Moni yksinäisyyttään valittava on joustamaton ja epäystävällinen.

Itse olin myös kiusattu koko nuoruuteni. Olen aina ollut hieman ujo ja nuo ikävät kokemukset jättivät jälkensä. Näin minun on todella vaikeaa enää tutustua ihmisiin. En kuitenkaan ole mikään ilkeä ihminen tai kohtele ketään huonosti. Olen vaan epävarma itsestäni ja monesti se ajatus, etten tavallaan edes ansaitse ystäviä. Itsetunto on huono. Samalla jos on ollut pitkään yksin niin kyllä se vaikuttaa siihen miten tavallaan osaat toimia muiden kanssa. Tällä tarkoitan pysytkö rennosti juttelemaan yms. Mikäkin jännitän jo muutenkin ihmisiin tutustumista ja näin ikävät kokemukset ovat vieneet rohkeutta todella paljon.

Silti en minä kohtelisi toista huonosti ja haluaisi olla taakka muille. Mieluummin pitäisin vaikeudet omana tietonani. Kuitenkin kaikella kokemallani on vaikutusta siihen miten toimisin ja täytyisi ns nollasta aloittaa se sosiaalinen elämä. Näin ei tavallaan ehkä olisi ihme jos minäkin jännittäisin sitä kaikkea ja en aina osaisi olla luonteva. Samalla jokaisella on tietysti omat kokemuksensa. Minäkin mielelläni olisin se "tavallisen nuoruuden" elänyt ja ns tavallista sosiaalista elämää kokenut. Silti en voi taustalleni mitään ja se vaikuttaa elämääni. Samalla niin kuin kirjoitin niin en haluaisi olla taakka kenellekään, mutta toisen olisi hyvä ymmärtää miksi esim jännitän jotain juttuja tms että tajuaisi miksi toimin joskus niinkuin toimin. Tämä korostuu juuri sosiaalisissa tilanteissa. Täydellinen en siis ole ja vikaa minussakin paljon. Ehkä toisilla kokemuksilla olisin ehjempi ihminen, mutta olen se mikä minusta on vuosien varrella tullut ja olen tavallaan oppinut sen, että moni ihminen voi satuttaa sinua pahasti. Näin olen muutenkin varovainen ja jännitän kaikkea. Silti se taas sulkee mahdollisuuksia tavata ihmisiä ja tutustua heihin.

Muuten en puolustele itseäni, mutta ilkeä en toisille ole ja kohtelen muita hyvin ja välillä suren sitä, että kokemukseni vaikuttavat minuun vieläkin. En olisi mikään paras ystävä sen vuoksi, että olen ollut liikaa yksin ja tstvidik aikaa tutustumiseen. Samalla ihmisillä on tietenkin lukuisia syitä yksinäisyyteen. Tälläiset ketjut tavallaan korostavat sitä, että minussakin on vikaa, kun olen yksinäinen. Silti pyytäisin miettimään, että jokaisella ihmisellä on oma tarinansa. 

Vierailija kirjoitti:

Joo, ei kannata kolmekymppisenä muuttaa enää uuteen paikkaan. Varsinkin, jos olet perheeton & etäilevä sinkku, niin aika hemmetin vaikeaa löytää uusia kavereita, vaikka olisit miten aktiivinen. Porukka nyhjää kumppanin/perheen kanssa kotona ja roikkuu somessa. 

Ulkomaille voi varsin hyvin muuttaa. Todella monessa maassa on paljon helpompi tutustua ihmisiin kuin missään Suomessa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei yksinäisillekään kaikki paskat tyypit kelpaa. Vai pitäisikö olla kiitollinen jos joku haluaa olla tekemisissä? Imekää.

 

Miksi tuomitset jonkun paskaksi tyypiksi tuntematta ihmistä yhtään?

Sama tyyppi "kelpaa" ystäväksi tai kaveriksi monille muille, mutta tämä valittava yksinäinen ei kelpuuta häntä, eikä ketään muutakaan. Miksi sitten valittaa siitä, että kukaan ei pidä hänestä?

Aivan, koska totuus on, että se yksinäinen ei pidä kenestäkään. Saa se silti toivoa, että joskus löytyisi samantyyppinen kaveri.

Roskaa!

Vierailija kirjoitti:

Haluatteko aikuisena sellaista etenkin teini-ikään kuulunutta BFF 24/7/365 ystävyyttä? Vai riittääkö satunnainen yhteydenpito? Itse en jaksaisi tuntien puhelinmaratoneja. Ystävä olisi kuin puoliso.

Minä en oikein keksi, miksi haluaisin noista kumpaakaan. Kuulostavat ääripäiltä. 

Vierailija kirjoitti:

Jep, siihen on usein (aina..) ihan validi syy, että ovat yksin, ei se sattumaa ole

Niin, useimmat ovat olleet koulukiusattuja.

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyys muuttaa ihmistä. Elämäntilanteen takia aika lailla erakoiduin n. 10 vuodeksi, ja tuskin enää koskaan palaan ennalleni. En jaksa muita ihmisiä enää kuin hyvin pieninä annoksina. Alunperin nettikaverit olivat pelastus kun olin muuten niin yksinäinen, mutta jotenkin se ihmiskontaktien puute tosielämässä rapautti kykyni pitää säännöllisesti yhteyttä netinkään kautta. Tuntui jatkuvasti siltä, ettei minulla ole mitään sanottavaa.

Tunnen olevani irrallani muista ihmisistä, enkä tiedä miten tuollaista voisi enää lähteä korjaamaan.

Erotuksena toki aloituksen esimerkkeihin, minä en ole valittanut kenellekään yksinäisyyttäni.

Minulle tämä aihe on hyvin tuttu. Jos ajatellaan, että olin koko nuoruuteni kiusattu ja ilman ystäviä aina lukioon asti niin kyllähän se jälkensä minuun. Yritin kyllä välillä tutustua joihinkin nuoriin joista osa oli myös koulussa ilman ystäviä. Silti ei tästä mitään sen enempää seurannut ja hyvin harvoin minulla oli edes joku jonka kanssa jutella. Muuten olin koulussa päivät toisensa perään yksin ja kiusattiin sitten vielä monesta asiasta. Näin itsetuntoni tippui todella alas ja lopulta häpesin itseäni. En enää edes uskaltanut tutustua muihin ja ajattelin etten kelpaa muiden seuraan. 

Minä taas elättelen vieläkin toivoa ystävien suhteen. Kyllähän myönnän sen, etten osaisi "normaalista" tutustua muihin tämän kaiken jälkeen. Pitäisi yhtäkkiä olla niin sosiaalinen ja rohkea, vaikka kokemukset ihmisistä ovat mitä ovat. Silti piristyn aina hirveästi jos joku on esim ystävällinen minua kohtaan. Eräässä koulutuksessa olin ja siellä kiva porukka ja sain paljon kaikkea hyvää. Näin pienikin asia vaikuttaa paljon.

Joskus netissä eräs tyyppi kirjoitti, että pitää minusta ja se taas oli ainoita hyviä sanoja minulle. Näin olen tavallaan ollut niin paljon ja kauan yksin, että kaipaan niitä hyviä kokemuksia. Silti olisihan se minullekin todella iso muutos jos olisi ystäviä. Se olisi ihan toisen ääripään elämää minulle jos vertaa nykyhetkeen. Näin tunnistan tuon kaiken, että yksinäisyys muuttaa ihmistä ja tavallaan tulee se erillinen olo kaikesta. Ei oikein enää ole välttämättä ns mukana maailmassa sillä tavalla, että osaisi toimia luontevasti ja rennosti muiden kanssa tai tietäisi ns mistä puhutaan. Tämä tunne itselläni. Olen pudonnut kärryiltä sosiaalisen elämän kannalta aikoja sitten. Tavallaan tuntuu siltä, että elämä menee menojaan ja itse katselen sivusta. Itse pärjään kuitenkin yksinkin ja en haluaisi olla kenellekään taakka. Silti välillä tämä asia on surullinen ja mietin paljon kumpa elämäni olisi mennyt toisin näiden juttujen kannalta. 

Toisaalta en kohtelisi muita huonosti ja tai olisi ilkeä. Joutuisin vaan tavallaan opettelemaan alusta sen miten sosiaalinen elämä toimii ja pitäisi rohkeasti tutustua ja luottaa vielä muihin. Pitkästi, mutta itsellä kun on tästä kokemusta. Olen nyt 30 ja kavereita joskus lapsuudessa viimeksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla huomiona että moni yksinäinen on ystävällinen, mutta aika passiivinen. Vaivaa pitää jaksaa nähdä että ystävyys syntyy, erityisesti jos ei ole suurella karismalla siunattu henkilö.

Pitää myös opetella sekä antamaan että ottamaan, yleensä jompikumpi on vaikeaa. Kukaan ei halua olla hyväksikäytetty muttei myöskään kiitollisuudenvelassa

Passiivisuus voi olla omanarvontunnon puutetta. Jos luulee, että oma arvo on niin matala, ettei muutkaan arvosta omasta jakamista, niin voi olla passiivisempi. Yksinäisyys voi aiheuttaa omanarvontunnon puutetta.

Passiivisuus voi olla myös sitä ettei halua olla vaivaksi ja miettii onko nyt ok esim lähettää viestiä, ettei vaan vaivaa liikaa toista. Monella yksinäisellä voi olla huono itsetunto tai he ovat epävarmoja. Eivät tahdo liikaa kuormittaa toista ja vaatia tapaamista usein. Itse olisin tälläinen ystävä, joka miettisi kuinka usein on ok tavata yms. Olen itsekin yksinäinen ja tavallaan kiusaamisen yms kautta huonon itsetunnon omaava. Minua ehkä auttaisi jos toinen olisi selkeä ja suoraan sanoisi kuinka usein haluaisi tavata yms. Tämä siis jos minulla olisi ystäviä. 

Mulla taas päinvastainen kokemus. Joustavaa käytettän hyväksi ja otetaan silloin yhteys, kun huvittaa tai kukaan muu ei ole saatavilla.

Joidenkin yksinäisten (ei kaikkien!!) kohdalla on se että he ovat jo valmiiksi kuvitelleet millaista olisi jos olisi hyvä ystävä, mitä tehtäisiin, mistä juteltaisiin jne. Käsikirjoitus on valmis. Silloin uudeksi ystäväksi pyrkivä voi vain epäonnistua. 

Olen hyvä ystävyyssuhteissa. Olen hyvä löytämään monenlaisia ystäviä, pitämään yllä ystävyyssuhteita jne. En tiedä miksi, koska muuten en ole sosiaalisesti kovin lahjakas, ja parisuhteissakaan en ole hyvä. Luulen että keskeinen syy on hyväntahtoinen uteliaisuuteni. Minusta ihmiset ovat kiinnostavia ja tykkään kysellä ja kuulla erilaisista elämänkokemuksista, ajatuksista, harrastuksista yms. Ihmisyys kiinnostaa ilmiönä.

Ehkä juuri se fokuksen siirtäminen itsestä pois auttaa ystävystymisessä? 

Vierailija kirjoitti:

Mulla taas päinvastainen kokemus. Joustavaa käytettän hyväksi ja otetaan silloin yhteys, kun huvittaa tai kukaan muu ei ole saatavilla.

Silloin pitää vain pysyä jämäkkänä, pitää rajoistaan kiinni.

Vierailija kirjoitti:

Kerran juhlissa oli nuorehko nainen, joka ei puhunut kellekään mitään ja näytti kärsivältä ja yksinäiseltä yksin nurkassaan. Yritin vetää häntä mukaan keskusteluun juttelemalla hänelle. Hän loi minuun halveksivan, ilkeän ja vihamielisen katseen tokaisten, että "hän ei mitään small talkia osaa" (alennu puhumaan.) Tämän jälkeen tuijotteli minua vähän väliä ilkeästi hymyillen. Oli uskoakseni juuri tällainen aloituksessa kuvattu ilkeä yksinäinen.

Tämän jälkeen törmättiin vielä pari kertaa yhteisen tuttavan kautta ja oli molemmilla kerroilla minua kohtaan töykeä, ilkeä ja halveksuva. Viha ja halveksunta oikein paistoi silmistä.

Ilmeisesti suoralta kädeltä leimasi minut jonkinlaiseksi "small talkia puhuvaksi" pinnalliseksi tyhjäpääksi, vaikka ei tiedä minusta mitään.

Tähän liittyen en tietenkään hyväksy ikävää käytöstä. Silti tässäkin syynä voi olla jokin epävarmuus tai pelko. Jos hän oli epävarma itsestään ja purki sen kaiken sitten sinuun. Ehkä häpesi sitä yksin oloaan siellä tms. Samalla en itse toimisi niin, vaikka jännitän sosiaalisia tilanteita. Saattaisin sanoa, että minua nyt hieman jännittää tms ja samalla hävettäisi istua yksin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyys muuttaa ihmistä. Elämäntilanteen takia aika lailla erakoiduin n. 10 vuodeksi, ja tuskin enää koskaan palaan ennalleni. En jaksa muita ihmisiä enää kuin hyvin pieninä annoksina. Alunperin nettikaverit olivat pelastus kun olin muuten niin yksinäinen, mutta jotenkin se ihmiskontaktien puute tosielämässä rapautti kykyni pitää säännöllisesti yhteyttä netinkään kautta. Tuntui jatkuvasti siltä, ettei minulla ole mitään sanottavaa.

Tunnen olevani irrallani muista ihmisistä, enkä tiedä miten tuollaista voisi enää lähteä korjaamaan.

Erotuksena toki aloituksen esimerkkeihin, minä en ole valittanut kenellekään yksinäisyyttäni.

Minulle tämä aihe on hyvin tuttu. Jos ajatellaan, että olin koko nuoruuteni kiusattu ja ilman ystäviä aina lukioon asti niin kyllähän se jälkensä minuun. Yritin kyllä välillä tutustua joihinkin nuoriin joista osa oli

Tässä kuvaillaan hyvin yksinäisyyden kokemusta ja sen vaikutusta käyttäytymiseen. Aloitukseen viitaten olennaista on se, mitä jälkimmäinen kirjoittaja sanoo: Vaikka kanssakäyminen olisi vaikeaa, hän ei kuitenkaan olisi ilkeä tai kohtelisi muita huonosti. Itseäni ei haittaa sosiaalinen kömpelyys, yhteydenpidon epäsäännöllisyys tms., mutta jos saan hyvistä aikomuksistani ja ystävällisyydestäni huolimatta suoranaista kuraa niskaan, niin kyllä se loitontaa ja pakottaa suojaamaan itsensä. AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei yksinäisillekään kaikki paskat tyypit kelpaa. Vai pitäisikö olla kiitollinen jos joku haluaa olla tekemisissä? Imekää.

 

Miksi tuomitset jonkun paskaksi tyypiksi tuntematta ihmistä yhtään?

Sama tyyppi "kelpaa" ystäväksi tai kaveriksi monille muille, mutta tämä valittava yksinäinen ei kelpuuta häntä, eikä ketään muutakaan. Miksi sitten valittaa siitä, että kukaan ei pidä hänestä?

Aivan, koska totuus on, että se yksinäinen ei pidä kenestäkään. Saa se silti toivoa, että joskus löytyisi samantyyppinen kaveri.

Roskaa!

Minulla ainakin. Kkaverini tulisi olla päihteetön, savuton ym. siinä putoaa jo suurin osa ihmisistä pois. Lisäksi muut arvokysymykset. Olen tosi ronkeli.

Vierailija kirjoitti:

Itse olin myös kiusattu koko nuoruuteni. Olen aina ollut hieman ujo ja nuo ikävät kokemukset jättivät jälkensä. Näin minun on todella vaikeaa enää tutustua ihmisiin. En kuitenkaan ole mikään ilkeä ihminen tai kohtele ketään huonosti. Olen vaan epävarma itsestäni ja monesti se ajatus, etten tavallaan edes ansaitse ystäviä. Itsetunto on huono. Samalla jos on ollut pitkään yksin niin kyllä se vaikuttaa siihen miten tavallaan osaat toimia muiden kanssa. Tällä tarkoitan pysytkö rennosti juttelemaan yms. Mikäkin jännitän jo muutenkin ihmisiin tutustumista ja näin ikävät kokemukset ovat vieneet rohkeutta todella paljon.

Silti en minä kohtelisi toista huonosti ja haluaisi olla taakka muille. Mieluummin pitäisin vaikeudet omana tietonani. Kuitenkin kaikella kokemallani on vaikutusta siihen miten toimisin ja täytyisi ns nollasta aloittaa se sosiaalinen elämä. Näin ei tavallaan ehkä olisi ihme jos minäkin jännittäisin sitä kaikkea ja en aina

Tämä on hyvin kuvaava. Täällä on paljon ilkeilyä, mutua, ja tietämättömyyttä. Aivot on plastinen elin. Plastisuus on maksimaalista lapsuudessa ja nuoruudessa, sekä aikuisuuden alussa. Moderni neurotiede on hyvin edistyksellistä. Ja se voi nämä asiat osoittaa kokeellisesti.

Neuronien järjestäytymisen ja niiden kytkentöjen lisäksi eri aivoalueet "yliaktivoituu" verrattuna verrokkeihin, joiden kokemusmaailma on toisenlainen. Se on sinuun jättänyt jälkensä. Kirjaimellisesti fyysisen muutoksen. Ylimpään komentokeskukseesi aivoihin, jossa vaikuttaa ihmisen n. 20 000 geenistä n. 16 000. Se ei ole sinusta riippuvaista. Se on "epigeneettistä" muutosta. Plastisuus on olemassa yhä, mutta täysin toisenlaista simulaatiota tarvittaisi hyvin paljon, että neuropiirit hakeutuisi toista tapaa tukeviksi uusiopiireiksi, jotka nekään ei poista edellisiä, vaikka muuttuisivat vallitseviksi. Vain n. 5000 geeniä koodaa, ja pitää perintötekijöitäsi yllä. Jättiosa siis mukautuu ja mukauttaa kaikkia toimintojasi ympäristön informaation valossa. Se on tiedetty jo hyvin kauan ennen neurobiologisia todisteita, että "poisoppiminen" on vaikeaa, ja joskus jopa mahdotonta.

Poikkitieteellistä tutkimusta on vähän. Sosiologian ja jonkun muun alan voi olla hyvinkin vaikeaa sopeutua objektiivisesti mitattuihin fysiologisiin perusteihin, vaikka oikeasti tiede niihin vahvasti nojaa. Täysin randomivalintainen (rotu, sukupuoli, ikä, kulttuuri jne.) otos magneettitutkimukseen toi tulokseksi, että kun ihmiselle näytetään toista rotua edustavan kuva, niin mantelitumake aktivoituu voimakkaasti. Ei tahdonalainen, eikä edes tietoinen reaktio. Se on pieni aivojen osa, joka aktivoi pelon tunteen. Poikkeuksena oli tutkittavat etnisistä taustoistaan riippumatta, jotka oli monikulttuurisessa yhteisössä viettäneet "normaalin" ja kriisittömän lapsuuden ja myöhemmän kehityksensä.

Sinussa ei ole mitään vikaa. Ainoa asia, millä voit korjata toisten aiheuttamia vahinkoja, on "mentaalisia", joilla yrität koodittaa itse vahinkoja pieneksi. Randomituttavuudet ei satunnaisuuden takia ole paras, eikä välttämättä edes hyvä vaihtoehto.

Olen joskus törmännyt APn kuvailemaan ihmistyyppiin. Useammin kyllä olen törmännyt siihen, että joku oikeasti ihan mukava tyyppi valittaa yksinäisyyttään, kaipaa vaikka sydänystävää tai isoa kaveriporukkaa. Siis ihan kuvailee että kaipaa pitkiä keskusteluja, illanviettoja miittejä tapahtumia..

Mutta sitten kun koitat tutustua vaikka yhteisen harrastuksen pohjalta niin se ihminen kyllä arvostaa omaa panostasi mutta hän itse antaa keskusteluun vain "haha 😂", "joo 😊", "niinpä!", "oho!", "😄". Siis on aivan tappavan tylsä, usein myös vähän ujo ja hiljainen muutenkin, ehkä pikanttina lisänä vielä joku ahdistuneisuushäiriö tai lievä masennus ja kaikki kutsut ignoorataan tai livenä tavatessa myös vain hymistelee aina ja jälkikäteen somessa vasta hehkuttaa miten ihanaa oli. ..mutta kuukausien päästä tulee taas se avautuminen että on aivan yksin tässä maailmassa, on vain mies ja perhe ja kissat ja kyläkauppias muttei sitä omaa ystävää * surullinen hymiö tähän * 

On masentavaa mutta totta, että edellä kuvatun kaltainen ihminen ei oikein tuo mitään siihen ystävyyssuhteeseen. Se vain pitäisi tippua taivaasta ja puksuttaa omalla maagisella painollaan läpi elämän, koska Ystävyys.

Kolmeen tällaiseen koittanut koirapiireissä tutustua ihan treenimiittejä myöten ja ottanut mukaan, mutta ei siitä mitään tule ja nykyään skippaan kaikki yksinäisyysromaanit ryhmissä ja stooreissa. 

Mulla on myös rankka koulukiusaamistausta ym. lapsuuden ympäristön traumoja ja pitkä yksinäinen elämänvaihe. Seurauksena ihmissuhteissa luottamusongelmia, hylkäämisen ja torjutuksi tulemisen pelkoa, surkea itsetunto, miellyttämisen tarvetta, vaikeutta pitää rajoja, varmistelua,  mustasukkaisuutta, ripustautumista jne... En ole helppoa seuraa ja olen tehnyt paljon virheitä matkan varrella. En ole kuitenkaan uhriutunut vaan olen yrittänyt ottaa opikseni ja tehnyt paljon töitä itseni kanssa. Toivon että onnistuisin löytämään edes yhden turvallisen ihmissuhteen elämääni 😊

Mä olen tyytynyt kohtaloon että ei ole edes yhtä ystävää. Ketään ei kiinnosta. Kaikilla on ystävät.

50+

Vierailija kirjoitti:

Minulla ainakin. Kkaverini tulisi olla päihteetön, savuton ym. siinä putoaa jo suurin osa ihmisistä pois

Sinulla, ei kaikilla.

Minulla olisi paljonkin sanottavaa omista yksinäisistä ajoistani, mutta kerron nyt entisestä kaveristani. Pidin häntä läheisenä ystävänäni monta vuotta, mutta yhtäkkiä hänen käytöksensä muuttui. Kaikki meidän aiemmat suunnitelmat peruttiin ja tilalle otettiin toinen ihminen jota hän kutsui parhaaksi ystäväkseen. Tämä oli tietysti aika kova paikka minulle, mutta sopeuduin tilanteeseen ajan kanssa. Pidimme siis yhä yhteyksiä, enemmän varmaan minun aloitteestani, mutta kaveri alkoi lopulta myös perumaan tapaamisia äkillisesti ja oli vähän tylyn oloinen minua kohtaan. Olin yhä ärtyneempi tilanteesta. Sitten kerran hän kertoi minulle kuitenkin kuinka yksinäinen on. Sama epäkiinnostuneen tyly käytös minua kohtaan kuitenkin jatkui. Olen yhä hämmentynyt tilanteesta. Pitkälti kaveruutemme varmaan loppui siihen että en vaan ottanut enää yhteyttä, kun ajattelin että nyt alkaa riittää ja koin että hän yritti viestiä minulle että seurani ei kelpaa. Miksi kuitenkin avautua yksinäisyydestä minulle?