Miten joku voi tehdä lapsen vielä nelikymppisenä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen, että miten te reilusti nelikymppisinä lapsen saaneet olette varmoja siitä, että pari-kolmikymppisinä olisitte olleet jotenkin huonompia äitejä? Kyllä siihen äityiteen tottuu nuorempikin ja normaali vanhempi oppii laittamaan lapsen edun kaiken edelle, jos ei nyt ihan teiniäiti ole. En ole ihan varma siitäkään, että onko se lapselle pelkästään eduksi olla vanhemman koko elämän keskipiste, jonka ympärillä kaikki pyörii. Iäkkäämmät vanhemmat tohottaa joskus vähän liikaakin sen lapsen ympärillä.

Sain itse lapset kolmikymppisenä ja se oli ihan hyvä ikä mulle. Ruuhkavuodet tuli kyllä elettyä ja silloin elämässä oli paljon asioita menossa. Neljänkympin tienoilla vielä mietimme iltatähteä, mutta totesimme, että eiköhän se saaga ole jo nähty. En olisi halunnut kasvattaa yhtä lasta isolla ikäerolla muista, kun olin nähnyt

Lapsen kannalta 40 v vanhemmat on ikävä juttu.

Ei välttämättä. Tiedän tapauksia, joissa on mennyt oikeinkin hyvin. 

Mä en kyllä ole koskaan pystynyt yövalvomisiin. Ehkä siksi meillä on aina nukuttu öisin jos ei yöimetyksiä lasketa. Eihän se vauvakaan pärjää jollain neljän tunnin unilla, joten miksi vanhemmatkaan?

Vierailija kirjoitti:

Onpas tämä herättänyt keskustelua. Varmaan perhe- ja työelämä on vienyt minusta mehut, enkä oikeastaan jaksaisi enää kumpaakaan. Työelämää vihaan. Onneksi olen lapset saanut jo aikuisiksi. En kyllä tosiaan voisi mitään iltatähteä kuvitellakaan. Olisi hirveä ajatus, että puurran päivän vihaamassani työssä ja sitten olisi haettava lapsi päiväkodista, alettava tehdä ruokaa sun muita illan pakkopullatoimia, joita lapsiperhearkeen kuuluu. Tuohon ehkä vielä pahimmillaan lisäksi tungeksiminen marketissa huutavan ja kiukkuavan lapsen kanssa. Ja viikonloppuisin olisi aikainen herätys ja jossain leikkipuistossa pällistelyä. Mutta hatunnosto teille, jotka tähän kykenette vielä ikäisenäni. 

ap

Tyypillisesti vanhempana lapsensa saavat opiskelevat pidempään ja heillä on mielekäs työura. Poikkeuksiakin on ja nuorena lapsen saavalla voi myös olla mielekäs työ.

Olisi kauhea ajatus, että pitäisi vuosikymmeniä käydä vihaamassaan työssä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapselle on kurjaa kun vanhemmat alkaa sairastella ja kuolla kun lapsi on itse vielä nuori. Ja kavereitten vanhemmat 15- 20 v nuorempia. 

Oman elinikäodotteeni puitteissa lapseni tulee olemaan 44-vuotias kuollessani. Mielestäni ihan normaali ikä menettää vanhempi. Ja mitä kavereiden vanhempiin tulee, niin nykyään lapsia tehdään niin myöhään, että kaksikymppinen äiti on se poikkeus.

No jokainen ikä lienee normaali menettää vanhempansa, mutta onhan siinäkin oma ilonsa, jos isovanhemmat ja lapsenlapsi voivat olla yhdessä. Ja jos nyt laittaa vastakkain ajatukset menettää vanhempansa nelikymppisenä tai kuusikymppisenä, niin valitsen jälkimmäisen, se ero on ihan valtava. Mutta ei nämä nyt ihan yksioikoisia asioita ole. Omassa suvussani on kuoltu 56-99-vuotiaina, eli vaihtelua on.

Vierailija kirjoitti:

Lapselle on kurjaa kun vanhemmat alkaa sairastella ja kuolla kun lapsi on itse vielä nuori. Ja kavereitten vanhemmat 15- 20 v nuorempia. 

Riippuu sosioekonomisesta luokasta. Alemmissa yllä mainittu pitää paikkansa, ylemmissä taas ei niinkään.

Nykyään ensisynnyttäjät on keskimäärin kolmekymppisiä, ei kaksikymppiset juurikaan saa enää lapsia.

Ihmettelen kyllä miten raihnaita nelikymppisiä täällä on. Työelämässäkin pitäisi jaksaa lähes 70-vuotiaaksi, miten mahtaa onnistua jos nelikymppisen ei jaksa mitään ja työkin on hirveää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapselle on kurjaa kun vanhemmat alkaa sairastella ja kuolla kun lapsi on itse vielä nuori. Ja kavereitten vanhemmat 15- 20 v nuorempia. 

Riippuu sosioekonomisesta luokasta. Alemmissa yllä mainittu pitää paikkansa, ylemmissä taas ei niinkään.

Nykyään on harvinaista saada lapsia 20-25 -vuotiaana, jolloin ikäero niihin nelikymppisiin olisi tuo 15-20 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Nykyään ensisynnyttäjät on keskimäärin kolmekymppisiä, ei kaksikymppiset juurikaan saa enää lapsia.

Ihmettelen kyllä miten raihnaita nelikymppisiä täällä on. Työelämässäkin pitäisi jaksaa lähes 70-vuotiaaksi, miten mahtaa onnistua jos nelikymppisen ei jaksa mitään ja työkin on hirveää.

Onhan se nyt eri juttu jaksaa työelämää ja sitten jaksaa työelämää SEKÄ pikkulapsiarkea. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapselle on kurjaa kun vanhemmat alkaa sairastella ja kuolla kun lapsi on itse vielä nuori. Ja kavereitten vanhemmat 15- 20 v nuorempia. 

Oman elinikäodotteeni puitteissa lapseni tulee olemaan 44-vuotias kuollessani. Mielestäni ihan normaali ikä menettää vanhempi. Ja mitä kavereiden vanhempiin tulee, niin nykyään lapsia tehdään niin myöhään, että kaksikymppinen äiti on se poikkeus.

No jokainen ikä lienee normaali menettää vanhempansa, mutta onhan siinäkin oma ilonsa, jos isovanhemmat ja lapsenlapsi voivat olla yhdessä. Ja jos nyt laittaa vastakkain ajatukset menettää vanhempansa nelikymppisenä tai kuusikymppisenä, niin valitsen jälkimmäisen, se ero on ihan valtava. Mutta ei nämä nyt ihan yksioikoisia asioita ole. Omassa suvussani on kuoltu 56-99-vuotiaina, eli vaihtelua on.

Jep. Lisäksi moni kuolee kyllä erinäisiin sairauksiin jo 70 veenä jolloin lapsi on orpo tai puoliorpo kolmekymppisenä, eikä lapsenlapsetkaan saa ikinä tavata isovanhempiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykyään ensisynnyttäjät on keskimäärin kolmekymppisiä, ei kaksikymppiset juurikaan saa enää lapsia.

Ihmettelen kyllä miten raihnaita nelikymppisiä täällä on. Työelämässäkin pitäisi jaksaa lähes 70-vuotiaaksi, miten mahtaa onnistua jos nelikymppisen ei jaksa mitään ja työkin on hirveää.

Onhan se nyt eri juttu jaksaa työelämää ja sitten jaksaa työelämää SEKÄ pikkulapsiarkea. 

Ap vihaa selvästi kumpaakin. Herää kysymys, miksi hankki lapsia, jos se on niin hirveää ja vain aikuisista lapsista on iloa. Ja miksi kukaan on vuosikymmeniä työssä, jota vihaa? Eikö kannattaisi alkaa kehittää osaamistaan ja vaihtaa mieleisemmälle alalle, niin arki ei olisi kuin myrkyn juomista? Jaksaminenkin kasvaa kummasti, kun on mielekästä.tekemistä.

Itselleni lapsiarki on juuri sitä elämää, jota haluan elää. Lisäksi lapset ja perhe on vastapainoa työlle. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onpas tämä herättänyt keskustelua. Varmaan perhe- ja työelämä on vienyt minusta mehut, enkä oikeastaan jaksaisi enää kumpaakaan. Työelämää vihaan. Onneksi olen lapset saanut jo aikuisiksi. En kyllä tosiaan voisi mitään iltatähteä kuvitellakaan. Olisi hirveä ajatus, että puurran päivän vihaamassani työssä ja sitten olisi haettava lapsi päiväkodista, alettava tehdä ruokaa sun muita illan pakkopullatoimia, joita lapsiperhearkeen kuuluu. Tuohon ehkä vielä pahimmillaan lisäksi tungeksiminen marketissa huutavan ja kiukkuavan lapsen kanssa. Ja viikonloppuisin olisi aikainen herätys ja jossain leikkipuistossa pällistelyä. Mutta hatunnosto teille, jotka tähän kykenette vielä ikäisenäni. 

ap

Miksi teet vihaamaasi työtä?

Ihmettelee 55 vuotias alanvaihtaja-opiskelija.

No ihan siksi, kun muut vaihtoehdot ovat vähissä. Tämän nykytyön lisäksi en jaksa opiskella. Opiskelu ilman työtä taas on vaikeaa, sillä milläs elät? Aikuiskoulutustukikin on juuri lakkautettu. 

Se että ap:ta väsyttää, ei tarkoita että kaikkia väsyttää. 

Sain 42-v toisen lapsen. En ollut mitään ongelmia jaksamisessa. Nyt hän on  jo aikuinen ja itse olen terve ja edelleen tiukasti työelämässä. Moni ikätoveri, joilla on jo lapsenlapsia, on todella uupunut ja sairas.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onpas tämä herättänyt keskustelua. Varmaan perhe- ja työelämä on vienyt minusta mehut, enkä oikeastaan jaksaisi enää kumpaakaan. Työelämää vihaan. Onneksi olen lapset saanut jo aikuisiksi. En kyllä tosiaan voisi mitään iltatähteä kuvitellakaan. Olisi hirveä ajatus, että puurran päivän vihaamassani työssä ja sitten olisi haettava lapsi päiväkodista, alettava tehdä ruokaa sun muita illan pakkopullatoimia, joita lapsiperhearkeen kuuluu. Tuohon ehkä vielä pahimmillaan lisäksi tungeksiminen marketissa huutavan ja kiukkuavan lapsen kanssa. Ja viikonloppuisin olisi aikainen herätys ja jossain leikkipuistossa pällistelyä. Mutta hatunnosto teille, jotka tähän kykenette vielä ikäisenäni. 

ap

Miksi teet vihaamaasi työtä?

Ihmettelee 55 vuotias alanvaihtaja-opiskelija.

No ihan si

Ne jotka odotti lastenhankinnan kanssa pidempään usein opiskeli nuorena. Ei tietenkään kaikki. 

En muutenkaan ymmärrä keinotekoista vastakkainasettelua. Esim. molemmat mummoni syntyivät nelikymppisille äideille perheen kuopuksiksi. Ei olisi tullut kuuloonkaan, että heidän äitinsä ei olisi jaksaneet tai olisi olleet liian vanhoja.

Olen ihmetellyt samaa.Noloa lapsellekin

Musta oli kiva saada 39v vauva, 3v kotona kun olin nuoresta lähtien tehnyt töitä. Nyt on jo aikuinen.

Joidenkin on pakko kun parisuhdemarkkinoilla ei ole onnistanut vuosienkaan jälkeen.

Yksittäistapauksia on aina. Onhan se outoa.

Aloin odottaa toista lastani yli 40-vuotiaana. Ajatus kyllä kauhistutti -vaikka olinkin lasta toivonut, mutta sitten kun pikkuinen, maailman suloisin käärö oli sylissäni, jostakin sitä voimaa vain löytyi. Nyt pikkuiseni on 10-vuotias, ja minä niin onnellinen, että hän on olemassa. 

Vierailija kirjoitti:

Miten kukaan voi ylipäätään haluta lapsen minkään ikäisenä...

Sun äitis ja isäs katuu ja häpeää sinua.