketään olekaan. Oma jälkikasvu tärkeintä elämässä, vaikka harvoin nähdään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asuin vielä viimeisiä vuosia kotona, kun aloitin terapian (vanhempien laiminlyöntien ja tunnekylmyyden vuoksi). Sen verran yritin vielä pitää toivoa yllä edes äidin suhteen, että kerroin kaupungin kustantavan minulle terapeutin ja alan käydä siellä 2 x vko. Äiti vaan totesi, että siellä sitten vaan kuitenkin laitetaan kaikki vanhempien syyksi.
Ikinä ei kiinnostanut, mikä minua vaivasi, että ylipäätään menin sinne. Mitä siellä tapahtuu, auttaako se tms. Tuo oli se ainoa terapiasta käymäni keskustelu kotona.
Vierailija kirjoitti:
Omat vanhemmat varmasti rakastivat meitä lapsia enemmän kuin mitään tai ketään muuta. Eivät koskaan halanneet, eivätkä sanoneet, että tykkäävät tai rakastavat, mutta kyllähän sen tiesi sanomattakin. Kun olimme pieniä, niin muistikuvat ovat sellaisia, että sylissä pidettiin. Vanhempana äidin kanssa kiisteltiin ym., isän kanssa ei koskaan. Se kai oli sitä sukupolvien välistä kuilua, joka aiheutti erimielisyyttä kun olimme nuoria aikuisia. Aina kuitenkin viihdyttiin yhdessä, ja ikävöivät meitä, kun asuimme perheinemme omissa kodeissamme. Itselläkin on vielä välillä ikävä kotiin, vaikka ei siellä enää ketään olekaan. Oma jälkikasvu tärkeintä elämässä, vaikka harvoin nähdään.
Ja tämä kiva pikku tarina liittyy ketjun aiheeseen miten?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulle miniä tiuskii jos yritän kysellä mitä tekee elääkseen kun lasten mukaan ei käy töissä eikä opiskele. Huutaa ja itkettää vanhaa ihmistä. Ikänä en enää kysy sanallakaan kuulumisia! Niin jäi kurja mieli. Anteeksi pyysin ja siihen vastasi kopauttamalla kannat lattiaan ja lähtemällä huoneesta. Sellaiset käytöstavat nuorella naisella.
Otti varmaa kyselysi vittuiluna, kun tiesi lastensa jo sinulle kertoneen, ettei hän ole töissä, eikä opiskele.
Vierailija kirjoitti:
Omat vanhemmat varmasti rakastivat meitä lapsia enemmän kuin mitään tai ketään muuta. Eivät koskaan halanneet, eivätkä sanoneet, että tykkäävät tai rakastavat, mutta kyllähän sen tiesi sanomattakin. Kun olimme pieniä, niin muistikuvat ovat sellaisia, että sylissä pidettiin. Vanhempana äidin kanssa kiisteltiin ym., isän kanssa ei koskaan. Se kai oli sitä sukupolvien välistä kuilua, joka aiheutti erimielisyyttä kun olimme nuoria aikuisia. Aina kuitenkin viihdyttiin yhdessä, ja ikävöivät meitä, kun asuimme perheinemme omissa kodeissamme. Itselläkin on vielä välillä ikävä kotiin, vaikka ei siellä enää ketään olekaan. Oma jälkikasvu tärkeintä elämässä, vaikka harvoin nähdään.
Miten tämä liittyy ketjun aiheeseen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo isä kuolemassa oli sydäntä riipivää (rakkaus toista naista kohtaan, ei tytärtä). Samaistun. Ja myös siihen, että sittenpähän on omin silmin nähnyt eikä jossittelulle jää varaa. Ja huomaatteko, tässäkin isä trianguloi: tyttären suuntaan pihtaa tunteitaan ja hänen nenänsä edessä sitten kertoilee tunteistaan toista kohtaan.
Tuo sukupolvi ei varmasti ole edes halunnut lapsia, eikä niistä oikeasti välitä. Siksi 1973 oli kaikkein pienin vuosikerta lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle miniä tiuskii jos yritän kysellä mitä tekee elääkseen kun lasten mukaan ei käy töissä eikä opiskele. Huutaa ja itkettää vanhaa ihmistä. Ikänä en enää kysy sanallakaan kuulumisia! Niin jäi kurja mieli. Anteeksi pyysin ja siihen vastasi kopauttamalla kannat lattiaan ja lähtemällä huoneesta. Sellaiset käytöstavat nuorella naisella.
Otti varmaa kyselysi vittuiluna, kun tiesi lastensa jo sinulle kertoneen, ettei hän ole töissä, eikä opiskele.
Minähän juuri olin kiinnostunut siitä, että mitä nyt tekee kun ei työtä eikä opiskelua. Kyllähän aikuisen ihmisen jotain oletetaan tekevän elääkseen. Jostain pitää rahaa saada. Yrittäkää nyt päättää saako olla kiinnostunut vai ei!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omat vanhemmat varmasti rakastivat meitä lapsia enemmän kuin mitään tai ketään muuta. Eivät koskaan halanneet, eivätkä sanoneet, että tykkäävät tai rakastavat, mutta kyllähän sen tiesi sanomattakin. Kun olimme pieniä, niin muistikuvat ovat sellaisia, että sylissä pidettiin. Vanhempana äidin kanssa kiisteltiin ym., isän kanssa ei koskaan. Se kai oli sitä sukupolvien välistä kuilua, joka aiheutti erimielisyyttä kun olimme nuoria aikuisia. Aina kuitenkin viihdyttiin yhdessä, ja ikävöivät meitä, kun asuimme perheinemme omissa kodeissamme. Itselläkin on vielä välillä ikävä kotiin, vaikka ei siellä enää ketään olekaan. Oma jälkikasvu tärkeintä elämässä, vaikka harvoin nähdään.
Ja tämä kiva pikku tarina liittyy ketjun aiheeseen miten?
Kyllä se liittyy siten, että toiset osaavat arvostaa vanhempiaan ja vanhemmat lapsiaan, vaikka erimielisyyttäkin on. Puolin ja toisin loppujen lopuksi ymmärretään, vaikka eri vuosikymmenten kasvatuksen ihmisiä oltiinkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle miniä tiuskii jos yritän kysellä mitä tekee elääkseen kun lasten mukaan ei käy töissä eikä opiskele. Huutaa ja itkettää vanhaa ihmistä. Ikänä en enää kysy sanallakaan kuulumisia! Niin jäi kurja mieli. Anteeksi pyysin ja siihen vastasi kopauttamalla kannat lattiaan ja lähtemällä huoneesta. Sellaiset käytöstavat nuorella naisella.
Otti varmaa kyselysi vittuiluna, kun tiesi lastensa jo sinulle kertoneen, ettei hän ole töissä, eikä opiskele.
Minähän juuri olin kiinnostunut siitä, että mitä nyt tekee kun ei työtä eikä opiskelua. Kyllähän aikuisen ihmisen jotain oletetaan tekevän elääkseen. Jostain pitää rahaa saada. Yrittäkää nyt päättää saako olla kiinnostunut vai ei!
Niin. Et ole kiinnostunut miniästä etkä hänen kuulumisistaan, mutta sinun pitäisi saada tietää hänen elämästään, miten hän rahoittaa sen? Ihan tosi hei. Herää.
Halipusi rakas, rakastan sinua, amerikkalainen "lässytys" voi olla aitoa lapsirakkautta tai ei. Ajat muuttuvat ja hyvä tuo halailukulttrikin.
Kotini oli jäyhä, ei rakkaudesta liruteltu mutta läsnäolo oli aitoa. Ihan varmasti joka ohukaiseen tai tukan letitykseen liittyi huolenpito ja rakkaus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omat vanhemmat varmasti rakastivat meitä lapsia enemmän kuin mitään tai ketään muuta. Eivät koskaan halanneet, eivätkä sanoneet, että tykkäävät tai rakastavat, mutta kyllähän sen tiesi sanomattakin. Kun olimme pieniä, niin muistikuvat ovat sellaisia, että sylissä pidettiin. Vanhempana äidin kanssa kiisteltiin ym., isän kanssa ei koskaan. Se kai oli sitä sukupolvien välistä kuilua, joka aiheutti erimielisyyttä kun olimme nuoria aikuisia. Aina kuitenkin viihdyttiin yhdessä, ja ikävöivät meitä, kun asuimme perheinemme omissa kodeissamme. Itselläkin on vielä välillä ikävä kotiin, vaikka ei siellä enää ketään olekaan. Oma jälkikasvu tärkeintä elämässä, vaikka harvoin nähdään.
Ja tämä kiva pikku tarina liittyy ketjun aiheeseen miten?
Kyllä se liittyy siten, että toiset osaavat ar
Juu, ja sen arvostuksen puutetta tässä ketjussa surraan.
No tämä. Jotenkin melkein liikuttavaa, miten osa uskoo, että äitihän on aina pohjimmiltaan rakastava ja hyväntahtoinen, kun se on sentään sinun äitisi. Just. Omani on täysin pahantahtoinen ja sadistinen tapaus, mikä tuli tietysti erityisen selvästi esiin silloin, kun olin vielä avuton lapsi. Aikuisena on onneksi valinnan mahdollisuuksia, ja vanhukselle pärjää tarvittaessa tappelussakin, mutta oikein ei jaksaisi kuunnella ulkopuolisten ihmisten syyllistämistä siitä, ettei halua antaa äidille enää uutta mahdollisuutta. Tai siitä, etten missään tapauksessa suostu menemään sadistisen narsistin kanssa terapiaan. Nämä mukavassa perheessä kasvaneet hannuhanhet siis oikeasti uskovat, että tuollaisen ihmisen salattu hyvyys yhtäkkiä paljastuu, jos vaan vielä kerran asetan itseni alttiiksi hänen tempuilleen.