Moni yksinäisyyttään valittava on joustamaton ja epäystävällinen.

Vierailija kirjoitti:

Ja vielä jatkan, että monet täällä jaetut kokemukset ja ajatukset on kyllä antaneet ajattelemisen aihetta ja auttavat suhtautumaan niihin ihmisiin, joiden taholta on tullut ns. palautetta ja aika karuakin kohtelua, kun omasta mielestään on parhaansa tehnyt, inhimillisen epätäydellisyyden rajoissa. Ehkä tässä tulee vastaan myös se, että siitä huolimatta, että mulla on paljon ihmisiä ympärillä ja ollut oikeastaan aina, kärsin itsekin lapsuuden peruja olevasta hylätyksi tulemisen pelosta, arvottomuudesta ja syyllisyydestä. Helposti toisilta tuleva "palaute" triggeröi itsessä näitä haavoja eikä ehkä osaa riittävästi asettua toisen asemaan. Sitä haluaa vaan suojata itsensä eikä edes yritä ymmärtää. Mutta nyt ymmärrän ainakin vähän paremmin, toisen näkökulmasta käsin enkä vain omaan hauraaseen egoon osuneen iskun kautta. AP

Näet edelleen muiden kuin sen yksinäisen näkökulman. Halusit vain vertaistukea ja vahvistusta omalle kokemuksellesi.Se tekee sinusta huonon ystävän.

Tietyntyyppinen yksinäisyys johtuu itsekkyydestä. Kyllä monella "yksinäisellä" peiliin katsomisen paikka tosin ei kaikilla. 

Aikoinaan oli valitettavasti työpaikalla sellanen oikein klassinen kärttyinen ja kiukkuinen vanhapiika tiimissä. Hän oli seurustellut ehkä nuoruusvuosina mut ei koskaa kai sen jälkeen, isin tyttö, muuttanut stadiin nuorena, adunut samassa pikku asunnossa varmaan 25v, nyttemmin eli koiransa kanssa. Hän oli kovin yksinäinen ja siksi tunki joka päivä toimistolle vaikka olisi voinut tehdä 2 pv viikossa etänä. Hänen työ sopi paremmin hiljaisuudessa ja rauhassa tekemiseen, mut ei, hän tunki toimistolle koska me oltiin hänen ainoat live  ihmiskontaktit. Hän ei kuitenkaan sietänyt mitään ärsykkeitä ja häntähän ärsytti kaikki. Ei saa puhua, tai ei ainakaan muusta kuin mistä hän haluaa puhua. Tauoilla EI SAA PUHUA TYÖASIOITA hän määräsi. Kukaan ei saa tuoksua miltään. Ei saa nauraa liian iloisesti ja kovaäänisesti. Hän määräsi mihin aikaan on mentävä syömään yhdessä. Hän raivostui jos muut ei odottaneet kun hänen palaveri hiukan venyi, hän halusi että menemme aina yhdessä lounaalle. Hän sai millon mitäkin raivareita töissä ja huusi ihmisille. Kukaan ei puuttunut vaikka hänestä valitettiin työsuojeluun, pomolle jopa johtajalle saakka. Ihan umpihu..ll.. ak....a ! Hän yritti saada minudtakin kai vapaa ajallekin seuraa, hyi hemmetti, ei kukaan halua olla tollasen sairaan tiukkapipon ystävä. Töissä oli aina niin leppoinen olo kun hän oli lomalla, ihan aisti sen rennon fiiliksen mikä tiimissä vallitsi. Onneks vuosien päästä hän sai kenkää.  En yhtään ihmettele että oli yksinäinen. 

Vierailija kirjoitti: 

Olen tuo, jolle vastaat. Aiemmin jo hyökkäsit kommenttiani kohtaan. En ole missään sanonut, että keskustelun lomassa ilmoille heittämäni asiat olisivat jotenkin yleispäteviä. En ymmärrä, mistä se ajatus kumpuaa. Eikö nimenomaan tällä palstalla saa jokainen heitellä ilmaan ja mukaan keskusteluun omia näkökulmiaan.

Et vaikuta reaktioinesi kovinkaan ystävälliseltä ihmiseltä. Itselleni tulee selkeitä muistijälkiä peruskoulun kiusaajista, mutta se on toki minun kokemukseni. Sitä saa kritisoida, mutta tarpeeton ilkeily on, no, epäsivistynyttä.

Kun joku huomauttaa sinulle virheistäsi, niin se on ilkeää ja epäsivistynyttä. Sinä kuitenkin nostat itsesi jalustalle samasta asiasta, vaikka itse aloitit sen. Vastauksesi on kerrassaan naurettava, koska itse listasit virheitä toisen kommentissa  :D

Huomioi, että et todellakaan tiedä kuka vastaa kenellekin, sillä täällä ei ole nimimerkkejä, eivätkä kaikki ilmoita olevansa eri vastaaja. Kommentoijat vain pölähtelevät lainailemaan viestejä satunnaisesti.

Sinulla on liian suureksi paisunut ego, etkä siksi opi uutta. Et kasva henkisesti, koska se vaatii itsensä kriittistä tarkastelua. Siihen sinä olet täysin kykenemätön. Kyllä tässä ketjussa kokoontuu nimenomaan ne kiusaajat tukemaan toisiaan sen vuoksi, että yksinäiset ovat yksinäisiä ihan syystä. Sehän on otsikon pointti. Sitähän te tässä urakalla teette, eli kiusaatte yksinäisiä ja syyllistätte heitä heidän yksinäisyydestään ja glorifioitte itseänne.

Onkin mielenkiintoista, että mode on sallinut tällaisen kiusaamisketjun yksinäisiä kohtaan.

Olen joutunut toteamaan joidenkin läheisten mt-ongelmien ja yksinäisyyden syvetessä, ettei minusta ole auttamaan heitä niin kuin he haluaisivat, koska he oikeasti tarvitsisivat ammatillista apua eikä minulla ole sellaista osaamista (minkä olen sanonutkin). Niinpä sanon ja teen heidän mielestään jatkuvasti jotakin väärin. Se "väärin" kumpuaa kuitenkin heidän psyykkisestä sairaudestaan.

En ole katkaissut välejä, mutta olen keventänyt yhteydenpitoa ja rajannut puheenaiheita turvallisiin aiheisiin, esim. lemmikkeihin tmv. 

Hehän siis toivoisivat minusta itselleen 24/7 saatavilla olevaa lempeää psykologia/psykiatria. En osaa olla sellainen enkä jaksaisi vaikka osaisin.

Vierailija kirjoitti:

Tietyntyyppinen yksinäisyys johtuu itsekkyydestä. Kyllä monella "yksinäisellä" peiliin katsomisen paikka tosin ei kaikilla. 

Suurin osa av:n ketjuista kertoo paskoista ja pettävistä kumppaneista ja ystävistä. Mitäs siihen sanot?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti: 

Olen tuo, jolle vastaat. Aiemmin jo hyökkäsit kommenttiani kohtaan. En ole missään sanonut, että keskustelun lomassa ilmoille heittämäni asiat olisivat jotenkin yleispäteviä. En ymmärrä, mistä se ajatus kumpuaa. Eikö nimenomaan tällä palstalla saa jokainen heitellä ilmaan ja mukaan keskusteluun omia näkökulmiaan.

Et vaikuta reaktioinesi kovinkaan ystävälliseltä ihmiseltä. Itselleni tulee selkeitä muistijälkiä peruskoulun kiusaajista, mutta se on toki minun kokemukseni. Sitä saa kritisoida, mutta tarpeeton ilkeily on, no, epäsivistynyttä.

Kun joku huomauttaa sinulle virheistäsi, niin se on ilkeää ja epäsivistynyttä. Sinä kuitenkin nostat itsesi jalustalle samasta asiasta, vaikka itse aloitit sen. Vastauksesi on kerrassaan naurettava, koska itse listasit virheitä toisen kommentissa  :D

Huomioi, että et todella

Täällä voi olla joitakin kiusaajia tai ajattelemattomia tölväisijöitä. Mutta täällä on myös monta meitä, jotka yritäämme analysoida ja ymmärtää, mitä on ihmissuhteissamme mennyt pieleen.

Vierailija kirjoitti:

Olen joutunut toteamaan joidenkin läheisten mt-ongelmien ja yksinäisyyden syvetessä, ettei minusta ole auttamaan heitä niin kuin he haluaisivat, koska he oikeasti tarvitsisivat ammatillista apua eikä minulla ole sellaista osaamista (minkä olen sanonutkin). Niinpä sanon ja teen heidän mielestään jatkuvasti jotakin väärin. Se "väärin" kumpuaa kuitenkin heidän psyykkisestä sairaudestaan.

En ole katkaissut välejä, mutta olen keventänyt yhteydenpitoa ja rajannut puheenaiheita turvallisiin aiheisiin, esim. lemmikkeihin tmv. 

Hehän siis toivoisivat minusta itselleen 24/7 saatavilla olevaa lempeää psykologia/psykiatria. En osaa olla sellainen enkä jaksaisi vaikka osaisin.

Siellä terapiassa terapeutti kertoo, että on ikävää, että sinua on kohdeltu väärin. Hän toivoo, että asiakas "potilas" saa ystäviä, jotka kohtelevat häntä oikein. Hän myös kertoo, että aivot tarvitsevat monikymmenkertaisen määrän positiivisia kokemuksia yhtä huonoa kokemusta vastaan. Käytännössä aivojen täytyy päästä muodostamaan uudet yhteydet entisten tilalle. Se väärin voi myös oikeasti olla väärin.

Vierailija kirjoitti:

Onpa ylläri, että yksinäisyys jättää jälkensä. Harvempi sitä on ollut joustamaton ja/tai epäystävällinen alkujaan ja/tai siinä vaiheessa kun jäi yksin.

Toisaalta ei kaikki yksinäisetkään ole samanlaisia eikä kuvailusi kaltaisia. Monella voi kyllä olla hieman alkukankeutta koska sosiaaliset taidot heikkenee tietenkin, kun ei niitä yksinään käytä ja saattaa olla, ettei osaa oikein puhuakaan vaan sanat takertuu kurkkuun, ei tule normaalisti ääntä tai kieli ei tunnu taipuvan suussa. Toisaalta sitten voi herkästi iskeä puheripulikin kun on niin paljon kerääntynyt kaikkea kerrottavaa ja sanottavaa mutta ei ole ollut ketään kenelle mistään voisi puhua. 

Monesti itse huomaan, että ihan sellainen spontaani ja lyhytkin juttelu ihan niistä näistä saa aikaan oikein kunnon energiaboostin jonka jälkeen on pitkään ihan kuin kierroksilla. Silloin yksinäisyys iskee oikein kunnolla päin näköä kun se satunnainen juttukumppani tiet

Olin näitä ekstroverttejä, jotka rakastivat jutella ihmisten kanssa. Moni on vaan introvertti ja heille olen aina vaan liikaa.

Nykyisin olen todella yksin ja jos harvoin voin puhua jonkun kanssa niin puhun todella paljon ja se taas häiritsee ihmisiä ja he kuvittelevat, että puhun kokoajaan. Todellisuus on, että saattaa mennä viikkoja, jopa kuukausia, kun puhun jollekin jotain, muutama sana kassalle tai joku satunnainen lause silloin tällöin ja päivässä puhun ehkä kokonaiset sata sanaa ja monena päivänä en edes sitä. 

Ymmärrän kun luen näitä ketjuja, että minä olen juuri se paska ja outo ihminen monelle. Se joka häiritsisi puheluilla, se joka ehdottaa liian usein menoja, se joka puhuu liikaa ja on väsyttävä ja liian ekstrovertti. Olen päättänyt etten ystävysty enää kenenkään kanssa. En halua, että joku muu arvostelee minut ja määrittele sen perusteella kelpaanko vai en seuraksi. Minä en ole paha ja ilkeä ihminen, mutta monen mielestä vääränlainen, joten en enää häiritse muita ystävyydelläni.



Puhuin monta viikkoa sitten erään turistiporukan kanssa vartin ja vieläkin mietin sitä onnellisena. Kun vuodessa puhuu ja keskustelee ehkä 6 kertaa, jokainen kerta jää mieleen todella vahvasti ja sitä energiaboostia ylläpitää pitkän aikaa. 

En yritä edes hankkia enää ystäviä, vaan iloitsen näitä satunnaisia kohtaamisia, koska ihmiset ajattelultaan ovat nykyisin juuri tätä, että olet ja teet mitä he haluavat tai sinut hylätään. Enkä enää halua kokea sitä, että minut hylätään, koska en osaa olla heille oikeanlainen, jotain mitä he itsekään ei ehkä tiedä mikä se on tai vaihtelee yhdestä päivästä toiseen. 

Mutta aika tekee tehtävänsä ja nykyisin olen oikein tyytyväinen yksin. Olen mitä olen, eikä tarvitse feikata, ei miettiä muita, menen minne haluan ja milloin haluan ja kelpaan itselleni. Jos haluan kuunnella muita katson tiktokkia tai YouTubea tai kirjoitan tänne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja vielä jatkan, että monet täällä jaetut kokemukset ja ajatukset on kyllä antaneet ajattelemisen aihetta ja auttavat suhtautumaan niihin ihmisiin, joiden taholta on tullut ns. palautetta ja aika karuakin kohtelua, kun omasta mielestään on parhaansa tehnyt, inhimillisen epätäydellisyyden rajoissa. Ehkä tässä tulee vastaan myös se, että siitä huolimatta, että mulla on paljon ihmisiä ympärillä ja ollut oikeastaan aina, kärsin itsekin lapsuuden peruja olevasta hylätyksi tulemisen pelosta, arvottomuudesta ja syyllisyydestä. Helposti toisilta tuleva "palaute" triggeröi itsessä näitä haavoja eikä ehkä osaa riittävästi asettua toisen asemaan. Sitä haluaa vaan suojata itsensä eikä edes yritä ymmärtää. Mutta nyt ymmärrän ainakin vähän paremmin, toisen näkökulmasta käsin enkä vain omaan hauraaseen egoon osuneen iskun kautta. AP

Näet edelleen muiden kuin sen yksinäisen n

Maailmassa ei montaa ystävää olisi, jos huonot ns. ystävät olisi ilman ystäviä. Tämä täydellisyyden metsästäminen aiheuttaa juuri sen, että kohta kaikki ovat yksin. Voisin nimittäin tehdä 200 kohdan listan mitä huono ystävä tekee ja joku niistä olisi jotain mitä sinäkin teet. En usko, että kukaan läpäisisi sitä ystävätestiä. 

Vierailija kirjoitti: Täällä voi olla joitakin kiusaajia tai ajattelemattomia tölväisijöitä. Mutta täällä on myös monta meitä, jotka yritäämme analysoida ja ymmärtää, mitä on ihmissuhteissamme mennyt pieleen.

Kuinka monesti olet nähnyt jonkun AV:n ketjun ap:n oikeasti tulleen siihen tulokseen, että hänen omissa toimissaan ja ajatuksissaan on jotain korjattavaa? Ihmisaivot toimivat niin, että hän hakee komppia itselleen ja huomioi vain ne näkemykset, jotka vahvistavat hänen omaa käsitystään. Muutoksen mahdollistaa kuitenkin vain se, että yrittää nähdä ne muut vaihtoehdot ja muut näkökulmat. Muutoin pysyy samanlaisena palikkana, kuin aloituksen tehdessään. Ihmisen on todella vaikeaa hyväksyä muita näkökulmia, koska hän ehkä joutuisi myöntämään itselleen, että on väärässä. Hän alkaa kapinoida sitä vastaan, koska jokaikinen yksilö on se ainoa, joka on oikeassa. Silloin ihminen torjuu sen muutoksen, jota hän tuli hakemaan ymmärtääkseen ongelmansa ja päästäkseen toisenlaiseen ratkaisuun.

Uuden ketjun ap:

- onko ok, että oon paska?

- ei (kiltit)

- on (muut paskat)

Ap:n johtopäätös: on ok, että olen paska ja muut ajattelevat samoin.

Uuden ketjun hyöty kaikille pyöreä 0.

Mutta joo, olen nähnyt kerran AV:llä, että ap on todellakin ryhtynyt ajattelemaan sitä toista näkökulmaa, joka on vastakkainen kuin hänen omansa. Sellaista kykyä arvostan. Useimmat pelkäävät, että jo AV-keskustelun aikana heiltä katoaa jotain peruuttamattomasti, mikäli he ajattelevat hetken toisin.

Mä olen ollut koko elämäni yksinäinen, nyt jo viisikymppinen nainen. Koulussa kiusattiin ekalta luokalta yläasteen loppuun, lukiossa ja yläasteella ei enää kiusattu muttei huolittu porukoihinkaan, aina olin yksin. Työpaikoilla olen myös aina joutunut jotenkin ydintiimeistä syrjään, näpertämään jotain itsekseni. Parisuhteessa en ole ollut koskaan. 

Kyllä mä olen sen jo kauan sitten päätellyt, että vika on minussa. Nykyään ajattelen, että olen varmaan autisti tai joku muu neuroepätyypillinen, kun kerran sosiaaliset vaikeudet on sitä luokkaa, ettei viisikymppiseen mennessä ole ikinä ollut yhtäkään kaveria, ystävää tai seurustelukumppania. Mutta eipä niitä semmoisia siihen aikaan diagnosoitu, ja olen pärjäillyt ja pärjäilen ihan hyvin näinkin, joten en enää mitään diagnooseja ala hakea. Totean vaan, että olen näköjään liian outo ihmisille, joten täytyy olla yksin. Onneksi viihdyn hyvin yksin nykyään, nuorena olisin kyllä kovasti kaivannut seuraa.

Kerran juhlissa oli nuorehko nainen, joka ei puhunut kellekään mitään ja näytti kärsivältä ja yksinäiseltä yksin nurkassaan. Yritin vetää häntä mukaan keskusteluun juttelemalla hänelle. Hän loi minuun halveksivan, ilkeän ja vihamielisen katseen tokaisten, että "hän ei mitään small talkia osaa" (alennu puhumaan.) Tämän jälkeen tuijotteli minua vähän väliä ilkeästi hymyillen. Oli uskoakseni juuri tällainen aloituksessa kuvattu ilkeä yksinäinen.

Tämän jälkeen törmättiin vielä pari kertaa yhteisen tuttavan kautta ja oli molemmilla kerroilla minua kohtaan töykeä, ilkeä ja halveksuva. Viha ja halveksunta oikein paistoi silmistä.

Ilmeisesti suoralta kädeltä leimasi minut jonkinlaiseksi "small talkia puhuvaksi" pinnalliseksi tyhjäpääksi, vaikka ei tiedä minusta mitään.

Olin aiemmin sosiaalinen, elämä on ajanut minut erakkovaiheeseen. Olen työtön ja tämä on ajanut minut henkisesti väsyneeksi ja vihaiseksi. Haen koko ajan töitä, mutta vaikeaa on saada työtä yli 50-vuotiaana. En ole parisuhteessa, lapsi kohta täysi-ikäinen. 

Työttömyys tekee ihmisen väsyneeksi, vihaiseksi, loukatuksi, ihminen eristäytyy, tätä on Suomi, tulee 90-luku mieleen, silloin olin tosin nuori aikuinen ja todella optimistinen tulevaisuuden suhteen vaikka oli lama. Minulla oli parisuhde ja tämä varmasti pelasti sitä henkistä puolta paljonkin. Olimme aktiivisia ja teimme niinsanottuja pska hommia, mitkä eivät kelpaa nykyajan nuorille. 

Olen saanut myös nauttia vakituisesta työstä, työterveyspalveluista, kaikesta hyvästä mitä vakituinen työ antaa ihmiselle. Valitettavasti, meidän kaikkien ihmisten elämät eivät ole ruusuilla tanssimista ja ainaista auvoa, vaan eteen tulee esteitä ja vaikeuksia. 

Nuorena en olisi osannut kuvitella mitä karikoita elämä eteeni työntääkään. 

Vierailija kirjoitti:

Kerran juhlissa oli nuorehko nainen, joka ei puhunut kellekään mitään ja näytti kärsivältä ja yksinäiseltä yksin nurkassaan. Yritin vetää häntä mukaan keskusteluun juttelemalla hänelle. Hän loi minuun halveksivan, ilkeän ja vihamielisen katseen tokaisten, että "hän ei mitään small talkia osaa" (alennu puhumaan.) Tämän jälkeen tuijotteli minua vähän väliä ilkeästi hymyillen. Oli uskoakseni juuri tällainen aloituksessa kuvattu ilkeä yksinäinen.

Tämän jälkeen törmättiin vielä pari kertaa yhteisen tuttavan kautta ja oli molemmilla kerroilla minua kohtaan töykeä, ilkeä ja halveksuva. Viha ja halveksunta oikein paistoi silmistä.

Ilmeisesti suoralta kädeltä leimasi minut jonkinlaiseksi "small talkia puhuvaksi" pinnalliseksi tyhjäpääksi, vaikka ei tiedä minusta mitään.

Hmm. Mä olen varmaan joskus elämässäni käyttäytynyt noin. Mutta siinä ei ole ollut todellakaan mitään ajatusta että olisin leimannut sitä toista pinnalliseksi tyhjäpääksi, vaan ajatukset sillä hetkellä on ollut sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja itseinhoa pelkästään. Se sosiaalisten tilanteiden fobia kun tekee sen, että ihan oikeasti ei OSAA mitään small talkia, ei vaikka toinen tekisi aloitteen. Ja se koko tilanne, jossa tavallaan valokeila kääntyy itseen, ahdistaa liikaa että sitä kestäisi, joten on pakko jopa tylyydellä katkaista se että saa olla taas rauhassa. Mun näkökulmasta tulkinnat tuolle olisi vähän erilaisia:

- "Hän loi minuun halveksivan, ilkeän ja vihamielisen katseen tokaisten, että "hän ei mitään small talkia osaa" (alennu puhumaan.)" - Entä jos hän oli aivan jähmettynyt sosiaalisesta pelosta, eikä pystynyt mitään muuta kuin sanoa noin, että pääsisi äkkiä eroon liian paineistavasta tilanteesta josta ei koe selviytyvänsä? 

- "Tämän jälkeen tuijotteli minua vähän väliä ilkeästi hymyillen." Entä jos hymy ei ollut tarkoitettu ilkeäksi, vaan hän yritti hymyilemällä pehmitellä sitä, miten oli jännityksensä takia ollut sinulle tyly? Mutta harmi vaan sosiaalisesti jännittävän hymykin usein on jäykkä ja monitulkintainen.

- "Tämän jälkeen törmättiin vielä pari kertaa yhteisen tuttavan kautta ja oli molemmilla kerroilla minua kohtaan töykeä, ilkeä ja halveksuva. Viha ja halveksunta oikein paistoi silmistä." - Entä jos se olikin PELKO ja ITSEINHO? Hän koki mokanneensa edessäsi ja kohtaamisesi hävetti ja pelotti. Eikä tiennyt miten siitä selviäisi. 

Moni ei jotenkin tahdo ymmärtää sitä, ettei monesti kyse ole siitä mitä teet, vaan mitä olet.

Tämä yksinäisten syyllistäminen lähtee aina ajatuksesta, että käyttäydyt väärin, korjaa käytöksesi ja sitten sinäkin saat ystäviä. Mutta ihmisellä on se perusluonne ja perusarvot, eikä se ole käytöskysymys. Tietysti jonkun aikaa voi feikata, mutta pidemmän päälle se ei onnistu ja sitten varsinkin sinut hylätään, koska et ollut aito oma itsesi. 

Tyypillisimmät syyt mitä näissä ketjuissa luetellaan on se, että pidetään liikaa yhteyttä, puhutaan asiasta jota toista ei kiinnosta, ollaan liian negatiivisia, puheliaita, flegmaattisia, aktiivisia, ei oteta yhteyttä, väärät arvot. Viime aikoina rokoteasenne ja poliittinen kantakin ollut pätevä syy miten ystävyys jatkuu ja jos edes jatkuu.

Suomessa jopa se viinanjuontisi vaikuttaa siihen onko vai ei sinulla ystäviä. Eli, jos olet absolutisti, niin sinun pitäisi korjata itsesi ja alkaa juomaan.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen ollut koko elämäni yksinäinen, nyt jo viisikymppinen nainen. Koulussa kiusattiin ekalta luokalta yläasteen loppuun, lukiossa ja yläasteella ei enää kiusattu muttei huolittu porukoihinkaan, aina olin yksin. Työpaikoilla olen myös aina joutunut jotenkin ydintiimeistä syrjään, näpertämään jotain itsekseni. Parisuhteessa en ole ollut koskaan. 

Kyllä mä olen sen jo kauan sitten päätellyt, että vika on minussa. Nykyään ajattelen, että olen varmaan autisti tai joku muu neuroepätyypillinen, kun kerran sosiaaliset vaikeudet on sitä luokkaa, ettei viisikymppiseen mennessä ole ikinä ollut yhtäkään kaveria, ystävää tai seurustelukumppania. Mutta eipä niitä semmoisia siihen aikaan diagnosoitu, ja olen pärjäillyt ja pärjäilen ihan hyvin näinkin, joten en enää mitään diagnooseja ala hakea. Totean vaan, että olen näköjään liian outo ihmisille, joten täytyy olla yksin. Onneksi viihdyn hyvin yksin nykyään, nuorena olisin kyl

Ehkä sinä vaan pelkäät, että muut eivät hyväksy sinua, jos paljastat millainen olet? Vetäydyt valmiiksi, ettei historia toistuisi? Ajattelet, että muut ajattelevat sinun olevan outo. Entä jos siirrät fokuksen muihin ihmisiin? Kyselet heiltä ja ajan saatossa huomaatkin, että lopulta jokainen ihminen on omalla tavallaan outo. Oikeasti kukaan ei ole sellainen standardinormaali, suurin osa vain piilottaa oudot juttunsa muilta, että vaikuttaisi normaalilta. On se mitä ihmiset ovat julkisesti ja se mitä he ovat kotosalla. Siskoni riippuu kotona köysissä, on shibari-ihmisiä. Ei se näy päälle, eikä siitä töissä tiedä kukaan. Mutta jos hän teksi saman töissä niin varmaan osa pitäisi outona ja muut saman työpaikan shibari-ihmiset pitäisivät häntä kaltaisenaan. Emmehän me tiedä kuinka monella on työpaikalla sama harrastus. Niistähän ei puhuta.

Vierailija kirjoitti:

Moni ei jotenkin tahdo ymmärtää sitä, ettei monesti kyse ole siitä mitä teet, vaan mitä olet.

Tämä yksinäisten syyllistäminen lähtee aina ajatuksesta, että käyttäydyt väärin, korjaa käytöksesi ja sitten sinäkin saat ystäviä. Mutta ihmisellä on se perusluonne ja perusarvot, eikä se ole käytöskysymys. Tietysti jonkun aikaa voi feikata, mutta pidemmän päälle se ei onnistu ja sitten varsinkin sinut hylätään, koska et ollut aito oma itsesi. 

Tyypillisimmät syyt mitä näissä ketjuissa luetellaan on se, että pidetään liikaa yhteyttä, puhutaan asiasta jota toista ei kiinnosta, ollaan liian negatiivisia, puheliaita, flegmaattisia, aktiivisia, ei oteta yhteyttä, väärät arvot. Viime aikoina rokoteasenne ja poliittinen kantakin ollut pätevä syy miten ystävyys jatkuu ja jos edes jatkuu.

Suomessa jopa se viinanjuontisi vaikuttaa siihen onko vai ei sinulla ystäviä. Eli, jos olet absolutisti, niin sinun pitäisi korjata it

Pahassa absolutistissa on vikaa, koska juopot joutuvat joka kerta hänet nähdessään toteamaan juoppoutensa, heikkoutensa, sekä sen, että eivät osaa pitää hauskaa ilman viinaa. Senkin vaatimuksen juopot asettavat itselleen, että nyt pitäisi käyttäytyä koko ilta kunnolla, koska paikalla on yksi selvä todistaja. Mukaan lähtevää absolutistihan ei vaatimuksia aseta, vaan juoppo itse. Juoppo näkee absolutistissa oman kalkattavan omatuntonsa.

Vierailija kirjoitti:

Kerran juhlissa oli nuorehko nainen, joka ei puhunut kellekään mitään ja näytti kärsivältä ja yksinäiseltä yksin nurkassaan. Yritin vetää häntä mukaan keskusteluun juttelemalla hänelle. Hän loi minuun halveksivan, ilkeän ja vihamielisen katseen tokaisten, että "hän ei mitään small talkia osaa" (alennu puhumaan.) Tämän jälkeen tuijotteli minua vähän väliä ilkeästi hymyillen. Oli uskoakseni juuri tällainen aloituksessa kuvattu ilkeä yksinäinen.

Tämän jälkeen törmättiin vielä pari kertaa yhteisen tuttavan kautta ja oli molemmilla kerroilla minua kohtaan töykeä, ilkeä ja halveksuva. Viha ja halveksunta oikein paistoi silmistä.

Ilmeisesti suoralta kädeltä leimasi minut jonkinlaiseksi "small talkia puhuvaksi" pinnalliseksi tyhjäpääksi, vaikka ei tiedä minusta mitään.

Ehkä kuvittelit hymyn olevan ilkeä, vaikka se ei ollut. Ehkä se olikin itsesäälivä hymy. Olen monesti huomannut, että jotkut tulkitsevat itseironian, itsesäälin ym. täysin väärin. Kun hymähtelen itselleni ja heitän vitsiä itsestäni, niin siitäkin on joskus otettu nokkiinsa.

Yksinäisyyden takana voi olla myös mielenterveydellisiä syitä. Voi olla terveenä hauska ja huumorintajuinen tyyppi, mutta kun sairastuu harhaluuloihin ja alkaa uskoa muiden ihmisten vainoavan, niin katkaisee yhteyksiä ja eristäytyy. Jonkinlainen perusturvattomuus.