Moni yksinäisyyttään valittava on joustamaton ja epäystävällinen.

Tässä ketjussa on ihan loistavia puheenvuoroja, monia. Palaan näihin kuin ehdin. Kiitos kun olette avanneet näkemyksiänne! <3 AP

Mulla huomiona että moni yksinäinen on ystävällinen, mutta aika passiivinen. Vaivaa pitää jaksaa nähdä että ystävyys syntyy, erityisesti jos ei ole suurella karismalla siunattu henkilö.

Pitää myös opetella sekä antamaan että ottamaan, yleensä jompikumpi on vaikeaa. Kukaan ei halua olla hyväksikäytetty muttei myöskään kiitollisuudenvelassa

Vierailija kirjoitti:

Lähes 20 vuotta kesti ystävyys (tai "ystävyys"), ja suuri osa siitä piti kuunnella ystävän valitusta siitä, miten yksinäinen hän on. Valitti koko ajan muistakin asioista, ja koko kommunikaatio oli molemminpuolista valitusta. En sano, että ystävä teki minustakin valittajan, mutta todella oudoksi meni kommunikaatio vuosien varrella. Dynamiikka niin sanotusti päin persettä. Huomasin muuttuneeni tai ainakin pikku hiljaa muuttuvani senkaltaiseksi ihmiseksi, jollainen en halua olla.

Yritykseni "nostaa kissaa pöydälle" torpattiin täysin (näitä yrityksiä tein muutaman vuoden välein). Ihmisen valituksen aiheet olivat omasta näkökulmastani epärealistisia: hänen elämänsä peruspalikat olivat oikein hyvällä tolalla kenen tahansa ulkopuolisen mielestä, mutta hän ei ollut itse sitä mieltä. Kun sanoin, että tuntuu kurjalta kuunnella kun hän valittaa minulle asioista, joiden suhteen jossain kohtaa poikkeuksetta käy ilmi, että asiat ovatkin paljon parem

Joidenkin ihmisten tapa olla tässä maailmassa on katkeamaton valittaminen, on he yksinäisiä tai ei. Heille se on jotenkin palkitsevaa mutta minulle kuormittavaa. En halua olla siinä mukana.

Tutkimusten mukaan kaikkein syvimmin kroonisesti yksinäisillä on samantyyppisesti vääristyneitä havaintoja kuin masentuneilla: he tekee paljon vääriä negatiivisia havaintoja sosiaalisista tilanteista. He tarvitsee keskusteluapua ammattiauttajan kanssa. Heille ei auta mennä ihmisten pariin, aloittaa uusi harrastus tms.

Sitten on paljon ihmisiä joilla elämäntilanteet, muutot yms. asiat on aiheuttaneet sosiaalisen elämän kaventumista ja heitä auttaa sinnikäs hakeutuminen uusiin sosiaalisiin tilanteisiin.

Vierailija kirjoitti:

Tuntemani yksinäiset ihmiset vaikuttaa toivovan ystäväkseen samanlaista ihmistä kuin itse ovat. Uuden ystävän toivotaan tulevan heidän luokseen. He itse ovat usein passiivisia. Odottavat, että uusi ystävä löytää heidät. Toivotaan, että ystävällä olisi samat mielenkiinnon kohteet sekä samanlaiset harrastukset. Kahta samanlaista ihmistä kuitenkaan ole olemassa. Etsitään jotain jota ei voi löytää. Odotetaan ja edellytetään liikaa. Kukaan ei ole täydellinen. Omat ystäväni ovat täysin erilaisia kuin itse olen. Juuri siksi he ovat niin kiehtovia ja ihania. Yli 25 vuoden ystävyyden aikana olen saanut heiltä elämääni paljon uutta ja itseäni kehittävää. Olen saanut ja oppinut heiltä uusia näkökulmia. Ymmärrämme toisiamme.Täydennämme toisiamme. Erilaisuus on rikkautta. 

Minusta ei ollut yhtään kiehtovaa, kun entisen lapsuudenystäväni kanssa kävimme muutaman kerran viihteellä ja hän pani varattuja yhteisessä yöpymispaikassamme. En halua kaveerata pettäjän kanssa, kiitos vain.

Toinen lapsuudenystäväni telkesi kiukkuavat lapsensa huutamaan yksin lukitun oven taa. En tullut yhtään rikkaammaksi, vaan ainoastaan surulliseksi.

Mutta joo, kaveeratkaa te kenen kanssa haluatte. Minä olen mieluummin yksin, kuin huonossa seurassa.

Vierailija kirjoitti:

Tutkimusten mukaan kaikkein syvimmin kroonisesti yksinäisillä on samantyyppisesti vääristyneitä havaintoja kuin masentuneilla: he tekee paljon vääriä negatiivisia havaintoja sosiaalisista tilanteista. He tarvitsee keskusteluapua ammattiauttajan kanssa. Heille ei auta mennä ihmisten pariin, aloittaa uusi harrastus tms.

Sitten on paljon ihmisiä joilla elämäntilanteet, muutot yms. asiat on aiheuttaneet sosiaalisen elämän kaventumista ja heitä auttaa sinnikäs hakeutuminen uusiin sosiaalisiin tilanteisiin.

Väärin. Olen tiukka moraalinvartija, enkä siedä moraalitonta ja selkärangatonta käyttäytymistä. Parhaat puhekumppanini kautta aikojen ovat olleet mummonni, naapurin mummo, käpyikäiset tätini jne. Minulla ei ollut edes teininä mitään yhteistä teinien kanssa. Valitettavasti kaikki keskustelukumppanini ovat jo kuolleet vanhuuteen. En ole uskovainen, joten niistä piireistä ei ole apua. Nykyään mummot ovat alko-tupakkamummoja, eikä kaltaiselleni löydy samanhenkistä seuraa mistään ikäluokasta.

Yksinäisyys muuttaa ihmistä. Elämäntilanteen takia aika lailla erakoiduin n. 10 vuodeksi, ja tuskin enää koskaan palaan ennalleni. En jaksa muita ihmisiä enää kuin hyvin pieninä annoksina. Alunperin nettikaverit olivat pelastus kun olin muuten niin yksinäinen, mutta jotenkin se ihmiskontaktien puute tosielämässä rapautti kykyni pitää säännöllisesti yhteyttä netinkään kautta. Tuntui jatkuvasti siltä, ettei minulla ole mitään sanottavaa.

Tunnen olevani irrallani muista ihmisistä, enkä tiedä miten tuollaista voisi enää lähteä korjaamaan.

Erotuksena toki aloituksen esimerkkeihin, minä en ole valittanut kenellekään yksinäisyyttäni.

Täysin totta eivätkä itse hyväksy edes hyviä ihmisiä elämäänsä. Vaikeeta on kerrassaan.

Mulla on yksinäinen ystävä, joka välillä sekoilee ja ripustautuu ja käy rasittavaksi. Muilla tutuilla on hänestä sama kokemus.

Mä vaiennan hänet välillä puhelimessa etten rasitu viesteistä.

Itselläni ei ole tapana kaataa paskaa muiden niskaan. 

Voisiko yksinäisille olla hieman "kevyemmin" ystävä?

Olla ystävällinen ja joskus kysyä mitä kuuluu, ei puuttua.  Pitää tapaamiset kevyemmin julkisilla paikoilla ja lyhyinä tunnin tai kahden ajanviettoina. Ei vierailla kummankaan kotona, eikä pitkiä puheluita soitellen.  Tavata sopivin väliajoin.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on yksinäinen ystävä, joka välillä sekoilee ja ripustautuu ja käy rasittavaksi. Muilla tutuilla on hänestä sama kokemus.

Mä vaiennan hänet välillä puhelimessa etten rasitu viesteistä.

Itselläni ei ole tapana kaataa paskaa muiden niskaan. 

Semmoinen ei ole ystävyyttä lainkaan, jossa ei voi käsitellä koko elämää. Sellainen ei ole ystävä, jolle pitää sensuroida ikävät tapahtumat elämästä pois. Elämään kuuluu kuolema, sairastelu, epäonni ja pahemmat asiat, kuin huono sää. Instagramin show-ystävyys ei ole aitoa ystävyyttä. Siellä valehdellään siitä kuka on ja miten menee. Amerikasta matkittu malli, jossa vain teraputilla maksaessa saa puhua negatiivisista asioista on nimenomaan terapeuttien lanseeraama. Hehän käärivät mahtavat tulot, kun kaverille puhuminen on kiellettyä. Sellainen tekopirteä, tekohyvinmenevä tekoelämä ja tekoystävä on varsinkin ihan täyttä hevonpeetä.

Vierailija kirjoitti:

Mulla huomiona että moni yksinäinen on ystävällinen, mutta aika passiivinen. Vaivaa pitää jaksaa nähdä että ystävyys syntyy, erityisesti jos ei ole suurella karismalla siunattu henkilö.

Pitää myös opetella sekä antamaan että ottamaan, yleensä jompikumpi on vaikeaa. Kukaan ei halua olla hyväksikäytetty muttei myöskään kiitollisuudenvelassa

Passiivisuus voi olla omanarvontunnon puutetta. Jos luulee, että oma arvo on niin matala, ettei muutkaan arvosta omasta jakamista, niin voi olla passiivisempi. Yksinäisyys voi aiheuttaa omanarvontunnon puutetta.

Vierailija kirjoitti:

Voisiko yksinäisille olla hieman "kevyemmin" ystävä?

 

Olla ystävällinen ja joskus kysyä mitä kuuluu, ei puuttua.  Pitää tapaamiset kevyemmin julkisilla paikoilla ja lyhyinä tunnin tai kahden ajanviettoina. Ei vierailla kummankaan kotona, eikä pitkiä puheluita soitellen.  Tavata sopivin väliajoin.

 

Mutta perheellisen ystävän luo mennään sitten yökylään ja reissutaan yhdessä..? Mikäs järki ja logiikka sulla nyt on tuossa? Pelkäätkö, että se yksinäinen telkeää sinut kellariinsa vai mitä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eivät ole olleet mitenkään epäystävällisiä, mutta passiivisia kyllä. Tapaamisten sopiminen vaikeaa ja usein perutaan viime hetkellä. Pitäisi olla kaveri, muttei sitten haluta tavata tai olla yhteydessä kuitenkaan.

Minulla tämä. Ei vain jaksaisi, kun ei kuitenkaan ole ihan samat mielenkiinnon kohteet. 

Itsensä kloonia on vaikea löytää.  Ellei ole toinen identtisistä kaksosista. 

Tekopirteän show-ystävyyden ja emotionaalisena kaatopaikkana käyttämisen väliin mahtuu aika paljon harmaan sävyjä. Onko tämä sen verran herkkä aihe, että ihmiset reagoivat vaistomaisesti menemällä äärimmäisyyksiin? Vai ymmärtävätkö jotkut muiden kirjoitukset tahallaan väärin, jotta voisivat saattaa nämä huonoon valoon?

Ystävyyttä on erilaista. Kaikkien kanssa ei vietetä aikaa samalla tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Tekopirteän show-ystävyyden ja emotionaalisena kaatopaikkana käyttämisen väliin mahtuu aika paljon harmaan sävyjä. Onko tämä sen verran herkkä aihe, että ihmiset reagoivat vaistomaisesti menemällä äärimmäisyyksiin? Vai ymmärtävätkö jotkut muiden kirjoitukset tahallaan väärin, jotta voisivat saattaa nämä huonoon valoon?

Tämä siis kommenttina viestiin 71. Lainaustoimintoa ei näköjään olla vieläkään saatu korjattua.

Vierailija kirjoitti:

Olisin itse voinut kirjoittaa tämän avauksen, samanlaisia kokemuksia mutta vielä useammasta ihmisestä. 

Palaute näiltä yksinäisiltä tulee usein suoraan, yllättäen ja pyytämättä. 

Monesti ehkä yksinäisiä on kiusattu ja kohdeltu kaltoin joten heillä on tosi paksu suojakuori kun eivät uskalla luottaa tai olla muiden kanssa tekemisissä. Yksinäisyyteen monesti myös tottuu eli jos on pitkään yksin niin ei osaa olla muiden kanssa. 

Suomi on maailman onnellisin maa.

Sulle 73: Mä kuuntelin 7 vuotta ystäväni jatkuvaa valitusta kaikesta epäonnestaan elämässään.  Autoin jopa rahallisesti useita tuhansia,  mutta koskaan hänen elämässään ei tapahtunut mitään hyvää.  Olin hyvä kuuntelija,  myötäeläjä ja tsemppaaja.  Lopulta tajusin,  että hän ei tiedä mitään mun elämästäni.  Ei hän halunnut kuulla,  joten en enää kertonutkaan. Kerran ohimennen mainitsin jotain lapsenlapsestani ja hän vaan äyskähti,  että ai onko susta tullut mummi. Vastasin,  että joo,  3 vuotta sitten.  Silloin tajusin,  että eiköhän tämä ystävyys ole jo taputeltu.