Hävettää - olin avioliitossa 20 vuotta alistettu

En ole koskaan ajatellut eläväni alistettuna, mutta silti musta tuntuu, että miehellä on valtaa minuun liikaa.



Otetaanpa pari esimerkkiä: harrastin tanssimista tapaamisemme aikoihin aktiivisesti. Tanssi jäi kun aloimme seurustella. Yritin toki muutaman kerran käydä mutta ei se ollut hauskaa koska siitä tuli aina riitaa. Ja perustelin itselleni, että vapaaehtoisesti luovuin elämäni tärkeimmästä asiasta mieheni ja parisuhteemme hyväksi; sain jopa itselleni uskoteltua, että olin kyllästynyt koko touhuun. No, ystävät olivat lähinnä tanssin piiristä joten pikkuhiljaa hekin jäivät pois kuvioista.



Toinen esimerkki on se, että erään ihmisen kanssa pidin satunnaisesti yhteyttä mutta aina puhelun jälkeen mies vihjaili, että "varo sitten ettei siitä ihmisestä tule sulle maan vaiva". Joten puhelut harvenivat kunnes loppuivat.



Kolmas esimerkki: olimme lähdössä perheen kanssa kesäpaikkaan ja yhdelle lapsista piti tulla kaveri mukaan. No, olimme sitten jo matkalla (mutta emme kovin kaukana), kun tuo kaveri soitti lapselleni ja hänen äitinsä minulle täsmälleen samaan aikaan, että mukaan tulo onnistuu. Lapsi huusi mulle takapenkiltä samaan aikaan kun yritin puhua puhelimeen ja sopia järjestelyä, mies hermostui älämölöstä ja lopputulema oli, että mun piti lopettaa äidin kanssa puhuminen, lapsi huusi täyttä kurkkua ja mies kiroili. Jossain vaiheessa mies oli kyllä sanonut, että voidaan käydä hakemassa mutta kun minä sanoin, että käänny takaisin, niin käydään se kaveri, niin miespä kieltäytyi kääntymästä kirosanatulvan säestämänä. Mies sai uskoteltua lapselle, että minä olin se joka kielsi kaveria tulemasta mukaan. Kun sanoin lapselle, että kehotin kyllä iskää kääntymään, niin lapsi sanoi, että etpäs vaan sanoit ettei kaveri saa tulla.



Aina kun meillä on riitaa, niin mies ei näe omaa osuuttaan, vaan syyttää että mä nalkutan. No, varmaan nalkutankin, mutta en mä yksin riitele ja haluaisin joskus keskustella riidoistamme, että voisimme jatkossa välttää samaa asiaa koskevia riitoja. Lapsilleme sanoo, että äiti aina kiusaa häntä.



Aina kun mä haluan tehdä jotain, täytyy mun ikään kuin pyytää mieheltä lupa. Esim. ilta tyttöjen kanssa olis varmaan niin iso pala, etten edes uskaltaisi sanoa, että haluan mennä. Kuinka näin on käynyt? Toki tämän piirteen huomasin miehessä jo heti ensimmäisellä viikolla mutta suljin silmäni, huoh. Mies on kuitenkin ns. hyvä mies: ei lyö, ei käy vieraissa, ei vietä iltoja baarissa kavereiden kanssa jne.



Ja olishan se kiva kuulla joskus, että kylläpä sä teit tuon hyvin tmv. Ihanaksi kyllä kehuu ja nätilsi/ kauniiksi, mutta mitään en oikein osaa tehdä, vaan kaikessa on vikaa. Huh, tulipa vuodatus :(

Olen nuorena elänyt alisteisessa suhteessa.

Eräässä tilanteessa mainitsin jollekin psykologille parisuhdeongelmista. Hän kuittasi koko aiheen toteamalla, että MINUN pitää ensin muuttua ja sitten vasta toinen muuttuu... kun olin koko siihen astisen elämäni kuullut, miten juuri minun pitää muuttua, olen vääränlainen, jos olisin toisenlainen, meillä menisi paremmin, emme riitelisi, ja miten minun takiani ja jos minä en .. niin sitten kaikki olisi maailmassa paremmin..

Ja miten olin yrittänyt muuttua. Olla toisenlainen. Mutta kun mikään ei kelvannut, enkä oikeasti edes tiennyt, mikä minussa on sitä vääränlaista ja millainen minun pitäisi olla että olisin oikeanlainen.

Mitä minussa pitäisi muuttua ja muuttaa että kelpaisin. Kukaan ei sitä ole sanonut, on vain huudettu, miten olen vääränlainen.

Erosimme. Minull aon mennyt vuosia että olen saanut koottua itseni.

Sitten löysin miehen, joka hyväksyi minut sellaisena kuin olen. Mutta tässä oltiin jo uusperhekuviossa ja taas oli uudet ongelmat, ja taas tuli ulkopuolisia (anoppi esim. ja muutama tuttava) jotka tiesivät kertoa, miten minun tulee ajatella ja tuntea.

Minussa on siis jotain, mitä ihmiset eivät siedä tai minkä tulkisevat aivan ns. väärin. Jotain, joka saa ihmiset kertomaan minulle, että se mitä olen, on väärää.

Minulle on useampikin sanonut, että minun pitäisi muuttua. Jos kaikki muutkin sanovat, niin eikö olisi aika katsoa peiliin ja muuttua. Koko maailmaa ei pysty muuttamaan, mutta itseään voi. Juu, näinhän se on. Mutta mikä minussa on sitä väärää, mikä pitää muuttaa? En vahingoita ketään, en ole rikollinen, en aggressivinen. En lyö enkä laiminlyö, en ole luuseri, käyn töissä, maksan laskuni, huolehdin perheestäni, lapsistani. En alista, vaikka ns. vaativa olenkin, mutta tätäkään kukaan ei ole minulle eritellyt että mitä se "vaativa" tarkoittaa, minä vain olen sellainen.

Eli minun päälleni syydetään termejä, mutta kun pyydän tarkennusta, ei osata sanoa mitään.

Olen tietynlainen persoona, ja en kelpaa "kaikille" tai "Kellekään",

ja sitten minun pitäisi muuttua.

Sanon tähän: jos en kelpaa tällaisena kuin olen, ei minun kanssani tarvitse olla. Minä en muutu miksikään. Jos haluat, että minä muutun, muutu vaihteeks SINÄ ensin! Sillä vikansa ne on sinussakin, en minä ole se ainoa viallinen tai vääränlainen. Sitä olet sinäkin. Muutu itse.

komppaan alla olevaa: oletteko antaneet miehillenne/vaimoillenne "mahdollisuutta" muuttua? Eli muuttuneet ensiksi itse kokonaisiksi ja vasta sitten tehneet ratkaisunne?

tavallaan olen kohtalosisar. Mutta minä menin terapiaan ennen eroa. Ja tajusin, että minulla on oikeus omaan mielipiteeseen. Ja että minulla on oma arvokas itseni. Me emme eroneet. Minä vain otin itselleni sen aseman mikä minulle kuuluu. Voit uskoa, että mies aluksi rimpuili ja yritti kaikkensa, jotta "vanha komento" olisi säilynyt, mutta kun hän huomasi, että lähden, jos ei hänen suhtautumisensa muutu, hän otti ja muuttui. Aluksi en uskonut, että näin voi "oikeasti" tapahtua. Mutta nyt on vain uskottava - siitä on kolme vuotta ja elämämme on onnellisempaa kuin konsanaan. Joten suosittelen kaikille, että käytte ensiksi ratkomassa omat solmunne terapiassa ja vasta sitten teette ratkaisunne - puoleen jos toiseen. Itse olin täysin valmis eroamaan - siksi kai mies uskoikin, että muutos on pakollinen.

mutta sanoisin, että älä tunne häpeää siitä mitä on tapahtunut aiemmin, vaan käytä tämä päivä siten, että sitä ei tarvitse hävetä.



Mielestäni tuollaisen asian ei pitäisi aiheuttaa häpeää alunperinkään. Elämä heittelee, omaan tilanteeseen myös tottuu ja alkaa nähdä sen normaalina. Esimerkiksi ollessa teini-iässä tajusin vasta, että se että itse näen kaikki serkkuni aina joulupäivänä, ei tarkoita, että KAIKKI muutkin ikäiseni näkevät serkkunsa automaattisesti joulupäivänä. Tyhmä OT esimerkki, mutta kertoo sen miten oma tilanne voi tuntua itsestäänselvältä.

itse hullu alistaja vai alistettu. Esimerkki, olemme harkinneet myyvämme omakotitalomme, minä haluaisin myydä, mies ei. Pohdimme kiinteistönvälittäjän pyytämistä arvioimaan taloamme. Minä olen sitä mieltä että ennen kiinteistönvälittäjän tuloa meillä pitäisi tehdä perussiivous, eli laittaa tavarat paikoilleen, imuda pestä lattiat ja pyykiä pölyt. Ja korjata ihan pahimmin repsottavat paikat. Esimerkiksi keittiöstä puuttuva lattialista, jonka naputtelu paikoilleen kestäisi noin puoli tuntia mutta joka parantaisi yleisvaikutelmaa hurjasti. Miehen mielestä olen hysteerikko ja muulla on päässä vikaa. Hän soitti yhdenkin "tulenko tunnin päästä kiinteistönvälittjän kanssa" -puhelun, jonka itse koin täysin rangaistukseksi siitä että ylipäänsä haluaisin että myisimme talon. En tiedä. Ehkä olen hullu koska minusta on itsestään selvää ettei kiinteistönvälittäjää kutsuta perusarki-epäsiistiin kotiin tunnin varoitusajalla.

itse pääsin ulos 5 vuoden jälkeen. samalla tavalla minäkin tavallaan häpeän sitä mitä kaikkea sallin tapahtuvan itselleni.ja ihmettelen miten se on mahdollista. että miten jollain oli sellainen valta minuun, fiksuun, koulutettuun, ihan hyvään ihmiseen. miten epätoivoisesti yritin miellyttää tuota ihmistä jota oli mahdoton miellyttää, olin niinkuin kerjäläinen. Hän oli joskus ollut minulle niin hyvä ja ihana ja ihmeellinen ja sitten olinkin tehnyt jotain (menneisyydessä kun hän ei edes kuulunut elämääni) jonka takia minusta tuli alinta pohjasakkaa ja epätoivoisena yritin ja yritin todistaa että se ei ollut totta että eikö hän näe miten hyvä olen. mies teki kaikkea mahdollista ilkeyttä paitsi fyysistä (muutamaa tönäisyä ja uhkaavaa lähestymistä lukuunottamatta), valehteli, petti, mitätöi jne jne ja aina minä vaan suostuin siihen että "katsotaan vielä kuukausi, tai kevät, tai siihen kun lapsi on näin ja näin vanha" eikä tämäkään mies vedä kännejä, istu kavereiden kanssa myöhään ulkona jne jne. Olisikin joskus ollut ystäviensä kanssa. Ei, hän kävi huorissa työaikana ja eli jonkinlaista kaksoiselämää netin kautta ja yritti jotenkin valjastaa minusta omien pyrkimystensä ja mielihalujensa toteuttajaa ja kodin ylläpitäjää. Onneksi pääsin pois. ja nyt vain puistelen päätäni ja ihmettelen miten se oli mahdollista. samalla tavalla kun hän soittaa yhä vatsaan tulee outo tunne ja pelkään että mitä hän nyt haluaa, miten hän nyt kontrolloi, selvittää mitä olen tekemässä jne jne. en tiedä milloin siitä pääsee eroon?

siittä kai on kysymys?

komppaan alla olevaa: oletteko antaneet miehillenne/vaimoillenne "mahdollisuutta" muuttua? Eli muuttuneet ensiksi itse kokonaisiksi ja vasta sitten tehneet ratkaisunne?

Ymmätkö, että tuollaisessa tilanteessa toinen repii koko ajan hajalle, miten siinä voisi eheytyä kokonaiseksi?

Mitä ongelmien ratkominen jossakin terapiassa auttaa, jos toiselle osapuolelle sinä olet se koko ongelma?

Eihän mitään ongelmaa olisikaan, jos siinä voisi "muuttua itse kokonaiseksi". Tiedän, kun olen ollut vähän vastaavassa tilanteessa. Kiitos kasvattajieni olin kuitenkin siinä mielessä "kokonainen", että en alistunut.

En usko kaikkia moitteita. Esimerkiksi talon parkkipaikalla miehen mielestä minun autoni oli "väärin päin", ja kaikki seitsemän muuta "oikein", mutta minulla oli looginen syy siihen.

Tämä nyt on vain yksi esimerkki siitä, että kuinka pienissä asioissa minäkin olin väärässä, mutta kiitos rautaisen itsetuntoni uhallakin kestin.

hienoa naiset!

olette kuin suoraan tosi uskovaisten perheiden äitejä ja kuuliaisia vaimoja! ette ole nyt vaan ymmärtäneet omaa parastanne kun miehenne ovat olleet perheiden päitä vaan olette lähteneet hangoittelemaan vastaan ettekä ole ottaneet osaanne vakavasti ja totelleet raamatun hyväksi koettua järjestystä.

Kaikista miehistä ei vaan ole perheenpääksi.

Tai siis kaikki naiset eivät ole onnistuneet saamaan tarpeeksi hyvää miestä.

Huono mies sekin, joka ei ole saanut/valinnut tarpeeksi hyvää vaimoa. Omapa on syynsä.

Muuan piispa oli todennut eroja koskevaan kysymykseen "minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottanut", että "monet parit on yhdistänyt pikemminkin Piru kuin Jumala".

Vaikuttaa siltä, että monet tässä ketjussa kuvatut suhteet ovat Pirun eikä Jumalan aikaansaannosta.

täytyy itse kasvaa! Eli niin pian kuin mahdollista jättää se märehtiminen menneessä ja avata ikkuna kaikkeen uuteen. Tsemppiä tytöt:)

Huomasin toki tietyt piirteet heti alusta, mutta rakastuin silti ja moni asia oli hyvin. Luulin olevani onnellinen. Vaikka hän usein kehitti riidan kun olin lähdössä tapaamaan ystäviä, tai soitti kun olin heidän kanssaa ulkona, kehitty riidan ja paiskasi luurin korvaan niin että pilasi koko illan. Vaivoin jaksoi tervehtiä vanhempiani ja sisaruksiani ja teeskenteli nukkuvansa sohvalla sukuvierailujen aikana. Valitti ahdistavan agressiivisesti pomostaan ja työkavereistaan JOKA päivä töiden jälkeen. Huusi minulle kun olin raskaana, väsynyt ja yritin nukkua ja hän nakuttaa pelasi tietokoneella pienessä asunnossamme. Vahti rahan käyttöäni vaikka ansaitsin enemmän. Mitään ei saanut ikinä hankkia. Käytännössä päätti mitä meillä syödään. Ei antanut synttärilahjoja ja jos tein hänelle synttärikakun ei syönyt sitä, koska ei pitänyt jostain ainesosasta. Lasten syntymän myötä kaikki alkoi eskaloitumaan. Lapset olivat ärsyttäviä, hankalia, likaisia. Hän puhui lapsistsa kolmannessa persoonassa vaikka nämä olivat läsnä. Tyypillistä oli tulla kotiin töistä, ei tervehtiä, ruveta synkeän näköisenä siivoamaan ja valittamaan miten olemme sotkeneet kodin päivän aikana ja eikö tuo tuossa (alle vuoden ikäinen lapsi, jota hän ei myöskään tervehtinyt) voi syödä siistimmin, kyllä hänen pitää jo oppia ettei ruokaa ole joka paikassa. Lapsia tuli lisää ja avioliitto oli kylmä ja tylsä. Ainoa puheenaihe mitä pitää tehdä, mikä on väärin. Yritin epätoivoisesti jutella myönteisesti ja kevyesti - hän ei yleensä edes vastannut (edes hmm, joo tai ai) tai haukkui ihmiset josta kerroin tai kertoi miten typeriä asiat olivat joista mainitsein. Kaikki ehdotukseni siitä, mitä tehdään kilpistyivät siihen että hän oli väsynyt työmatkoista tai meillä piti siivota. Ja siivota. Ja siivota. Sehän on loputon tekosyy lapsiperheessä. Jos istuin sohvalle kerran päivässä, ehdin olla siinö 30 sekuntia kun hän huomautti että voisin tehdä jotain enkä vain istua. Jos ostin jotain kotiin, se ei ollut nättiä. Hän ei halunnut käydä uimassa kanssamme koska ei ui mutaisissa vesissä. Tein kaiken lasten kanssa yksin. Pidin yllä yksin ystävyyssuhteita. Lopulta olin selkä seinää vasten. Niin väsynyt töistä, yöheräämisistä lasten kanssa, miehen työmatkoista ja harrastuksista (olin aina yksin lasten kanssa) ja ainaisesta hätyyttyämisestä ja henkisestä stressistä että päässäni surisi kuin mehiläispesässä. Olin vihainen lapsille, huusin heille rumasti ja tukistin/tönin. Inhosin itseäni. Hakeuduin terapiaan väkivaltaisuuteni takia. Siellä aloin päästä käsiksi läheisriippuvuude tematiikkaan, siihen etten vedä omia rajojani - minua ei kohdellä näin, tarvitsen apua arjessa, tarvitsen kunnioitusta. Aloin vaatia sitä. Pistin vastaan. En ollut enää pufferina, myötäillyt ja pehmentänyt vaan vastasin yhtä rumasti ja kieltäydyin asioista. Sekin oli tosi raskasta, olla puolustusasemassa koko ajan. Pyysin että puolisoni vähentäisi harrastuksia ja matkustusta. Hän kieltäytyi, en voi rajoittaa häntä jos itse olen mummoutunut, rajoittunut lapsiperheen äiti. Hän oli tosi loukkaantunut käytöksestäni ja ratkaisi asian aloittamalla sivusuhteen. Menimme pariterapiaan aloitteestani. Valehtelua, suhteen salaista jatkamista ja säännönmukaista ilmituloa jatkui kuukausia. Hän rukoili minua aina ottamaan hänet takaisin. Lapset kärsivät ja itkin jatkuvasti. 7 kuukauden päästä suhde tuli taas ilmi ja pakkasin laukkuni. Lähteminen ei ollutkaan katastrofi. Itkin kolme päivää. Sitten huomasin että voin hengittää. Kotona oli sekaista, lapset juoksivat nakuina nauraen ympäriinsä, tiskasin likaisia tiskejä. Ja olin onnellinen siinä hetkessä. Kukaan ei ollut komentamassa, kritisoimassa, rähisemässä lapsille. Enää lapset eivät ärsytä minua, olen kärsivällinen, opetan elämästä ja juttelen ja leikin. Neljäs "lapsi", sairas ja itsekeskeinen ei ole enää syömässä energiaani. Vieläkin maha kiristyy kun saan häneltä viestin, mutta puhun itseäni relaamaan. Pari viikkoa erosta luin netistä narsistisesta persoonallisuushäiriöstä. Monta outoa käyttäytymistä joita kuvasin yllä, selittyi. Lakkasin suremasta kokonaan. Häpeääkin olen kokenut, kun suostuin olemaan pufferina vaikka kaikki muut näkivät hänen käytöksensä. Mutta elämää ei voi käsikirjoittaa, minä sain lähdettyä ja voin jo varsin hyvin. Pelastin lapset ja itseni. Kaikki tsempit AP:lle ja muille!

Enkä usko että olet luuseri tai hullu, enkä minäkään.



Olen itse edelleen avioliitossa, yhdessä olemme olleet 15v. Vasta tänä kesänä silmäni aukesivat (en tiedä itsekään miksi, pieniä asioita tapahtui ja kaikki yhdessä saivat mut näkemään mihin sitä on tultu).



Nyt kapinoin mieheni mielivasltaista käytöstä vastaan (vai mitä mieltä olet siitä, että esim ravintolassa syömässä käynnistä yhdessä, minun piti maksaa hänelle seksillä tai että kahden naistenlehden ostaminen on hänen tahallista ärsyttämistään omasta mielestään, vaikkei rahasta ole tiukkaa jne..).



Nyt meillä on menossa kriisi, koska mies ei uutta ei-alistuvaa käytöstäni sultata. Olen jopa sanonut, ettei jolleivät asiat meidän välillä järjesty, minä otan eron eikä taloudellisen aseman menetys tunnu yhtään missään, jos vastapainona saan vaan elää ihan niinkuin halua, ilman arvostelua ja lyttäämistä, rauhassa toisin sanoen.



Hullumpi kai minä olen kun tässä vielä roikun, mutten haluaisi ihan heppoisin perustein rikkoa lapsilta kotia, vaan mielelläni tekisin tähän itselleni itseni näköisen paikan. Miehen vaan täytyisi se sulattaa ja terapiaan ollaan vihdoin menossa.



Hirvittää vaan etukäteen, että näkeekö psykoloogi mieheni millaisena, sillä hän on hyvin komea ja erittäin supliikki plus että antaa hyvin miellyttävän sekä sosiaalisen ensivaikutelman... Kukaan ei meidän lähipiirissäkään uskoisi, että millä tavoin hän minua alisti/alistaa.

Hyvä että pääsitte moisesta eroon!

Mutta en häpeä sitä.Kyllä häpeä kuuluu sinne kuka tekee näin. Lähimmäiselleen. Löysin sivut tänään. Olin aivagn ihastuksissani. Näin ne toimii nuo kieroon kasvaneet.Kuten täältä sivuilta lukee. Se on käsiittämätöntä. Tehdään puolisosta miniästä ja lähin sukxukin on mukana samassa. Syyllistetään. Mitätöidään kaikki. Aivan kaikki. Saadaan uhri syyllistämällä. Siitä se alkaa se ote. Kun lapsuudessa on jo uhrina ollut.. Työelämässäkin osaaikaakin. "Niin sanotaan; tytär menee tietämättään avioon isänsä kaltaisen miehen kanssa". Me olemme yksilöitä. Arvokkaita. Avioliitossakaan emme menetä yksilöoikeutta. Jumala ei tehnyt virhettä. Kun tytöksi synnyin. Kasvatus on tosi pahasti ollut pielessä vuoskymmeniä osassa perheitä. Sodassa sisäisestikin rikki menneet isät kasvattajina. Ja äidit. Eivät nekään helpollla päässeet sodan ajassa. Ja kyllä se vieläkin on syvässä Suomessa. Ei naissukupuoli ole sama kuin miessukupuoli. Osa uskovistakin puolisoista käsittää väärin. Alamaisuuden. Alistamamisen..Jumalan Sanassa käsketään miesten rakastaa vaimojaan. Niinkuin Kristus Rakasti seurakuntaa. Vaali ja hoivasi sitä ja piti siitä hyvää huolta. Miehen tulee myös kunnioittaa vaimoaan,ettei hänen rukouksensa estyisi. Amen. Tämän mukaan koko miehen Jumalan palvelus on sidoksissa vaimon kunnioittamiseen. Ei vaimon tarvitse olla muutoin kuin Kristuksessa alamainen.Amen. Näitten miesten käytös näillä sivuilla on isästä perkeleestä.Ja sen himoja he haluavat noudattaa. Amen. Uskovainen voi olla uskotontakin pahempi kun hän luopuu uskostaan. Silloinhan ei ole enään uskovainen. Tutkikaa itseänne oletteko uskossa vaii ettekö ole. Mies on luotu vahvemmaksi. Hänen kuuluu jo niiltä osinkin Jumalan Sanan mukaan pitää vaimostaan hyvää huolta. Niinkuin heikommasta astiasta. Amen siihenkin. Mutta mitä vaimot joutuvat kokemaan. He käyttävät tätäkin puolta väärin. Alistaen vaimgonsa väkivaltaan ja pelkoon. Henkisesti että fyysisesti. Sinä joka luet näitä sivuja.Etsi myös apua Jumalasta ja Hänen Sanastaan. Ja parhaiten sinua ymmärtävät juuri ne kanssamatkaajat jotka ovat samat polut kulkeneet. Toivotan kaikille kanssamatkaajille siunausta. Jumala on Rakkaus.

tutun kuuloisia tarinoita. Itsekin olen elänyt alistetussa liitossa nyt 6 vuotta, ja kenties nyt vihdonkin lähtemässä. Olen ihastunut uuteen mieheen ja saan siitä voimaa. Itsetuntoni on nollassa, minua ja tekemisiäni on haukuttu ja vähätelty kaikki nämä vuodet, joten helppoa ei ole.



Henkinen, taloudellinen ja fyysinenkin väkivalta lienevät oikeutettuja perusteita avioerolle, vaikka kuinka olisin halunnut avioliiton säilyttää, terveyteni ei sitä kestäisi..

Siitä kun tajusin, että on pakko erota kesti vielä 6 vuotta eroon. Ex pelotteli minut niin täysin. Hän on myös toteuttanut kaikki uhkauksensa eli pelkooni oli syynsä.



Hän on tuhonnut kaiken ympäriltäni. Kertonut kaikille tuntemilleni ihmisille aivan järkyttäviä valheita minusta ja koska on manipulatiivinen ja taitava ihmiset uskovat häntä ja ovat hylänneet minut. Onneksi minulle on jäänyt muutama ystävä, jotka ovat tukeneet minua, kiuten oma perheenikin.



Eron jälkeen meni melkein kaksi vuotta oikeusistuimissa, missä sielläkin ex valehteli aivan kaiken.



Minua ei kuitenkaan hävetä, eikä minulla ole syytä hvetä, tein parhaani selvitäkseni ja tein parhaani äitinä, jotta lapseni selviäisivät.



Exäni sietäisi hävetä ja kunnolla, mutta hän on umpiröyhkeä ja ylpeä siitä mitä on minulle ja lapsilleen tehnyt.



Kaikesta voi kuitenkin selvitä. HAavoilla, mutta selvitä kuitenkin. En ikinä olisi uskonut että tulen tuollaisen myllyn läpi selviämään hengissä, kun liittomme lopussakin aloin olla jo aivan lopussa, mutta tässä olen.

mulla tuli kans ahaa elämys ja häpeä tästä ketjusta... ja teen joskus tuota toisen asemaan asettumista ja silloin tajua kuinka kusipää olen, mutta kuten säkin sanoit, on tosi vaikea muuttaa toimintaa. mulla muistutuksena joskus toimii myös se että tiedän edellisen suhteeni kaatuneen myös osittain tästä syytä, että olin alistava jne. :( se on kamala asia tajuta miten itse voi tuhota omaa suhdetta.



tiedoksi siis ettei kaikki alistajat ole jotain elokuvien pahis-psykoaatteja. mutta jossain kohtaan on vaan mennyt vikaan! tietysti sellaisesta suhteesta pitää lähteä, itseni on helppo sanoa etten nielisi mitään alistus-paskaa päivääkään mutta ei se varmaan ole helppoa. ja tietty tovon että saisin eklkan käännettyä ennen kuin mun mies lähtee kävelee! meillä ja hänellä on kaikenlaisia ongelmia joiden epäilen johtuvan minun käytöksestäni, esim. seksin puute - vaikka kumpikaan ei siis tee aloitteita. ja mies vaikuttaa masentuneelta harrasti ennen liikuntaa jne muta nyt on lihonut eikä mikään kiinnosta :( ja kun hän aloitti masennuslääkkeet kertomatta minulle niin tietysti läksytin siitäkin...:( (minusta oli vaan outoa että puoliso on mielialalääkkeillä ilman että toinen tietää!). sen jälkeen hän on alkanut kysyä mielipidettäni niihin liittyen, että pitäskö laskea annostusta tms mutta olen pitänyt suuni supussa ja sanonut että hän itse varmaan tietää (hän on lääkäri itse, eli ei käy kenelläkään).



no, pieni tilitys, sori jos kaappasin ketjun. pakko vaan avautua että tästä ketjusta kun tunnistaa itsensä niin ei ole mikään hyvä fiilis ja haluan muuttua jotta saisin pitää ihanan mieheni ja suhteemme. plus, en halua olla "paha ihminen".



en tiedä alistaja-miehistä, mutta minulla silmät usein avaa ihan se kun mies sanoo että hei kuuntele itseäsi, miksi mä en saa juoda yhtä kaljaa tiistai-iltana. sitten mietin ja kuvittelen että mies nipottaisi mulle yhdestä viinilasista ti-iltana ja tajuan kuinka älytöntä se on. ja pyydän anteeksi. voi siis olla että teidänkin miehet tajuaa jos niille sanoo. se ei toki tarkoita pysyvää muutosta mutta kyllä kun näitä keskusteluja on ollut USEITA miehen kaa niin se pistää miettii että ei hitto, taasko mä oon mahdoton. jos miehelle vaan voi puhua niin puhukaa, uudestaan ja uudestaan, ei se itse tajua! jos ei voi puhua niin sit on aika huonosti asiat muutenki :(

että pääsit noin huonosta suhteesta eroon. Häpeä on vain vaihe. Ehkä sinun pitää ensin oikein surrakin sitä alistettua itseäsi. Hienoa, että olet terapiassa.

Hyvää tulevaisuutta!

16 vuotta elin suhteessa, jossa mies päätti kaikesta; mitä söin, miten pukeiduin, miten puhuin, miten kotimme sisustettiin, missä ja milloin sain käydä, ketkä sai olla ystäviäni yms.



Nyt erosta kolme vuotta ja yrittää edelleen kontrolloida minua lasten kautta, lapset ovat onneksi viisaita ja sanovat isälleen suorat sanat.



Itse en halua olla ex:n kanssa missään tekemisissä, hän kun kääntää jokaisen minun sanoman sanan ihan muuksi. Terapiaa olen tarvinnut ja onneksi siitä on ollut iso apu.

Nyt kun mä luin tätä ketjua, tajusin alistavani puolisoani.

En mä sellaista halua tehdä, oikeasti.



Mitä mä nyt teen?? Mitä mä voin tehdä, että puolisoni voisi hyvin?



Te jotka olette vielä liitossanne, mitä puolisosi voisi tehdä/lakata tekemästä, että... ettet olisi alistettu?



Nyt auttakaa!

Luepa oheinen "runo". Kuvittele, että se on miehesi joka puhuu.



terv. ap



"Jos en halua sitä mitä sinä haluat, yritä olla kertomatta minulle, että minun haluni on väärä.



Tai jos uskon toisin kuin sinä, odota edes hetki ennen kuin korjaat näkemyksiäni.



Tai jos minun tunteeni on pienempi kuin sinun, tai suurempi, kun olosuhteet ovat samat, yritä olla pyytämättä, että kokisin vahvemmin tai heikommin.



Tai jos toimin niin kuin sinä itse suunnittelisit oman toimintasi, tai jos toimin toisin, anna minun olla.



Edes pieneksi hetkeksi en pyydä sinua ymmärtämään minua. Sen aika on vasta sitten, kun lakkaat yrittämästä muuttaa minua itsesi kopioksi.



Saatan olla puolisosi, vanhempasi, lapsesi, ystäväsi tai työtoverisi. Jos sinä sallit minulle yhdenkin haluni, tunteeni, uskomukseni, tai tekoni, sinä avaudut itsellesi, niin että jonakin päivänä nämä minun kummallisuuteni eivät näytäkään niin vääriltä. Ne saattaisivat lopulta näyttää sinusta oikeilta - minulle. Minun sietämiseni on ensimmäinen askel minun ymmärtämisessäni. Ei niin, että pitäisit minun teitäni oikeina sinulle, vaan että et enää ärsyynny etkä pety minuun minun näennäisen merkillisyyteni tähden. Ja ymmärtäessäsi minua, sinä saattaisit päätyä arvostamaan minun erilaisuuttani, ja sen sijaan että yrittäisit muuttaa minua, haluaisitkin säilyttää erilaisuudet ja jopa hoitaa niitä"