Moni yksinäisyyttään valittava on joustamaton ja epäystävällinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Usein vaikuttaa siltä, että yksinäisellä ei saisi olla mitään kriteereitä ystävyyden suhteen. Samoin kauna sinkkun aolleella. Kunhan kuka tahansa osoittaa huomiota niin pitäisi hihkua innosta. 

Tämähän se. Harva tulee ajatelleeksi, että on siksi yksin, että ei ole löytänyt itselleen sopivaa seuraa. Olin yksinäinen ja kiusattu teininä ja minut kutsuttiin ryypiskelemään. En lähtenyt, koska en ryypiskele. Se on itseaiheutettu yksinäisyys, mutta olen mieluummin yksin kuin jossain ryyppyjengissä. Harmi, että on vaan huonoja vaihtoehtoja tarjolla. Tämä kummiskin se parempi vaihtoehto noista kahdesta.

Kyllä. Yksinäisyys ei ole syy hakeutua ryyppyporukoihin tai muutoin vahingolliseen seuraan. Muutoinkin ystävyydet, joissa yhdistävä tekijä on päihde eivät perustu ystävyyteen vaan riippuvuuteen ja siksihän esimerkiksi he, jotka onnistuvat raitistumaan, usein myös katkaisevat suhteet heihin, jotka ovat aiemmin vetäneet mukaan alkohollin yms. pariin. Tervettä itsesuojeluvaistoa olla lähtemättä mukaan porukoihin joiden yhdessäolo pyörii baareilun yms. ympärillä.  Tällä en tarkoita satunnaista baarissa käymistä vaan suurkuluttajia joilla alkoholinkäyttö on päivittäistä ja suurimittakaavaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eivät ole olleet mitenkään epäystävällisiä, mutta passiivisia kyllä. Tapaamisten sopiminen vaikeaa ja usein perutaan viime hetkellä. Pitäisi olla kaveri, muttei sitten haluta tavata tai olla yhteydessä kuitenkaan.

Minulla tämä. Ei vain jaksaisi, kun ei kuitenkaan ole ihan samat mielenkiinnon kohteet. 

Itsensä kloonia on vaikea löytää.  Ellei ole toinen identtisistä kaksosista. 

Niin, tiedän kyllä. Ehkä se kompromissi on sitten jutella netissä keskustelupalstoilla tms. Ainakin itseäni on turhauttanut joskus tapaamisissa ja olen miettinyt mielessäni, että tätäkö tämä olikin, pääsispä jo kotiin /lähtisipä jo tms. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Semmoinen ei ole ystävyyttä lainkaan, jossa ei voi käsitellä koko elämää. Sellainen ei ole ystävä, jolle pitää sensuroida ikävät tapahtumat elämästä pois. Elämään kuuluu kuolema, sairastelu, epäonni ja pahemmat asiat, kuin huono sää. Instagramin show-ystävyys ei ole aitoa ystävyyttä. Siellä valehdellään siitä kuka on ja miten menee. Amerikasta matkittu malli, jossa vain teraputilla maksaessa saa puhua negatiivisista asioista on nimenomaan terapeuttien lanseeraama. Hehän käärivät mahtavat tulot, kun kaverille puhuminen on kiellettyä. Sellainen tekopirteä, tekohyvinmenevä tekoelämä ja tekoystävä on varsinkin ihan täyttä hevonpeetä."

Uskon ymmärtäväni pointin, ja tässä selkeästi kaivataan sellaista ns. perinteistä suomalaista (ja/tai stereotyypistä eteläeurooppalaista) sosiaalista mallia, jossa ei edes päädytä tuntemaan yksinäisyyttä (puheena oleva alkuperäinen asia)

"Joo, kaikki lähti ruotsiin ja silleen, sinun esimerkkisi ovat kaikille tapahtuneita, yleispäteviä, täsmälleen oikein ilmaistu oikein suhteessa todellisiin tapahtumiin jne.

Katso peiliin :D"

Olen tuo, jolle vastaat. Aiemmin jo hyökkäsit kommenttiani kohtaan. En ole missään sanonut, että keskustelun lomassa ilmoille heittämäni asiat olisivat jotenkin yleispäteviä. En ymmärrä, mistä se ajatus kumpuaa. Eikö nimenomaan tällä palstalla saa jokainen heitellä ilmaan ja mukaan keskusteluun omia näkökulmiaan.

Et vaikuta reaktioinesi kovinkaan ystävälliseltä ihmiseltä. Itselleni tulee selkeitä muistijälkiä peruskoulun kiusaajista, mutta se on toki minun kokemukseni. Sitä saa kritisoida, mutta tarpeeton ilkeily on, no, epäsivistynyttä.

Vierailija kirjoitti:

Köyhyys tekee yksinäiseksi. Kun ei rahalla pysty ostamaan itselleen uusia kokemuksia, niin on aika vähän kerrottavaa elämästään, kun keskustelut vaatisivat vastavuoroisuutta. Jos työstä, kirjoista, elokuvista, tv-sarjoista ja ulkoilusta keskustelu riittävät puheenaiheiksi, niin kiva juttu, köyhä kun ei oikein voi keskustella kaupungin uusista ruokapaikoista tai tulevista etelänmatkoista. Vanhatkin kaverit jäävät etäisiksi, jos ei ole ikinä varaa tehdä näitten kanssa muuta kuin tyyliin ilmaisia juttuja. 

Tämä on valitettavan totta. Eikä edes tarvitse olla kovinkaan köyhä, jos omat kaverit/ystävät ovat menestyneet ammatillisesti ja/tai perhesyistä taloudellisesti paremmin, niin railo sen kun kasvaa vuosien kuluessa. Se, mikä on erikoista, on, että osa näistä menestyneistä samastuu kovasti esim. intersektionaaliseen feminismiin ja ovat ah niin tietoisia omista etuoikeuksistaan (ja siitä positiosta käsin haukkuvat kaikkia muita, jotka eivät heidän kuplaansa ajattelultaan kuulu), mutta sitten kun ollaan tekemässä jotain yhteisiä asioita, niin ei sekuntiakaan oteta laskuihin sitä, että joku ihan siitä läsnäolevasta porukasta saattaakin olla (=on, ja kaikki tietävät mutta eivät ehkä sitten muista) todella tiukassa taloudellisessa tilanteessa. Itkua piti pidätellä, kun kalliissa ruokapaikassa itse oli syönyt kaikkein halvinta ja juonut vettä, ja sitten joku ehdotti, että lasku laitetaan tasan ja kaikki muut kannattivat, kun eihän niitä euroja kukaan jaksa laskea. Tuollaisen jälkeen tulee kyllä otettua etäisyyttä, joka vuosien myötä vain kasvaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tunnen yhden yksinäisen. Hänen kanssaan pitää kävellä munankuorilla, koska voi suuttua mistä vain.

Minäkin tunsin kaksi yksinäistä, yritin olla ystävä.. kuunnella ja auttaa, keskustella ja molemmat aiheutti sen että minun oma mielenterveys alkoi horjumaan todella pahoin. Olivat itse omalla käytöksellään polttaneet sillat jopa perheenjäseniinsä ja lopulta minuunkin kun minä "kehtasin" alkaa pitämään itsestäni huolta.

Kuulostaa tutulta. Vaikka kuinka on klisee, niin sanon silti: happinaamari pitää näissäkin asioissa laittaa ensin omalle naamalle, ja sitten vasta (jos pystyy) ryhtyy auttamaan vierustoveria. Muuten käy juuri noin.

Pahimmassa tapauksessa ystävät/perheenjäsenet/läheiset myös sairastuvat, parhaimmassa tapauksessa he pysyv

"Tuntuu, että monessa kommentissa syyllistetään yksinäistä ja leimataan ilkeäksi, hankalaksi, sairaaksi tms. Onko liian kauhea ajatus, että kuka tahansa saattaa joutua jossain vaiheessa elämäänsä kokemaan pidempikestoisempaa yksinäisyyttä? Ehkä juuri sinäkin. Yksinäisyys on Suomessa todella yleistä."

Kiitos. Olen tuo, jolle kommentoit, ja on sanottava, että olet täysin oikeassa. Oma lähtökohtani tähän keskusteluun oli ei niinkään yksinäisyys vaan siitä (ja muista asioista) valittaminen. Suorastaan triggeröidyin. Ihan siitä syystä, että aikoinaan sattui pidempikestoinen jakso, jossa useampi ystävä kärsi pahoista mielenterveyden ongelmista (yksi psykoosia myöten), ja yrittäessäni olla läsnä uuvuin täysin, osin siksi, kun omassakin elämässä oli hankala vaihe päällä. Sinänsä mielenterveysongelmat ja yksinäisyys eivät mene yksi yhteen, mutta valitettavasti oma kokemukseni on se, että yksinäisyyttään kovasti valitelleet ihmiset olisivat hyötyneet suuresti ammattiavusta. Jos valitus kestää vuosikausia, ja jos oma rooli siinä dynamiikassa on päätyä kuuntelijaksi ja roskakoriksi, niin itselleni ei ollut kuin yksi tie ulos. Tarkoitus ei ollut syyllistää eikä yleistää, vaan vastata aiempaan kommenttiin omalla kokemuksella. Minun kokemukseni sekä ne viisaat sanat, jotka sinä lausuit, eivät sulje toisiaan pois. Ne voivat olla totta molemmat samaan aikaan.

Vierailija kirjoitti:

Olin 30 vuotta ystävä yksinäisen ihmisen kanssa. Ikinä ystävyyteni ei ollut tarpeeksi eikä oikeanlaista. Otin joko liian harvoin yhteyttä tai liian usein. Tykkäsin väärin FB-päivityksistä. Olin huono ystävä kun en asettanut häntä omien vanhempieni tai työni edelle. Kaikkein pahimmalta tuntui ehkä se, että kaikesta tekemisistäni huolimatta sain koko ajan kuunnella valitusta siitä miten hänellä ei ole yhtään ystävää. Päätin sitten että turha edes yrittää.

Kuulostaa tutulta, mutta ei sentään noin pahalta.

Vierailija kirjoitti:

Usein vaikuttaa siltä, että yksinäisellä ei saisi olla mitään kriteereitä ystävyyden suhteen. Samoin kauna sinkkun aolleella. Kunhan kuka tahansa osoittaa huomiota niin pitäisi hihkua innosta. 

Sanon jotain rumaa, ja toivon olevani väärässä. Matteus-efekti, "se jolla on, sille annetaan". Juuri oli juttua hesarissa, miten varattuja (sormus) tullaan iskemään yökerhoissa. Tämä juttu sen jälkeen, kun on kirjoitettu kuukausitolkulla, miten ihmiset eivät enää tutustu toisiinsa, pariudu yökerhoissa, löydä kumppania perinteisin tavoin jne.. Puhutaan koko ajan työttömistä ja työttömyydestä, ja avoimien työpaikkojen puutteesta, mutta koko ajan on ihmisiä, jotka vaihtavat työpaikkaa ja etenevät urillaan.

Teesini on, että jos sinulla on jo työpaikka, pääset x kertaa todennäköisemmin haastatteluun kuin työtön. Jos sinulla on jo puoliso, olet vetävämpi pakkaus potentiaaliselle kiinnostuneelle kuin jos olet sinkku. Ja vastaavasti: jos sinulla on paljon ystäviä, sinun on helppo saada lisää uusia ystäviä.

Jotkut ovat pitkäaikaistyöttömiä, pitkäaikaissinkkuja, pitkäaikaisyksinäisiä. Jotkut tekevät pitkän työuran ilman katkoja, siirtyvät pitkästä parisuhteesta uuteen pitkään parisuhteeseen, ja ystävistä jo tulikin sanottua.

Vaikka suurin osa osuukin noiden ääripäiden välille, niin väitän silti, että tuossa on jotain perää. Se on varmasti sekä omaa asennetta ja itsevarmuutta ("kyllähän minusta nyt tykätään" vs. epävarmuus) mutta myös rakenteellista. Pitkät parisuhteet, työssä olo ja laaja ystäväpiiri ovat ikään kuin "vakuutuksia", että kyseessä on se paljon puhuttu hyvä tyyppi. Niin kuin todennäköisesti onkin "hyvä tyyppi", jos ja kun elämä on kivaa, ei ole ihmissuhde- tai toimeentulo-ongelmia ja voi luottaa siihen, että minä kyllä pärjään.

Vierailija kirjoitti:

Yleensä erotetaan krooninen yksinäisyys ja elämäntilanneyksinäisyys. Ja sosiaalinen yksinäisyys ja emotionaalinen yksinäisyys. Täällä puhutaan kaikenlaisista tilanteista sekaisin.

Täällä puhutaan aina ihan kaikista tilanteista, asioista ja ilmiöistä sekaisin... Silti, hyvä pointti sinulta!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yleensä erotetaan krooninen yksinäisyys ja elämäntilanneyksinäisyys. Ja sosiaalinen yksinäisyys ja emotionaalinen yksinäisyys. Täällä puhutaan kaikenlaisista tilanteista sekaisin.

Ja kaikki yksinäiset ovat tietenkin samanlaisia, vaikka puhutaan suuresta joukosta ihmisiä. Palstan tapaan pitää taas haukkua yksi ihmisryhmä.

Ehkä se yksinäisyys ei lopulta ole se ominaisuus, jota täällä haukutaan, vaan se valittaminen. Kun se oli ihan aloituksessakin. Tiedä sitten, millainen keskustelu olisi ollut, jos kritiikin kohteeksi ja vertaistuen haun tapaukseksi olisi valittu vaikka "valittava köyhä", "valittava työtön", "valittava rikas", "valittava eläkeläinen". Tämä aihe eli yksinäisyyttä valittava mutta ulkopuolisen silmin ehkä juuri sillä valituksellaan yksinäisyyttä itselleen rakentava ystävä oli nyt tämän keskustelun aiheena, ja jokainen toki kommentoi omista näkökulmistaan käsin. Aika paljon täällä on tullut ymmärrystä ap:lle ja aloitukselle, samantyyppisiä kokemuksia on monilla, toki jokainen tapaus on omanlaisensa.

Niin, mun pointti oli puhua niistä yksinäisyydestä kärsivistä, jotka tuovat kärsimystään esille ja aktiivisesti syyllistävät ympärillään olevia ihmisiä siitä, että nämä eivät pidä häneen yhteyttä eivätkä halua tutustua lähemmin. Sitten kun joku sitä yrittää ja aidosti haluaa tutustua ja tulla ko. ihmisen kanssa läheisemmäksi, se menee helposti kuitenkin väärin. Itse esim. sain palautetta siitä, että lähetän liian pitkiä viestejä, väärään aikaan, vääristä asioista ja liian usein tai toisaalta toisen kanssa liian harvoin ja liian pinnallisesti. Vaikeaa, kovin vaikeaa.

En tunnista yrittäneeni olla "hyväntekeväisyysystävä" tai tukihenkilö - sellainenkin olen ollut ihan ammatillisesti ja vapaaehtoistehtävänä ja tiedän kyllä eron. En myöskään ole ihmisenä mikään friikki tai kusipää, niin kuin jotkut arvelivat. Ihan tavallinen työssä käyvä ihminen, jolla on kohtuullisesti harrastuksia, muutama läheinen ystävä ja sitten isompi joukko kavereita. Mutta pidän elämässä aina ovet auki uusille ihmisille. Ei ystäviä tai kavereita voi mun mielestä koskaan olla liikaa. AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Usein vaikuttaa siltä, että yksinäisellä ei saisi olla mitään kriteereitä ystävyyden suhteen. Samoin kauna sinkkun aolleella. Kunhan kuka tahansa osoittaa huomiota niin pitäisi hihkua innosta. 

Sanon jotain rumaa, ja toivon olevani väärässä. Matteus-efekti, "se jolla on, sille annetaan". Juuri oli juttua hesarissa, miten varattuja (sormus) tullaan iskemään yökerhoissa. Tämä juttu sen jälkeen, kun on kirjoitettu kuukausitolkulla, miten ihmiset eivät enää tutustu toisiinsa, pariudu yökerhoissa, löydä kumppania perinteisin tavoin jne.. Puhutaan koko ajan työttömistä ja työttömyydestä, ja avoimien työpaikkojen puutteesta, mutta koko ajan on ihmisiä, jotka vaihtavat työpaikkaa ja etenevät urillaan.

Teesini on, että jos sinulla on jo työpaikka, pääset x kertaa todennäköisemmin haastatteluun kuin työtön. Jos sinulla on jo puoliso, olet vetävämpi pakkaus p

Olen varsin tietoinen kyseisestä efektistä.

Ihan hirveetä olisi, jos olisi sellanen ystäväalokas, joka kylään tultua ei tajua lähteä jo pois neljänkään tunnin jälkeen 🤦

Ja vielä jatkan, että monet täällä jaetut kokemukset ja ajatukset on kyllä antaneet ajattelemisen aihetta ja auttavat suhtautumaan niihin ihmisiin, joiden taholta on tullut ns. palautetta ja aika karuakin kohtelua, kun omasta mielestään on parhaansa tehnyt, inhimillisen epätäydellisyyden rajoissa. Ehkä tässä tulee vastaan myös se, että siitä huolimatta, että mulla on paljon ihmisiä ympärillä ja ollut oikeastaan aina, kärsin itsekin lapsuuden peruja olevasta hylätyksi tulemisen pelosta, arvottomuudesta ja syyllisyydestä. Helposti toisilta tuleva "palaute" triggeröi itsessä näitä haavoja eikä ehkä osaa riittävästi asettua toisen asemaan. Sitä haluaa vaan suojata itsensä eikä edes yritä ymmärtää. Mutta nyt ymmärrän ainakin vähän paremmin, toisen näkökulmasta käsin enkä vain omaan hauraaseen egoon osuneen iskun kautta. AP

Vierailija kirjoitti:

Voisiko yksinäisille olla hieman "kevyemmin" ystävä?

 

Olla ystävällinen ja joskus kysyä mitä kuuluu, ei puuttua.  Pitää tapaamiset kevyemmin julkisilla paikoilla ja lyhyinä tunnin tai kahden ajanviettoina. Ei vierailla kummankaan kotona, eikä pitkiä puheluita soitellen.  Tavata sopivin väliajoin.

No ihan tämmöistä olen ehdotellut. En soittele kenellekään. Eiköhän se kommunikointi ole muillakin pitälti whatsapin kautta. Olen sosiaalinen, avoin ja hakeudun päivittäin ihmisten pariin, mutta siitä huolimatta minulla ei ole ketään kuka lähtisi kanssani edes keikalle. Toki Tinderistä löytyisi seuraa, mutta en ala maksamaan seurasta seksillä. 

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko ap aivan varma, ettet ole yrityksissäsi olla ystävä pyrkinyt samalla ratkaisemaan tuttaviesi yksinäisyyden syvempää ongelmaa? Ottanut liikaa vastuuta? Jos heidän huono käytös sinua kohtaa loukkasi kertoo se myös totuutta siitä, ettet ehkä itsekään ollut täysin vilpitön heitä kohtaan? Sellaiset suhteet eivät toimi pitkän päälle. Ja jos näkee, että ystävyys alkaa mennä huonoon suuntaan kannattaa ajaakin suhde loppuun enemmänkin hyvässä hengessä kuin loukkaantua verisesti.

Olen erehtynyt samaan muutaman kanssa ja opin siitä, etten jatkossa yritä enää hyvää tarkoittavaa ystävyyttä ketään kohtaan. En ole niin uhrautuvaa ihmisttyyppiä yhtään.

Pelkästä hyvästä tahdosta ei pidäkään ystävystyä kenenkään kanssa. Muuten se ei ole aito ystävyyssuhde vaan jonkinlainen hyväntekeväisyys- tai tukihenkilösuhde. Vastapuoli kyllä vaistoaa sen, et

Minun mielestäni kyllä olet ollut ystävällinen ja yrittänyt auttaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sen olen huomannut että ihmiset jotka eivät ota osaa keskusteluun  valittavat herkästi niiden muiden henkilöiden valitsemia puheenaiheita. On kuulemma liian pinnallista tai liian diskreettiä tai sitten vaan typerää, ei kiinnosta.  

Sitten nämä samat ihmiset eivät kuitenkaan itse koskaan aloita tai ylläpidä keskustelua. Keskittyvät vaan muiden arvostelemiseen. Ei ihme että jäävät yksin.

Siinon vähän semmoista takana, että kun on toisen huomannut vastaavan pinnallisesti syväluotaaviin aiheisiin, niin ei kiinnosta keskustella syväluotaavista aiheista. Keksitkö miksi? Siksi, kun se toinen ei pääse sinne syväluotaavalle tasolle. Se puhuu pinnallista läpiä päähänsä ja syväluotaava ajattelee mielessään, että voi v mikä urpo, mutta hymyilee nätisti, nyökyttelee, eikä tee virhettä toista kertaa.

Kyllä myös small talkia tarvitaan. Ei sitä tuikituntemattomien tai puolituttujen seurassa voi heti syvään päätyyn hypätä.

Mulla on yksi tällainen vanha koulukaveri. Ei lapsia, aina pitäisi olla hänen kanssaan lähdössä baariin/ulkomaille/keikalle jne. kalliisiin juttuihin. Kun ehdotan (tai muutama yhteinen ystävä ehdottaa) kävelyä, kahvilaa, kotona kokkausta ja illanviettoa, niin ei kelpaa. Ja koko ajan pitäisi olla lähettämässä jotain reelsejä tai kommentoimassa hänen lähettämiin. Itsellä kun on lapset ja työ ja harrastuksia, niin en ole ajatellut, että mun pitäis olla koko ajan hänen käytettävissään tai puhelin kourassa kommentoimassa jotain videoita. Ja kommentit on sitten sellaisia ikäviä ja hän haukkuu meitä kavereita aina jollekin kaverille tässä asiassa.

Ja kun jotain vihdoin sovitaan, peruu tää kaveri tulonsa muutaman tunnin varoitusajalla. Mahtavaa

Otsikkoon, noin varmasti varsinkun katson tuota joka asuu saman katon alla minun kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eivät ole olleet mitenkään epäystävällisiä, mutta passiivisia kyllä. Tapaamisten sopiminen vaikeaa ja usein perutaan viime hetkellä. Pitäisi olla kaveri, muttei sitten haluta tavata tai olla yhteydessä kuitenkaan.

Minulla tämä. Ei vain jaksaisi, kun ei kuitenkaan ole ihan samat mielenkiinnon kohteet. 

Olen joskus miettinyt samanlaisten mielenkiinnon kohteiden tärkeyttä. Olen huomannut, että minulle niillä ei ole niinkään merkitystä vaan tärkeämpää on samanlainen luonteenlaatu ja ajatusmaailma. Arvot, temperamentti, persoonan kypsyys ja yhteinen huumorintaju. Tärkeää on pystyä kommunikoimaan toisen kanssa avoimesti, vaivattomasti sekä rehellisesti mutta arvostavasti. Nuorena painotin enemmän kiinnostuksen kohteiden samankaltaisuutta ja törmäsin sen vuoksi usein ihmisiin, joiden kanssa emme loppujen lopuksi olleet ollenkaan samalla aaltopituudella. Tapasin myös ihmisiä, joille jokin yhteinen mielenkiinnon kohteemme oli suunnilleen heidän koko elämänsä sisältö. Se näkyi ajattelun tietynlaisena kapea-alaisuutena ja pahimmillaan ylimielisenä fanaattisuutena. Näiden kokemusten kautta oma ajattelutapani muokkautui toimivammaksi sekä opin sen, mitkä asiat ovat minulle aidosti tärkeitä ystävissä ja mitkä vain kivaa mutta ei-pakollista ekstraa.

Minulla kokemus siitä että jo seitenkymppinen ystäväni on hiukan yksinäinen mutta itse ei pidä yhteyttä ilmeisesti muihin kuin lapsiinsa ja lapsenlapsiinsa, joihin tukeutuu ja puuttuu heidän asioihin ihan hirveästi. Ostaa heidän hyväksynnän ja seuran rahalla ja jokapaikkaan viemisellä. Hän on hiukan erikoinen persoona, en oikein luota hänen aitoon ystävyyteen koska on hyvinkin vahingoniloinen ja kateellinen, vaikka on muka niin sivistynyt, koulutettu ja elämää nähnyt "vanna be hienostorouva" Helsingistä. Mä ymmärrän että on yksinäinen jos on yhtä itsekeskeinen muiden seurassa kun minunkin kanssaan tavatessa. Ei sitä minä minä minä ja jatkuvaa päällepuhumista kestä kukaan.