Lue keskustelun säännöt.
Moni yksinäisyyttään valittava on joustamaton ja epäystävällinen.
01.01.2025 |
Oon yrittänyt olla ystävä tai vähintään kaveri parillekin, jotka ovat valittaneet, että heillä ei ole ystäviä. Kuinkas kävikään? Molemmat "ystävyydet" päättyivät siihen, että jouduin itse haukutuksi. Toiseen pidin yhteyttä liian vähän ja toiseen liian paljon ja väärällä tavalla. Kiitin molempia palautteesta ja totesin itsekseni, että antaa olla, etsikööt ne täydellisesti käyttäytyvät ystävänsä muualta. Molemmat ovat yli nelikymppisiä. Onnea vaan etsintään.
Muilla vastaavia kokemuksia?
Kommentit (218)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntemani yksinäiset ihmiset vaikuttaa toivovan ystäväkseen samanlaista ihmistä kuin itse ovat. Uuden ystävän toivotaan tulevan heidän luokseen. He itse ovat usein passiivisia. Odottavat, että uusi ystävä löytää heidät. Toivotaan, että ystävällä olisi samat mielenkiinnon kohteet sekä samanlaiset harrastukset. Kahta samanlaista ihmistä kuitenkaan ole olemassa. Etsitään jotain jota ei voi löytää. Odotetaan ja edellytetään liikaa. Kukaan ei ole täydellinen. Omat ystäväni ovat täysin erilaisia kuin itse olen. Juuri siksi he ovat niin kiehtovia ja ihania. Yli 25 vuoden ystävyyden aikana olen saanut heiltä elämääni paljon uutta ja itseäni kehittävää. Olen saanut ja oppinut heiltä uusia näkökulmia. Ymmärrämme toisiamme.Täydennämme toisiamme. Erilaisuus on rikkautta.
Minusta ei ollut yhtään kiehtovaa, kun entisen lapsuudenystäväni kanssa kävimme muutaman ker
Aika ekstriimiltä kuulostaa kyllä... En usko, että tämä keskustelu koskee varsinaisesti huonokäytöksisiä ihmisiä, jota tuossa kuvailit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole ketään haukkunut, mutta kieltämättä aika herkästi katkonut ihmissuhteita jos tuntuu ettei homma pelaa. Moni pitää minua joustamattomana ja se on toki heidän kokemuksensa, minä taas koen että joustan koko ajan eikä mikään riitä. Kertonee enemmän siitä ettei ystävinä sovita yhteen.
Vierailija kirjoitti:
Tutkimusten mukaan kaikkein syvimmin kroonisesti yksinäisillä on samantyyppisesti vääristyneitä havaintoja kuin masentuneilla: he tekee paljon vääriä negatiivisia havaintoja sosiaalisista tilanteista. He tarvitsee keskusteluapua ammattiauttajan kanssa. Heille ei auta mennä ihmisten pariin, aloittaa uusi harrastus tms.
Sitten on paljon ihmisiä joilla elämäntilanteet, muutot yms. asiat on aiheuttaneet sosiaalisen elämän kaventumista ja heitä auttaa sinnikäs hakeutuminen uusiin sosiaalisiin tilanteisiin.
Täällä ilmeisesti vain ekstrovertit jakelee neuvoja? Introvertit ei "sinnikkäästi hakeudu uusiin sosiaalisiin tilanteisiin". Ei ainakaan siten, kuin ehkä annat ymmärtää. Eikä introverteilla ole tarvetta nuppitohtorille vain siksi, että ovat "hitaammin lämpeäviä".
Kehoitetaan antamaan paljon, ettei ota ainakaan enempää, kuin antaa. No, toiset kuormittuu sosiaalisesta kanssakäymisestä, eikä se aina ole ystävyydelle paras, tai edes hyvä lähtökohta. Päätellen siitä, että täällä moititaan niitä, jotka ei niin koko ajan aktiivisesti ole yhdessä. Toiset tarvitsee enemmän omaa aikaa. Myös ladatakseen sosiaalisia pattereitaan. Ja sitten toitotetaan jonain ihme "totuutena" sitä, että ei pidä omilla henkilöasioillaan kuormittaa muita, niin kuin yksinäiset tekee, ja siksi yksinäisyys oma vika. Introt ei lähtökohtaisesti ole suuna ja päänä itsestään ja omista asioistaan. Ei pelaa ihmissuhdedraamapelejä, joihin paskan puhuminen selän takanakin lukeutuu. Ja seimmiten on kiinnostunut lähinnä asioista ja ilmiöistä, eikä ihmisistä ja tunnevatvomisista. Siksi on aikuisena hankalaa löytää ystäviä. Ystävän kanssa voi olla hiljaakin ilman, että missään on mitään vikaa tai analysoitavaa. Pitäisi löytää "minäminäminä-me"-henkilön sijaan samanmielinen. Jolle tapaamiskerroissa vähemmän on enemmän, mutta sisällöllisesti molemmille palkitsevaa. Introjen sisäinen maailma on itselläänkin niin rikasta, ettei se tarvitse jatkuvaa täytehöttöä, jossa määrä korvaa laadun.
"Semmoinen ei ole ystävyyttä lainkaan, jossa ei voi käsitellä koko elämää. Sellainen ei ole ystävä, jolle pitää sensuroida ikävät tapahtumat elämästä pois. Elämään kuuluu kuolema, sairastelu, epäonni ja pahemmat asiat, kuin huono sää. Instagramin show-ystävyys ei ole aitoa ystävyyttä. Siellä valehdellään siitä kuka on ja miten menee. Amerikasta matkittu malli, jossa vain teraputilla maksaessa saa puhua negatiivisista asioista on nimenomaan terapeuttien lanseeraama. Hehän käärivät mahtavat tulot, kun kaverille puhuminen on kiellettyä. Sellainen tekopirteä, tekohyvinmenevä tekoelämä ja tekoystävä on varsinkin ihan täyttä hevonpeetä."
Uskon ymmärtäväni pointin, ja tässä selkeästi kaivataan sellaista ns. perinteistä suomalaista (ja/tai stereotyypistä eteläeurooppalaista) sosiaalista mallia, jossa ei edes päädytä tuntemaan yksinäisyyttä (puheena oleva alkuperäinen asia) eikä psykologisia ongelmia (keskusteluun aika olennaisesti kuuluva lisäys) pääse syntymään kun murheistaan voi jutella melkein kenen kanssa tahansa milloin tahansa (psykoosit, skitsofreniat ym. asia erikseen, ja aikoinaan nämä "aidot" tapaukset lukittiinkin mielisairaaloihin).
Mielestäni edellisen kommentin kirjoittaja kuitenkin kärjistää, ja aika pahasti. Suurin osa tähän keskusteluihin osallistuvista ei varmaankaan puhu "instagram-ystävistä", eivätkä kaikki ole tuputtamassa terapeutille menoa. Liikutaan jossain ääripäiden välimaastossa kuitenkin.
Asiaa voi varmasti tarkastella sekä kulttuurisena, sosiologisena että yhteiskunnallisena kysymyksenä, jossa "maailma on muuttunut" selittää paljon. Jossain autoa ja televisiota edeltävässä maaseutuyhteisössä ei ollut kamalasti vaihtoehtoja sille, että seurustelee ja puhuu elämästään perheen, sukulaisten, naapurien ja muiden kyläläisten kanssa. Mutta sitten 60-70-luvulla nuo luontaiset yhteisöt hajosivat kun osa muutti Ruotsiin ja suurin osa kaupunkien lähiöihin, joissa ei välttämättä silloin eikä suurimmalta osalta nytkään tunneta edes kaikkia oman rapun ihmisiä. Sukulaiset ovat kaukana, samoin lapsuudenystävät ja naapurit. Ne uudet ystävät hankitaan opiskeluista, työpaikoilta ja harrastuksista (joita näitä ei kliseisessä maaseutuyhteisössä ollut lainkaan). Muutto naapurikaupunkiin saattaa pilata kaikki siihenastiset suhteet. (jatkan toisessa viestissä)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kannatakaan olla kenenkään ystävä sen takia, että hän on yksinäinen vaan siitä syystä, että pitää kyseisestä henkilöstä.
No tämäpä.👆🏼
Vaikka kuinka yritetttäisiin ystävystyttää vaikkapa sillä perusteella, että kumpikin on yksinäinen, tai molemmilla on samanlainen elämäntilanne tai kumpikin tupakoi tai vaikkapa kärsii ahdistuneisuushäiriöstä tms. pintatason perusteilla, niin eihän kyse ole silloin perustavan tason halusta ystävystyä vaan olosuhteesta, joka saattaa olla ainoa yhdistävä tekijä.
Mikä on oletuksena? Kun tarpeeksi kauan keskustelee ikävistä elämänkokemuksista niin syntyy syvä ystävyys? Henkilökohtaisesti ajattelen aiheesta, ettei todellakaan huvita ystävystyä ikävien kokemusten kautta.
Pitääkin ystävystyä hyvien kokemusten kautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
(jatkan edellisestä viestistä)
Syystä tai toisesta maailmamme on mennyt sellaiseksi, että ihmiset eivät pääosin voi hyvin. Jopa 1990-luvulla oli rennompaa kuin 2010- ja nyt 2020-luvuilla. Töissä, vapaa-ajalla, taloudellisesti jne. Ihmiset ovat uuvuksissa. Tästä on viikoittain ylellä ja hesarilla juttua, en ole omasta päästäni tätä keksinyt. Lisäksi meille on minun mielestäni pesiytynyt jostain ihmeellinen valittamisen kulttuuri: kaikesta valitetaan. Koko ajan. Ollaan negatiivisia. Näiden kahden seikan (elämän raskaus ja siitä valittaminen) yhdistyminen siihen, että kaikilla työssäkäyvillä (ja opiskelijoilla) on kiire eikä niitä vanhoja ystävyyssuhteita välttämättä ole, johtaa siihen, että ihmisen on pakko priorisoida, aivan toisella tavalla kuin 1950-luvun maaseudulla, kenen kanssa viettää vähäistä aikaansa.
Ja kun tähän lisää aliresursoidut mielenterveyspalvelut, ollaan tilanteessa, että suurin osa selkeästi masentuneista suomalaisista ei ole koskaan psykologia nähnytkään. Kenen tehtävä on kuunnella sitä masentunutta? Lisäksi ongelmana on - oman elämänkokemukseni nojalla - se, että jos aiemmin tasaveroinen ystävyyssuhde on jossain kohtaa notkahtanut toisen osapuolen vaikeuksien vuoksi (eli toisella on rankka aika, ja hän purkaa omaa pahaa mieltään toiselle, ja toinen ystävänä tukee ja kuuntelee), tuo poikkeusajan dynamiikka saattaa jäädä päälle. Kukaan ei nykyään juuri jaksa kuunnella toista, ja kuulijan saaminen on "saavutettu etu", josta ei haluta luopua. Tällöin tilanne voi olla se, että kahden ihmisen ystävyyssuhteessa toinen puhuu ja toinen kuuntelee, ilman, että tilanne koskaan muuttuu. Totean, että tällä palstallakin on aiheesta moneen kertaan keskusteltu. Ja jos yhden ihmisen kohdalle on sattunut lyhyessä ajassa useampi sairastunut/ongelmissa oleva/kuormittava ihminen, se ns. hyvinvoivakin voi sairastua yrittäessään kannatella huonommin voivia.
Vierailija kirjoitti:
Tekopirteän show-ystävyyden ja emotionaalisena kaatopaikkana käyttämisen väliin mahtuu aika paljon harmaan sävyjä. Onko tämä sen verran herkkä aihe, että ihmiset reagoivat vaistomaisesti menemällä äärimmäisyyksiin? Vai ymmärtävätkö jotkut muiden kirjoitukset tahallaan väärin, jotta voisivat saattaa nämä huonoon valoon?
Hyvä kysymys. Itse reagoin tietyllä tavalla, joka on myös samalla se perimmäinen syy, että tulin osallistumaan tähän keskusteluun: asia on rankka itselleni, ehkä olisi liioittelua käyttää sanaa "trauma", mutta aiheesta on jäänyt voimakkaita tunnemuistoja, ja itse yritän käydä niitä läpi muun muassa tällaisissa keskusteluissa. Yritän kyllä aina jossain kohtaa sanoa, että kärjistän argumentin vuoksi, mutta voi toki olla, että se vielä entisestään alleviivaa näkemystä omana vankkana mielipiteenäni. Toki puhun tässä vain omasta puolestani. Mutta joo, itselleni on oma elämänkokemus syynä, että reaktio tulee vaistomaisesti selkäytimestä ja että se reaktio - vaikka onkin laimentunut onneksi - on edelleen liian voimakas. Yritän kyllä ymmärtää ja ottaa huomioon myös erilaisia näkökantoja. Ja olen samaa mieltä, että suurin osa ihmisistä ja ihmissuhteista kuuluu siihen harmaan sävyjen joukkoon, ei ääripäihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kannatakaan olla kenenkään ystävä sen takia, että hän on yksinäinen vaan siitä syystä, että pitää kyseisestä henkilöstä.
No tämäpä.👆🏼
Vaikka kuinka yritetttäisiin ystävystyttää vaikkapa sillä perusteella, että kumpikin on yksinäinen, tai molemmilla on samanlainen elämäntilanne tai kumpikin tupakoi tai vaikkapa kärsii ahdistuneisuushäiriöstä tms. pintatason perusteilla, niin eihän kyse ole silloin perustavan tason halusta ystävystyä vaan olosuhteesta, joka saattaa olla ainoa yhdistävä tekijä.
Mikä on oletuksena? Kun tarpeeksi kauan keskustelee ikävistä elämänkokemuksista niin syntyy syvä ystävyys? Henkilökohtaisesti ajattelen aiheesta, ettei todellakaan huvita ystävystyä ikävien kokemusten kautta.
Pitääkin ystävystyä hyvien kokemusten kautta. 
Niinhän se on. Heidän kanssaan joihin laiitta positiivisia tunnekokemuksia, tahtoo myös olla tekemisissä. Tämähän ei tarkoita, etteikö myös raskaammista kokemuskista voisi kertoa ja keskustella, mutta lähtökohtaisesti ystävän tapaamisen jälkeen pitäisi tuntea iloa hänen seurastaan kuin menettäneensä elämänilonsa ja kokevansa itsensä epäonnistuneeksi ja lannistuneeksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tutkimusten mukaan kaikkein syvimmin kroonisesti yksinäisillä on samantyyppisesti vääristyneitä havaintoja kuin masentuneilla: he tekee paljon vääriä negatiivisia havaintoja sosiaalisista tilanteista. He tarvitsee keskusteluapua ammattiauttajan kanssa. Heille ei auta mennä ihmisten pariin, aloittaa uusi harrastus tms.
Sitten on paljon ihmisiä joilla elämäntilanteet, muutot yms. asiat on aiheuttaneet sosiaalisen elämän kaventumista ja heitä auttaa sinnikäs hakeutuminen uusiin sosiaalisiin tilanteisiin.
Täällä ilmeisesti vain ekstrovertit jakelee neuvoja? Introvertit ei "sinnikkäästi hakeudu uusiin sosiaalisiin tilanteisiin". Ei ainakaan siten, kuin ehkä annat ymmärtää. Eikä introverteilla ole tarvetta nuppitohtorille vain siksi, että ovat "hitaammin lämpeäviä".
Kehoitetaan antamaan paljon, ettei ota ainakaan enempää, kuin antaa. No, toiset kuormittuu sosiaa
Mielenkiintoinen ajatus, että yksinäisyyttään valittavat = introverttejä. Itselleni ei olisi tullut tällainen yhteys lainkaan mieleen. Oman kokemukseni mukaan introvertit eivät yleensä valita, ja sen verran, mitä olen tutkimuksista kertoneita lehtijuttuja (ja muutamia tutkijoiden populaarikirjoja) lukenut, introvertit eivät yleensä edes tunne yksinäisyyttä. Vaikka ovat yksin, eivät pidä sitä ongelmana, koska viihtyvät yksin. Toki tämäkin on kärjistys, ei päde kaikkiin enkä väitä nini. En missään kohtaa tätä keskustelua ajatellut, että puhuttaisiin introverteistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kannatakaan olla kenenkään ystävä sen takia, että hän on yksinäinen vaan siitä syystä, että pitää kyseisestä henkilöstä.
No tämäpä.👆🏼
Vaikka kuinka yritetttäisiin ystävystyttää vaikkapa sillä perusteella, että kumpikin on yksinäinen, tai molemmilla on samanlainen elämäntilanne tai kumpikin tupakoi tai vaikkapa kärsii ahdistuneisuushäiriöstä tms. pintatason perusteilla, niin eihän kyse ole silloin perustavan tason halusta ystävystyä vaan olosuhteesta, joka saattaa olla ainoa yhdistävä tekijä.
Mikä on oletuksena? Kun tarpeeksi kauan keskustelee ikävistä elämänkokemuksista niin syntyy syvä ystävyys? Henkilökohtaisesti ajattelen aiheesta, ettei todellakaan huvita ystävystyä ikävien kokemusten kautta.
Tuossa tuli tärkeä ajatus. "Henkilökohtaisesti ajattelen aiheesta, ettei todellakaan huvita ystävystyä ikävien kokemusten kautta." Tuo on harvinaisen hyvin sanottu! Noinhan se on!
Vierailija kirjoitti:
Sulle 73: Mä kuuntelin 7 vuotta ystäväni jatkuvaa valitusta kaikesta epäonnestaan elämässään. Autoin jopa rahallisesti useita tuhansia, mutta koskaan hänen elämässään ei tapahtunut mitään hyvää. Olin hyvä kuuntelija, myötäeläjä ja tsemppaaja. Lopulta tajusin, että hän ei tiedä mitään mun elämästäni. Ei hän halunnut kuulla, joten en enää kertonutkaan. Kerran ohimennen mainitsin jotain lapsenlapsestani ja hän vaan äyskähti, että ai onko susta tullut mummi. Vastasin, että joo, 3 vuotta sitten. Silloin tajusin, että eiköhän tämä ystävyys ole jo taputeltu.
Vaatiihan se sen, että kertoo toiselle elämästään. Oma siskoni esim. vajosi juuri siihen suhdekuplaan, että unohti kaikki muut paitsi uuden poikaystävänsä. Minä tunsin hänet sellaisena kuin hän siihen asti oli: mm. vannoutunut lapseton. Yksi päivä postissa tuli ultrakuva ja onnittelin uudesta koirapentueesta. Hän loukkaantui. Olisiko hänen kannattanut kertoa jotain ennen sitä? Vaikka sen, että haluaa lapsia tulevaisuudessa. Joskus kannattaa tarkastella omaa toimintaansa ja tarkoitan siskoani ja hänen kaltaisiaan.
Sama kuin hänen kihlajaisensa.. Hän oli käytännössä katkaissut välit minuun = eli suhdekuplassaan ottamatta yhteyttä muuhun maailmaan. Sitten tuli puskista kutsu tulla käymään sillä sekunnilla. Äitini soitti, että nyt on tultava, hänkin on siellä. No menin, mutta ei kiinnostanut yhtään. Olisi kiinnostanut, jos hän olisi muistanut JAKAA asioita ja väliaikatietoja elämästään ja ehkä jopa muistaa olla se sisko, joka hän oli ennen kuin nykyisensä tapasi. Muiden poikaystäviensä aikaan hän oli ihan normaalissa sisarussuhteessa kanssani. Että kannattaa muistaa kertoilla omista jutuistaan muille. Ei tarvitse sitten ihmetellä miksi lähes tuntemattomaksi muuttuneen siskon uutinen ei tavoita henkisellä tasolla. Tuntemattomien äkillisiin ilonaiheisiin on vähän vaikea osallistua. Jos Pekka Erkkinen Timbuktussa menee kihloihin, niin ei se minua hetkauta. En tunne häntä.
Sen jälkeen on paljastunut mm. että hän on tuntenut kilpailevansa minua vastaan (jota ihmettelen), ehkäpä ne olivat vain näytöksiä, että kerkesinpäs sinua ennen kihloihin ja sain ensin vauvan. Sillä ei hän ennen noita, eikä noiden jälkeen ole pitänyt mitään sisarussuhteita yllä. Tosi outo tyyppi. Ei hänellä kyllä ystävyyssuhteitakaan ole, enkä ihmettele.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sen olen huomannut että ihmiset jotka eivät ota osaa keskusteluun valittavat herkästi niiden muiden henkilöiden valitsemia puheenaiheita. On kuulemma liian pinnallista tai liian diskreettiä tai sitten vaan typerää, ei kiinnosta.
Sitten nämä samat ihmiset eivät kuitenkaan itse koskaan aloita tai ylläpidä keskustelua. Keskittyvät vaan muiden arvostelemiseen. Ei ihme että jäävät yksin.
Vierailija kirjoitti:
Haluatteko aikuisena sellaista etenkin teini-ikään kuulunutta BFF 24/7/365 ystävyyttä? Vai riittääkö satunnainen yhteydenpito? Itse en jaksaisi tuntien puhelinmaratoneja. Ystävä olisi kuin puoliso.
Itse en kaivannut tuollaista edes teininä, mutta toki silloin oli kaikilla paljon vapaa-aikaa jota sitten vietti erilaisin kokoonpanoin mutta viihdyin jo tuolloin myös yksin.
Enkä edelleenkään kaipaa mitään jatkuvaa, välttämättä edes viikoittaista yhteydenpitoa (saati yhdessäoloa, näkemistä) vaan enemmänkin sitä että olisi useampiakin ystäviä, kavereita ja tuttuja joiden kanssa tehdä satunnaisesti ja välillä jotain. Jonkun kanssa voisi käydä vaikka kummankin lemppariartistin keikalla, toisen kanssa istua iltaa vaikka baarissa juttelemassa ja kolmannen kanssa parantaa maailmaa yhteisellä lenkillä silloin tällöin. Miksei toki myös kyläillä joskus puolin ja toisin, mutta ihan on ok jos sellaista yhdessäoloa ei ole ikinä. Itse olen sen verran joustava, että miksei voisi myös lähteä yhdessä vaikka tukholman reissulle, lappiin vaellukselle tai heittää fillarilenkin ahvenanmaalla mutta en mä tuollaisia tekemisiä mitenkään lähtökohtaisesti odota, että sellaista ystävyyteen / kaveruuteen on kuuluttava.
Tuntuu inhottavalta, että yksinäistä pidetään automaattisesti jonakin takertujana joka haluaa omia ihmisen itselleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sen olen huomannut että ihmiset jotka eivät ota osaa keskusteluun valittavat herkästi niiden muiden henkilöiden valitsemia puheenaiheita. On kuulemma liian pinnallista tai liian diskreettiä tai sitten vaan typerää, ei kiinnosta.
Sitten nämä samat ihmiset eivät kuitenkaan itse koskaan aloita tai ylläpidä keskustelua. Keskittyvät vaan muiden arvostelemiseen. Ei ihme että jäävät yksin.
Minä taasen olen kohdannut paljon sitä, että minun oletetaan vain kuuntelevan ja niskaani kaadetaan kaikki mahdolliset elämän rankat kokemukset. Minusta ei kysytä mitään, ei haluta kuulla mitä sanon ja häivytään paikalta, kun on saatu kumottua kaikki paska niskaani. Nämä siis täysin entuudestaan tuntemattomia ventovieraita. Tekeekö enää ieli osallistua keskusteluun, jos oletetaan ainoastaan passiivisen kuuntelijan roolia? Toisena vaihtoehtona he, jotka ovat tulleet istumaan esim. samaan kahvilapöytään ja lohduttelemaan jostakin tai juna-asemalla kertomaan, että kyllä elämäni vielä iloksi muuttuu, kun on muuttunut heilläkin kaikista vastoinkäymisistä huolimatta. Onko ihme, että valitan keskustelun aiheista?
Vierailija kirjoitti:
Joo, ei kannata kolmekymppisenä muuttaa enää uuteen paikkaan. Varsinkin, jos olet perheeton & etäilevä sinkku, niin aika hemmetin vaikeaa löytää uusia kavereita, vaikka olisit miten aktiivinen. Porukka nyhjää kumppanin/perheen kanssa kotona ja roikkuu somessa.
Niinpä. Tuosta somessa roikkumisesta yleensä syytetään nuoria, mutta kyllä keski-ikäisetkin siellä roikkuu.
Vierailija kirjoitti: Aika ekstriimiltä kuulostaa kyllä... En usko, että tämä keskustelu koskee varsinaisesti huonokäytöksisiä ihmisiä, jota tuossa kuvailit.
Totta kai se koskee. Hehän olivat minun lapsuudenystäviäni, joiden kanssa leikittiin hippasta jne. joka koulupäivän jälkeen. Eivät he silloin olleet huonokäytöksisiä. Silti meistä kasvoi arvomaailmaltamme erilaisia, emmekä voineet jatkaa ystävyyttä. Ystävyyteen kuuluu ystävän arvostaminen, ilman sitä ei ole ystävyyttäkään. Ja tuollainen on muuten tosi paska asenne, että alkaa loruilemaan siitä mitä keskustelu koskee ja mitä ei ja mitä saisi sanoa ja mitä ei. Ei miellytä vai? Sinullahan on sitten perustavanlaatuinen kontrollointihalun ongelma. Kun ei nyt vastaukset miellytä, eikä keskustelun suunta ja hups vaan, eipä ole uusia näkökulmia tai rikkautta, vaan ainoastaan vääriä näkökulmia mielestäsi. Emmekö nyt olekaan ystäviä, kun olemme erilaisia :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eivät ole olleet mitenkään epäystävällisiä, mutta passiivisia kyllä. Tapaamisten sopiminen vaikeaa ja usein perutaan viime hetkellä. Pitäisi olla kaveri, muttei sitten haluta tavata tai olla yhteydessä kuitenkaan.
Minulla tämä. Ei vain jaksaisi, kun ei kuitenkaan ole ihan samat mielenkiinnon kohteet.
Nuorempana ei oltu niin tarkkoja tuosta samankaltaisuudesta. Ehkä kokeiltiin muutenkin erilaisia juttuja ja etsittiin, mikä kiinnostaa ja millainen itse on. On varmaan osittain myös luonnekysymys.
Vierailija kirjoitti:
Tekopirteän show-ystävyyden ja emotionaalisena kaatopaikkana käyttämisen väliin mahtuu aika paljon harmaan sävyjä. Onko tämä sen verran herkkä aihe, että ihmiset reagoivat vaistomaisesti menemällä äärimmäisyyksiin? Vai ymmärtävätkö jotkut muiden kirjoitukset tahallaan väärin, jotta voisivat saattaa nämä huonoon valoon?
Tiedoksesi, että olet anonyymi anonyymillä palstalla. Täällä ei voi ketään saattaa huonoon valoon, koska ketään ei ole olemassa.
Vierailija kirjoitti:
Sen olen huomannut että ihmiset jotka eivät ota osaa keskusteluun valittavat herkästi niiden muiden henkilöiden valitsemia puheenaiheita. On kuulemma liian pinnallista tai liian diskreettiä tai sitten vaan typerää, ei kiinnosta.
Sitten nämä samat ihmiset eivät kuitenkaan itse koskaan aloita tai ylläpidä keskustelua. Keskittyvät vaan muiden arvostelemiseen. Ei ihme että jäävät yksin.
Siinon vähän semmoista takana, että kun on toisen huomannut vastaavan pinnallisesti syväluotaaviin aiheisiin, niin ei kiinnosta keskustella syväluotaavista aiheista. Keksitkö miksi? Siksi, kun se toinen ei pääse sinne syväluotaavalle tasolle. Se puhuu pinnallista läpiä päähänsä ja syväluotaava ajattelee mielessään, että voi v mikä urpo, mutta hymyilee nätisti, nyökyttelee, eikä tee virhettä toista kertaa.
No tämäpä.👆🏼
Vaikka kuinka yritetttäisiin ystävystyttää vaikkapa sillä perusteella, että kumpikin on yksinäinen, tai molemmilla on samanlainen elämäntilanne tai kumpikin tupakoi tai vaikkapa kärsii ahdistuneisuushäiriöstä tms. pintatason perusteilla, niin eihän kyse ole silloin perustavan tason halusta ystävystyä vaan olosuhteesta, joka saattaa olla ainoa yhdistävä tekijä.
Mikä on oletuksena? Kun tarpeeksi kauan keskustelee ikävistä elämänkokemuksista niin syntyy syvä ystävyys? Henkilökohtaisesti ajattelen aiheesta, ettei todellakaan huvita ystävystyä ikävien kokemusten kautta.