Miten joku voi tehdä lapsen vielä nelikymppisenä?

Se että ap ei jaksaisi enää mitään 40-vuotiaana ei tarkoita että muut ovat yhtä huonossa kunnossa.

On ihmisiä jotka ovat tuossa iässä ihan reippaita ja jaksavia. Tunnen monia, hyvin jaksavat hoitaa lapset, työt, urheilla, harrastaa. Olisikin yhteiskunnalle huono tilanne jos 40-vuotiaat jo hajoisi🤔

 

Vierailija kirjoitti:

En kyllä tekis vaikka olen 32 vuotias. Biologia on biologia. 

Historiallisesti lähes kaikki naiset jotka ovat vielä hengissä nelikymppisinä ovat saaneet lapsiakin nelikymppisinä. Ihan normaali ikä saada lapsia vaikka alkavatkin harvenemaan.

Vierailija kirjoitti:

Omat vanhempani saivat kuopuksensa yli 40-vuotiaita, kun meistä muista lapsista vanhimmat olivat jo yli 20-vuotiaita ja nuorinkin 11v. Tuo nuorin lapsi syntyi hätäsektilla keskosena alle kaksi kiloa painavana ja huonokuntoisena 1980-luvun alussa, mutta jäi eloon. Hänellä todettiin autismi, kehitysvamma ja MBD. Hän oli todella vilkas, vaikea saada tottelemaan, uhmakas, kiukutteleva ja kiusasi muita lapsia, esimerkiksi meidän sisarustensa lapsia, jotka olivat häntä nuorempia. 

 

Veli sairastui psyykkisesti teini-iässä, joutui olemaan nuorena aikuisena useita kertoja psykiatrisessa hoidossa ja oli erittäin harhainen, vihainen ja eristäytyvä. Lopulta hän teki itsemurhan reilut 20-vuotiaana ollessaan yksin omassa kodissaan ja hän oli sitä ennen uhkaillut sillä vuosia ennen sitä. Hänen kuolemansa jälkeen selvisi, että kaiken edellä mainitun lisäksi fantasioi seksistä lasten kanssa. Se selvisi hänen jälkeensä jättämissä teksteis

Miten tämä liittyy aiheeseen? Ei vanhempien ikä välttämättä liity millään tavalla hänen kohtaloonsa, ei tällaisista voi vetää päätelmää, että iän ja lapsen ongelmien välillä olisi joku syy-seurausyhteys.

Mietipä ap, jos lapsesta huolehtiminen toisi sinulle uutta elämäniloa. Aloituksesi perusteella työsi on liian raskasta ja tarvitsisit uutta sisältöä elämään.

Niin ennen vanhaan naiset tosiaan sai lapsia niin kauan kuin niitä luonnon puolesta tuli. Omakin mummo ikävuodet 25-41. 

Vierailija kirjoitti:

Paljon paremmin olen jaksanut pikkulapsiarkea nyt päälle nelikymppisenä, kuin reilusti alle kolmikymppisenä esikoisen aikaan. Lapsi pitää nuorena, kun on pakko pysyä liikkeellä, ulkoilla ja elää terveellisesti. Miehen kanssa just jouluna mietittiin, että on iltatähden myötä jäänyt aika monta litraa viiniäkin lipittämättä 🙊. Nyt kun menojalka ei enää vipata, eikä urahaaveita ole,  haluaa vain  keskittyä täysin perhe-elämään ja nautin kyllä joka hetkestä teinien ja kolme vuotiaan äitinä. 

Mulla sama. Matkat oli matkustettu, bileet biletetty ja tehty kauheasti töitä nelikymppisenä.

Oli kiva pistää rennompi vaihe päälle, hoitaa lapsia, pyöriä kotona. Se oli vähän sellainen zen-vaihe kaiken rankan työn ja hauskanpidon päälle. Oli kiva tehdä vähemmän töitä ja ottaa rauhallisemmin pienten lasten kanssa. Leipoa ja kokkailla, sisustaa, sellasta helppoa ja mukavaa oleskelua.

Sitten kun lapset tästä kasvavat teen taas jotain muuta. Vaihe kerrallaan. Olen myös fyysisesti kunnossa enkä romuna, se auttaa.

Olen saanut lapseni 26-, 29-, 33- ja 37-vuotiaana. Ihanteellinen ikä noiden ensimmäisten lasten saamisen aikoihin. Nyt olen päälle 40v ja pienin uhmaikäinen taapero. Välillä tunnen olevani ikäloppu taaperon äiti. Pikkukakkosta tapitettu meillä 15 vuotta putkeen.  Koen että tuo 37 oli aivan viimeinen kellonlyömä lisääntyä, mutta tuohon varmasti vaikuttanut se, että jo kolme isompaa lasta hoidettavana, mikä vie veronsa. Jos nelikymppisenä saa ensimmäisen niin varmaan jaksaa vielä kun kaikki uutta eikä unettomia imetysvuosia takana roppakaupalla. 

Olin juuri täyttänyt 44v kun nuorin lapseni syntyi. Nyt hän on 12v, ja minä siis 56v. Ihan rehellisesti voin sanoa, että tämä nuorin on ollut helpoin kaikista neljästä lapsestani. En ole tähän mennessä kokenut missään vaiheessa ettenkö jaksaisi äitiyttä. Minulla on vasta ihan viime aikoina alkanut olla pientä heittoa kuukautisissa, eikä minkäänlaisia vaihdevuosiin viittaavia oireita ole edeltävästi ollut. Ei niitäkään siis kaikille tule. Sitä nyt ei sitten tietenkään voi etukäteen tietää miten omalla kohdalla on, ja miten jaksaisi, jos tulisi pahat oireet. Käsittääkseni niihinkin on kuitenkin tarvittaessa saatavissa apua. Itse olen ainakin tällä hetkellä edelleen niin hyvässä kunnossa kaikin puolin, että on vaikea ajatella, että seuraavan kymmenen vuoden aikana vointi yhtäkkiä vaan romahtaisi pohjamutiin. Täytyyhän sitä töissäkin jaksaa käydä. Miten ne, jotka ajattelee ettei lasta jaksaisi tässä iässä hoitaa, pystyy suoriutumaan töistään, ja muusta arkielämästä?

Me ei vaan saatu aiemmin lapsia. Monta vuotta yritettiin mutta sitten se meni niin että vasta neljänkympin molemmin puolin onnistui. Kyllähän välillä väsyttää mutta olen miettinyt sitä siltä kantilta että itse taas kärsin siitä että vanhempani saivat minut nuorena! Heillä oli alkoholi ja menot tärkeämpää ja nuoruusikää sävyttää aika viinanhuuruiset muistot. Vanhemmat joi paljon ja tappeli kännissä ja itsekin ajautui suht nuorena biletyselämään ja viinakokeiluihin. Nyt tässä iässä on rauhoittunut ja elämä vakaa taloudellisesti sekä ion henkisesti kypsä ja valmiimpi vanhemmaksi. Ikinä ei alkoholi esim menisi lasten edellä kuten meillä meni kotona.

En synnyttänyt, mutta sain lapsen 45- vuotiaana. Ei ole ollut raskasta. Tosin vaihdevuosista ei ole ollut minkäänlaisia vaivoja ja lapsi on nukkunut yöt.

Helposti! Minusta oli ihanaa saada iltatähti isolla ikäerolla. Hän on niin hauska ja söpö! Isommista lapsista oli paljon apua, kun kuopus oli vauva. Sai käydä rauhassa suihkussa ja syödä ruokansa lämpimänä. Moinen ei tullut kuuloonkaan esikoisen kanssa. Oli rehellisesti sanoen myös ihanaa olla pari vuotta poissa työelämästä ja käydä vauvamuskareissa sun muissa eläinpuistoissa. Töissä ehtii kyllä olla vielä pitkään. Nyt kuopus alkaa olla teini ja huomaan haaveilevani ensimmäisistä lapsenlapsista, isoimmat ovat jo aikuisia Hankimme koiran ensi hätiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omat vanhempani saivat kuopuksensa yli 40-vuotiaita, kun meistä muista lapsista vanhimmat olivat jo yli 20-vuotiaita ja nuorinkin 11v. Tuo nuorin lapsi syntyi hätäsektilla keskosena alle kaksi kiloa painavana ja huonokuntoisena 1980-luvun alussa, mutta jäi eloon. Hänellä todettiin autismi, kehitysvamma ja MBD. Hän oli todella vilkas, vaikea saada tottelemaan, uhmakas, kiukutteleva ja kiusasi muita lapsia, esimerkiksi meidän sisarustensa lapsia, jotka olivat häntä nuorempia. 

 

Veli sairastui psyykkisesti teini-iässä, joutui olemaan nuorena aikuisena useita kertoja psykiatrisessa hoidossa ja oli erittäin harhainen, vihainen ja eristäytyvä. Lopulta hän teki itsemurhan reilut 20-vuotiaana ollessaan yksin omassa kodissaan ja hän oli sitä ennen uhkaillut sillä vuosia ennen sitä. Hänen kuolemansa jälkeen selvisi, että kaiken edellä mainitun lisäksi fantasioi seksistä lasten kanssa.

Kyllähän kaikki sairaudet ja vammaisuudet on todennäköisempiä kun munasolujen ja siittiöiden laatu heikkenee iän myötä. 

Vierailija kirjoitti:

Paljon paremmin olen jaksanut pikkulapsiarkea nyt päälle nelikymppisenä, kuin reilusti alle kolmikymppisenä esikoisen aikaan. Lapsi pitää nuorena, kun on pakko pysyä liikkeellä, ulkoilla ja elää terveellisesti. Miehen kanssa just jouluna mietittiin, että on iltatähden myötä jäänyt aika monta litraa viiniäkin lipittämättä 🙊. Nyt kun menojalka ei enää vipata, eikä urahaaveita ole,  haluaa vain  keskittyä täysin perhe-elämään ja nautin kyllä joka hetkestä teinien ja kolme vuotiaan äitinä. 

Tutkimusten mukaan ns. vanhojen äitien terveenä syntyneet ja kasvattamat lapset voivat paremmin ja menestyvät elämässään paremmin, kun nuorten äitien. Syy taitaa olla juuri yllä mainittu, eli vanhemmat keskittyy enemmän lapseen. 

Itse et selvästi olekaan perusterve.

Lapselle on kurjaa kun vanhemmat alkaa sairastella ja kuolla kun lapsi on itse vielä nuori. Ja kavereitten vanhemmat 15- 20 v nuorempia. 

Olen itse nyt 40 ja vanhemmat siinä iässä että periaatteessa ainakin isä voisi kuolla koska tahansa. Silti koen että meillä on ollut paljon yhteistä aikaa ym. Sama juttu jos itse elän 80 vuotiaaksi niin lapset on jo nelikymppisiä silloin. En ehdi edes jäädä eläkkeelle ennenkuin lapset muuttaa pois kotoa. Ja se nuorena lapsen saanutkin voi kuolla koska vaan, ei elämässä ole mikään varmaa. 

No en varsinaisesti ihmettele, mutta kannattaa ajatella jaksamista ja kuntoa pikkulapsivuosia pidemmällekin. Ihminen mielellään pitää vanhempansa elossa mahdollisimman pitkään. Toki elämä on yllätyksellistä, mutta keskimäärin mitä vanhempana lapset tekee, sitä nuorempina nämä vanhempansa menettävät. On se nyt eri asia, että vanhemmat ovat melko terveitä ja leikkivät lastenlasten kanssa kuin että nämä ovat täysin hoidettavia, eivätkä edes tajua, että heillä on lapsenlapsia. Joskushan se ero sitten kaikilla tulee, mutta on se nyt parempi olla kunnolla aikuinen, kun vanhemmat alkavat sairastaa jne. Toki elämäntavoilla voi huimasti vaikuttaa tulevaisuuteensa.

Vanhalla kunnon sisään ulos tempulla.

Vierailija kirjoitti:

Lapselle on kurjaa kun vanhemmat alkaa sairastella ja kuolla kun lapsi on itse vielä nuori. Ja kavereitten vanhemmat 15- 20 v nuorempia. 

Oman elinikäodotteeni puitteissa lapseni tulee olemaan 44-vuotias kuollessani. Mielestäni ihan normaali ikä menettää vanhempi. Ja mitä kavereiden vanhempiin tulee, niin nykyään lapsia tehdään niin myöhään, että kaksikymppinen äiti on se poikkeus.

Onkos tämä joku viiveellä aikuisiksi kasvaneiden tai kehittyneiden juttu.