Moni yksinäisyyttään valittava on joustamaton ja epäystävällinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei yksinäisillekään kaikki paskat tyypit kelpaa. Vai pitäisikö olla kiitollinen jos joku haluaa olla tekemisissä? Imekää.

Valitettavasti taisit juuri vahvistaa otsikon väittämän paikkansapitävyyden.

Olen samaa mieltä siitä, että yksinäisen ei tarvitse kelpuuttaa aivan millaista seuraa tahansa. Toisten ihmisten haukkuminen ei silti niitä ystäviä tuo. Ihmiset haluavat viihtyä ystäviensä seurassa, eivät tulla analysoiduiksi, kritisoiduiksi ja mitätöidyiksi.

Olen nuorena ollut sellainen yksinäisyyttään voivotteleva mutta toisiin ihmisiin alentuvasti ja mustavalkoisesti suhtautuva tyyppi. En itse tajunnut sitä lainkaan ja defenssini oli tietysti leimata muut ihmiset suvaitsemattomiksi ja epäsyvällisiksi. Hakeuduin myös itselleni täysin vääränlaisten ihmisten seuraan mikä tietysti vain vahvisti yksinäisyyden kierrettä, kun ystävyydet näiden ihmisten kan

Kiitos tästä puheenvuorosta, tässä oli paljon hyviä pointteja. AP

Vierailija kirjoitti:

Oletko ap aivan varma, ettet ole yrityksissäsi olla ystävä pyrkinyt samalla ratkaisemaan tuttaviesi yksinäisyyden syvempää ongelmaa? Ottanut liikaa vastuuta? Jos heidän huono käytös sinua kohtaa loukkasi kertoo se myös totuutta siitä, ettet ehkä itsekään ollut täysin vilpitön heitä kohtaan? Sellaiset suhteet eivät toimi pitkän päälle. Ja jos näkee, että ystävyys alkaa mennä huonoon suuntaan kannattaa ajaakin suhde loppuun enemmänkin hyvässä hengessä kuin loukkaantua verisesti.

Olen erehtynyt samaan muutaman kanssa ja opin siitä, etten jatkossa yritä enää hyvää tarkoittavaa ystävyyttä ketään kohtaan. En ole niin uhrautuvaa ihmisttyyppiä yhtään.

En nyt ihan saa kiinni mitä tarkoitat. En ole pyrkinyt ratkaisemaan syvempää ongelmaa, vain alkanut viestitellä ja viettää aikaa ko. henkilöiden kanssa. Enkä ole loukkaantunut verisesti vaan todennut vain, että näille ihmisille minä en riitä, vaatimukset ylittävät minun kykyni. AP

Haluatteko aikuisena sellaista etenkin teini-ikään kuulunutta BFF 24/7/365 ystävyyttä? Vai riittääkö satunnainen yhteydenpito? Itse en jaksaisi tuntien puhelinmaratoneja. Ystävä olisi kuin puoliso.

Kylläpä täällä haukutaan yksinäisiä kilpaa, taattua av:n epäenpaattisuutta. Ei kaikki yksinäiset todellakaan ole ap:n kuvaamia hankalia tyyppejä. Useat ovat mukavia, ehkä vain ujoja ja arkoja, alemmuudentuntoisis jne.

Vierailija kirjoitti:

Kylläpä täällä haukutaan yksinäisiä kilpaa, taattua av:n epäenpaattisuutta. Ei kaikki yksinäiset todellakaan ole ap:n kuvaamia hankalia tyyppejä. Useat ovat mukavia, ehkä vain ujoja ja arkoja, alemmuudentuntoisis jne.

Tokihan ne omasta mielestään on.

Tunnen itseni ulkopuoliseksi. Yksi kaveri löytyy. Hänellä perhearki, ei nähdä niin usein. En tiedä mistä löytäisin kaltaisiani. 🤔

Mulla on tuttu, joka on omasta mielestään kiva, kiltti, ihmisten kanssa toimeen tuleva, ystävällinen, jne. Näin on itseään kuvaillut.

Muut ihmiset kuvaava häntä sanoilla epäluotettava, epälojaali, väkivaltainen, vastuuton, puhumaton, jne.

Mutta varmasti hän on itse oikeassa. Ja nuo lukuisat muut ihmiset ovat vain käsittäneet hänet väärin.

Joskus kun yksinäisyys on painanut pitkään, yksinäinen odottaa ja toivoo täydellistä ystävää, suorastaan sielunkumppania. Ja sitä pitäisi heidän mielestään olla tosi nopeasti. Kuitenkin ainakin aikuisiällä ystävyydet saattaa kehittyä ja syventyä hitaasti ajan kanssa.

Joillakin yksinäisillä ei ole mielestään "aikaa" siihen aiempien pettymysten takia. Ja sitten he pettyvät ja kiukustuvat taas uudestaan. Tämä voi olla tosi hämmentävää tällaiselle sosiaalisesti aktiivisemmalle.

Vierailija kirjoitti:

Joskus kun yksinäisyys on painanut pitkään, yksinäinen odottaa ja toivoo täydellistä ystävää, suorastaan sielunkumppania. Ja sitä pitäisi heidän mielestään olla tosi nopeasti. Kuitenkin ainakin aikuisiällä ystävyydet saattaa kehittyä ja syventyä hitaasti ajan kanssa.

Joillakin yksinäisillä ei ole mielestään "aikaa" siihen aiempien pettymysten takia. Ja sitten he pettyvät ja kiukustuvat taas uudestaan. Tämä voi olla tosi hämmentävää tällaiselle sosiaalisesti aktiivisemmalle.

Tällainen nopeaa sielunkumppanuutta janoava on helppoa riistaa mieleltään järkkyneille, häiriintyneille ja vaarallisille ihmisille. Rakkauspommituksen kautta nalkittaminen on tyypillinen keino luoda valheellista yhteenkuuluvuuden tunnetta ja saada ihminen tuntemaan itsensä hyväksi tyypiksi. Liian intensiivinen kemia heti alussa voi olla myös merkki siitä, että toisessa on jotain omia traumoja vahvistavaa, minkä vuoksi hän tuntuu niin omalta.

Terve mielenkiinto ja saman aaltopituuden tunnistaminen on tietysti asia erikseen. Sen ja vääristyneen kemian ero on selkeä. "Olisipa mukava tutustua paremmin, vaikutat niin samanhenkiseltä tyypiltä" vs. "Me kuulutaan yhteen, ihan kuin me oltaisiin tunnettu aina!"

Vierailija kirjoitti:

Joskus kun yksinäisyys on painanut pitkään, yksinäinen odottaa ja toivoo täydellistä ystävää, suorastaan sielunkumppania. Ja sitä pitäisi heidän mielestään olla tosi nopeasti. Kuitenkin ainakin aikuisiällä ystävyydet saattaa kehittyä ja syventyä hitaasti ajan kanssa.

Joillakin yksinäisillä ei ole mielestään "aikaa" siihen aiempien pettymysten takia. Ja sitten he pettyvät ja kiukustuvat taas uudestaan. Tämä voi olla tosi hämmentävää tällaiselle sosiaalisesti aktiivisemmalle.

Luulen, että olet tässä asian ytimessä. AP

Vierailija kirjoitti:

Haluatteko aikuisena sellaista etenkin teini-ikään kuulunutta BFF 24/7/365 ystävyyttä? Vai riittääkö satunnainen yhteydenpito? Itse en jaksaisi tuntien puhelinmaratoneja. Ystävä olisi kuin puoliso.

En minä ainakaan halua. AP

Vierailija kirjoitti:

Kylläpä täällä haukutaan yksinäisiä kilpaa, taattua av:n epäenpaattisuutta. Ei kaikki yksinäiset todellakaan ole ap:n kuvaamia hankalia tyyppejä. Useat ovat mukavia, ehkä vain ujoja ja arkoja, alemmuudentuntoisis jne.

Kuka on väittänyt, että kaikki olisivat?

Avauksessakin sanotaan 'moni'. 

Kaffebulla kirjoitti:

Kyllähän tämän tyyppisillä ihmisillä yleensä on näitä mielen ongelmia. 

No, ei me kaikki yksin elävät olla yksinäisiä, eikä mielen ongelmia läheskään yhtä paljon kuin työssä olevilla.

Lähes 20 vuotta kesti ystävyys (tai "ystävyys"), ja suuri osa siitä piti kuunnella ystävän valitusta siitä, miten yksinäinen hän on. Valitti koko ajan muistakin asioista, ja koko kommunikaatio oli molemminpuolista valitusta. En sano, että ystävä teki minustakin valittajan, mutta todella oudoksi meni kommunikaatio vuosien varrella. Dynamiikka niin sanotusti päin persettä. Huomasin muuttuneeni tai ainakin pikku hiljaa muuttuvani senkaltaiseksi ihmiseksi, jollainen en halua olla.

Yritykseni "nostaa kissaa pöydälle" torpattiin täysin (näitä yrityksiä tein muutaman vuoden välein). Ihmisen valituksen aiheet olivat omasta näkökulmastani epärealistisia: hänen elämänsä peruspalikat olivat oikein hyvällä tolalla kenen tahansa ulkopuolisen mielestä, mutta hän ei ollut itse sitä mieltä. Kun sanoin, että tuntuu kurjalta kuunnella kun hän valittaa minulle asioista, joiden suhteen jossain kohtaa poikkeuksetta käy ilmi, että asiat ovatkin paljon paremmin reaalimaailmassa kuin hän oli minulle niistä kertonut, sain syytteet niskaani siitä, että en arvosta hänen kokemustaan. Että vain hänen omalla kokemuksellaan on väliä.

Lopulta lopetin tuon "ystävyys"suhteen. Ja niin oli ilmeisesti lopettanut minua ennen jo aika moni hänen "ystävänsä" (mistä olin saanut kuulla vuosikausia valitusta, miten hänet "aina hylätään"). Kesti jonkun aikaa surra surua, mutta sitten koitti suunnaton vapauden tunne. Minulle on tätä nykyä aivan sama, onko entinen ystävä olemassa vai ei. En toivo hänelle hyvää enkä pahaa. Olen vain todella iloinen, onnellinen ja vapautunut, kun minun ei tarvitse enää kuunnella sitä valitusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei yksinäisillekään kaikki paskat tyypit kelpaa. Vai pitäisikö olla kiitollinen jos joku haluaa olla tekemisissä? Imekää.

Valitettavasti taisit juuri vahvistaa otsikon väittämän paikkansapitävyyden.

Olen samaa mieltä siitä, että yksinäisen ei tarvitse kelpuuttaa aivan millaista seuraa tahansa. Toisten ihmisten haukkuminen ei silti niitä ystäviä tuo. Ihmiset haluavat viihtyä ystäviensä seurassa, eivät tulla analysoiduiksi, kritisoiduiksi ja mitätöidyiksi.

Olen nuorena ollut sellainen yksinäisyyttään voivotteleva mutta toisiin ihmisiin alentuvasti ja mustavalkoisesti suhtautuva tyyppi. En itse tajunnut sitä lainkaan ja defenssini oli tietysti leimata muut ihmiset suvaitsemattomiksi ja epäsyvällisiksi. Hakeuduin myös itselleni täysin vääränlaisten ihmisten seuraan mikä tietysti vain vahvisti yksinäisyyden kierrettä, kun ystävyydet näiden ihmisten kan

"tämä suhtautumistapa on herättänyt ärtymystä ja vastustusta juuri eniten yksinäisyyttään valittavien parissa. Ikään kuin minut pitäisi heidän mielestään tiputtaa maanpinnalle ja vetää samaan kurjaan yksinäisyysloukkoon heidän kanssaan"

Tuossa kuvailussa oli jotain todella arvokasta, josta en kuitenkaan pääse (vielä) ihan täysin perille, mutta se avasi jonkun uuden polun ajatuksiin. Oma vaikutelmani on mm. yksinäisyyttään valittaneista ihmisistä, että heillä on jokin muu, syvempi ongelma kuin se yksinäisyys, että yksinäisyys on itse asiassa oire siitä, että he ovat itsensä kanssa jossakin "loukossa". Ja jos ja kun muut heidän lähellään olevat ihmiset eivät ole siellä "loukossa" vaan jossakin korkeammalla, niin yksinäisten tehtävä on sitten "tiputtaa maanpinnalle".

Jos itsellä eivät ole asiat hyvin, ne eivät saa olla hyvin kenelläkään muillakaan (lähipiirissä).

Joku tämän ketjun sanoi, että kyse on mielenterveyden ongelmista ja joku väitti kovasanaisesti vastaan. Vaan kyllähän tuollainen vähintään masennukselta kuulostaa, ja ehkäpä mukana on ketjun alussa mainitut kiintymyssuhdeongelmat ja persoonallisuushäiriöt.

Itselläni on ollut muutama ystävyyssuhde, jonka olen joutunut päättämään ja joista jälkikäteen olen ajatellut, että mikäli ko. ihmiset olisivat hankkiutuneet psykologin pakeille, olisi heillä varmasti ollut helpompaa paitsi itsensä kanssa myös ihmissuhteissaan. Kun oli selvää, etten ollut todellakaan ainoa ihminen, joka heidän kanssaan joko ei pidemmän päälle tullut toimeen ja/tai joka ei itse voinut hyvin heidän kanssaan (ystävyyssuhteessa, tapaamisissa ja viestittelyissä). Jälkimmäisestä voin puhua toki vain omasta puolestani. Olin nuorempana paitsi yleisesti kiinnostunut ihmisistä, elämästä ja erilaisista mielipiteistä, enkä ollut mitenkään erityisen tarkka omien rajojeni suhteen. Jälkikäteen ajateltuna se varmasti "altisti" minut olemaan sellaisten ihmisten kanssa tekemisissä aika pitkäänkin (pidempään kuin muut ko. ihmisten ystävät ja tuttavat), kunnes sitten ne rajat ylittyivät totaalisesti eikä muuta polkua jäänyt enää vaihtoehdoksi. Olenkin sitä mieltä, että jos ihminen kärsii masennuksesta tai muista mielenterveyden häiriöistä, hänen kannattaa kokonaiselämänlaatunsa sekä myös ihmissuhteidensa säilymisen vuoksi hankkiutua ammatti-ihmisen pakeille. Ystävät (tai perheenjäsenet) eivät ole eivätkä voi olla terapeutteja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tunnen yhden yksinäisen. Hänen kanssaan pitää kävellä munankuorilla, koska voi suuttua mistä vain.

Minäkin tunsin kaksi yksinäistä, yritin olla ystävä.. kuunnella ja auttaa, keskustella ja molemmat aiheutti sen että minun oma mielenterveys alkoi horjumaan todella pahoin. Olivat itse omalla käytöksellään polttaneet sillat jopa perheenjäseniinsä ja lopulta minuunkin kun minä "kehtasin" alkaa pitämään itsestäni huolta.

Kuulostaa tutulta. Vaikka kuinka on klisee, niin sanon silti: happinaamari pitää näissäkin asioissa laittaa ensin omalle naamalle, ja sitten vasta (jos pystyy) ryhtyy auttamaan vierustoveria. Muuten käy juuri noin.

Pahimmassa tapauksessa ystävät/perheenjäsenet/läheiset myös sairastuvat, parhaimmassa tapauksessa he pysyvät terveinä ja terveytensä säilyttääkseen he joutuvat lähtemään sen sairaan ja oireilevan ihmisen luota. Tämä on toki kärjistys argumentin vuoksi, jokainen tilanne ja jokainen ihminen ja ihmissuhde on erilainen.

Kuitenkin yleiskäsitykseni on, että olipa mikä tahansa muna ja mikä tahansa kana ja syyt ja seuraukset mitä vain (yleensä ovat tiukalla kierteellä toisiinsa), yksinäisyys on myös oire siitä, että ihminen ei voi henkisesti hyvin. Ja jos niitä kavereita, tuttuja tai ystäviä vielä on, niin kannattaa hoitaa se oma pää kuntoon, etteivät ne viimeisetkin ihmiset lähde siitä rinnalta pois.

Ja vielä: jos kokee yksinäisyyttä ja saa ylipäänsä minkäänlaista palautetta ystäviltä tai läheisiltä, se kannattaa ottaa kiitollisuudella vastaan. Jos on esimerkiksi masentunut, silloin näkee maailman vääristyneenä, tai ainakin eri tavalla kuin muut. Tällöin nimenomaan se, miten "terveemmät" ihmiset näkevät maailman, voi olla todella arvokas reality check. Toki jos ihminen on syvällä, ei hän tätä osaa ajatella näin, eikä arvostaa, eikä välttämättä halua kuunnella "niiden muiden" (joilla asiat on paremmin) näkökulmia.

Silloin viimeistään olisi paikallaan lähteä keskustelemaan ammatti-ihmisen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Oletko ap aivan varma, ettet ole yrityksissäsi olla ystävä pyrkinyt samalla ratkaisemaan tuttaviesi yksinäisyyden syvempää ongelmaa? Ottanut liikaa vastuuta? Jos heidän huono käytös sinua kohtaa loukkasi kertoo se myös totuutta siitä, ettet ehkä itsekään ollut täysin vilpitön heitä kohtaan? Sellaiset suhteet eivät toimi pitkän päälle. Ja jos näkee, että ystävyys alkaa mennä huonoon suuntaan kannattaa ajaakin suhde loppuun enemmänkin hyvässä hengessä kuin loukkaantua verisesti.

Olen erehtynyt samaan muutaman kanssa ja opin siitä, etten jatkossa yritä enää hyvää tarkoittavaa ystävyyttä ketään kohtaan. En ole niin uhrautuvaa ihmisttyyppiä yhtään.

Pelkästä hyvästä tahdosta ei pidäkään ystävystyä kenenkään kanssa. Muuten se ei ole aito ystävyyssuhde vaan jonkinlainen hyväntekeväisyys- tai tukihenkilösuhde. Vastapuoli kyllä vaistoaa sen, ettet ole hänen ystävänsä siksi, että pitäisit hänestä ihmisenä. Siinä on lisäksi vaara katkeroitua itse tai alkaa purkaa pettymystään tämän ystävän niskaan.

Nolottaa myöntää mutta minultakin löytyy menneisyydestä pari tällaista "hyväntekeväisyysystävyyttä". Toisaalta elättelin myös toiveita siitä, että olisimme ystävystyneet oikeasti mutta se oli aika mahdotonta, kun lähtökohta oli omalta puoleltani niin vääristynyt. Olimme lisäksi hyvin erilaisia persoonallisuuksia, monien asioiden suhteen täysin toistemme vastakohtia. Jouduin lopulta myöntämään sen itselleni, että en oikeasti ollut mitenkään jalo ihminen vaan yritin vain nostaa itseäni jalustalle ja mukamas auttaa toista tulemaan ulos kuorestaan. Toisaalta opin myös sen, että on ok olla valikoiva ja että ei kannata ystävystyä silloin, jos näyttää siltä, ettei toista jaksa aitona omana itsenään. Erilaisuutta voi arvostaa ja kaikissa ihmisissä nähdä jotain hyvää ilman, että yrittää pakottaa ystävyyttä mukaan kuvioihin.

Minulle on sanottu suoraan, että olen aika raskas ihminen ja otan asiat aika kirjaimellisesti. Tiedostan tämän ja jatkan elämääni yksin niinkuin olen viiimeiset 20 vuotta. Ja kun ihmiset sanovat, että hae apua niin apua olen hakenut ja siellä on sanottu aina, että tuo yksinäisyys on sinun iso ongelmasi. Niinhän se on, mutta fakta on se, että tähänkin asti olen selvinnyt yksin niin miksen myös tulevaisuudessa? 

Vierailija kirjoitti:

Tuntemani yksinäiset ihmiset vaikuttaa toivovan ystäväkseen samanlaista ihmistä kuin itse ovat. Uuden ystävän toivotaan tulevan heidän luokseen. He itse ovat usein passiivisia. Odottavat, että uusi ystävä löytää heidät. Toivotaan, että ystävällä olisi samat mielenkiinnon kohteet sekä samanlaiset harrastukset. Kahta samanlaista ihmistä kuitenkaan ole olemassa. Etsitään jotain jota ei voi löytää. Odotetaan ja edellytetään liikaa. Kukaan ei ole täydellinen. Omat ystäväni ovat täysin erilaisia kuin itse olen. Juuri siksi he ovat niin kiehtovia ja ihania. Yli 25 vuoden ystävyyden aikana olen saanut heiltä elämääni paljon uutta ja itseäni kehittävää. Olen saanut ja oppinut heiltä uusia näkökulmia. Ymmärrämme toisiamme.Täydennämme toisiamme. Erilaisuus on rikkautta. 

Tuo on hyvin sanottu. Erittäin hyvin.

Joskus yksinäisyyden takana on masennus, ja rumasti sanottuna on niin, että masentunut ihminen ei ole viimekädessä kiinnostunut muusta kuin itsestään. Juuri se on suurin kirous.

Hyvin harva ihminen, joka on kiinnostunut maailmasta, sen ilmiöistä ja muista ihmisistä ja ylläpitää innostunutta ja uteliasta asennetta muita kohtaan, on yksinäinen. Toki elämässä voi tapahtua kaikenlaista, esim. monta menetystä peräkkäin (ja ihmisethän saattavat kaikota kovia kokeneen luota), ja tällaiset asiat voivat sitten suistaa aiemmin iloisen ja maailmasta kiinnostuneen ihmisen hyvin syviin syövereihin. Mutta jos ihminen löytää itsestään sen kipinän ja kiinnostuksen maailmaan, hän pääsee sieltä syvältä myös takaisin ylös. Yleensä ihmiset, joilla on useampia kiinnostuksen kohteita elämässään, vetävät puoleensa toisia ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko ap aivan varma, ettet ole yrityksissäsi olla ystävä pyrkinyt samalla ratkaisemaan tuttaviesi yksinäisyyden syvempää ongelmaa? Ottanut liikaa vastuuta? Jos heidän huono käytös sinua kohtaa loukkasi kertoo se myös totuutta siitä, ettet ehkä itsekään ollut täysin vilpitön heitä kohtaan? Sellaiset suhteet eivät toimi pitkän päälle. Ja jos näkee, että ystävyys alkaa mennä huonoon suuntaan kannattaa ajaakin suhde loppuun enemmänkin hyvässä hengessä kuin loukkaantua verisesti.

Olen erehtynyt samaan muutaman kanssa ja opin siitä, etten jatkossa yritä enää hyvää tarkoittavaa ystävyyttä ketään kohtaan. En ole niin uhrautuvaa ihmisttyyppiä yhtään.

Pelkästä hyvästä tahdosta ei pidäkään ystävystyä kenenkään kanssa. Muuten se ei ole aito ystävyyssuhde vaan jonkinlainen hyväntekeväisyys- tai tukihenkilösuhde. Vastapuoli kyllä vaistoaa sen, et

Joidenkin kanssa kannattaakin pyrkiä olemaan "vain kaveri". Silläkin on jossain kohtaa elämää arvoa, että on ollut "vain kaveri" jonkun kanssa useita vuosikymmeniä. Tietenkin niin, ettei kumpikaan sitä kaverisuhdetta mitenkään pakota. Parasta on, kun molemmat osapuolet tietävät, että joko ylipäätään luonteiden tmv. puolesta tai ainakaan tietyssä elämänvaiheessa ei olla mitään sydänystäviä.