Hävettää - olin avioliitossa 20 vuotta alistettu

Kyllä fiksutkin ja menestyvätkin naiset voivat joutua narsistimiehen alistamaksi. Riittää, kun vaan "rakastuu" toiseen ja yhtäkkiä huomaa olevansa alistettu ja koukussa. Siinä vaiheessa voi olla taloudellinen tilanne solmussa, sosiaalinen verkosto rikki ja itsetunto nollassa eikä lähteminen olekaan enää niin helppoa.



Puhun kokemuksesta vaikka olinkin pahimman sortin sekopäänarsistin kanssa vain vuoden ajan. Silti elämä romuttui täysin eron aikana ja häpeän tunne oli ihan käsittämätön alkuun. Suruajan jälkeen elämä onkin ollut aivan ihanaa kun osaa suhtautua asioihin ihan eri tavalla!



Kyllä se siitä helpottaa, ole itsellesi armollinen ja anna aikaa parantua. Onnea valitsemallasi tiellä :)

tavallaan olen kohtalosisar.



Mutta minä menin terapiaan ennen eroa. Ja tajusin, että minulla on oikeus omaan mielipiteeseen. Ja että minulla on oma arvokas itseni.



Me emme eroneet. Minä vain otin itselleni sen aseman mikä minulle kuuluu.



Voit uskoa, että mies aluksi rimpuili ja yritti kaikkensa, jotta "vanha komento" olisi säilynyt, mutta kun hän huomasi, että lähden, jos ei hänen suhtautumisensa muutu, hän otti ja muuttui.



Aluksi en uskonut, että näin voi "oikeasti" tapahtua. Mutta nyt on vain uskottava - siitä on kolme vuotta ja elämämme on onnellisempaa kuin konsanaan.



Joten suosittelen kaikille, että käytte ensiksi ratkomassa omat solmunne terapiassa ja vasta sitten teette ratkaisunne - puoleen jos toiseen.



Itse olin täysin valmis eroamaan - siksi kai mies uskoikin, että muutos on pakollinen.

suhteesta, jossa silmäni ovat lopullisesti avautuneet vasta nyt tälle meidän suhteen "todellisuudelle". Olen toki tajunnut alistuvani ja kärsinyt tästä. Olen sietänyt kaikenlaista mieheltäni, sellaista, että jos sen sanoisi ääneen se kuulostaisi niin pahalta, ettei voisi käsittää, miksi on jatkanut yhdessäoloa. Mutta pointti taitaa olla jatkamiselle juuri se, kuten jotkut totesivatkin jo, että on niitä hyviä asioita ja yhdessäkokemista vaikeista ajoista, jonka kokee yhdistävän.Ja tietysti lapset.Sekä se, että puoliso on mestari manipuloimaan.

Mutta kyllä ap, ehdottomasti HÄPEÄ on keskeinen, mitä itsekin tunnen tässä vaiheessa. Häpeä suhteen todellisuudesta ja paljastumisesta tällaiseksi. Häpeä siitä, että on ollut ymmärtämättä ja elänyt vuosia suhteessa.Häpeä siitä, että on on ollut mukana tällaisessa ja antanut lapsensa saada niin huonoa kuvaa miehen ja naisen välisestä suhteesta.Häpeä ja hämmennys siitä, että kuinka minun elämässäni kävi näin.Ja pelko tulevasta. Mitä jos ex-puoliso heittäytyy oikein hankalaksi ja lasteni lapsuus menee pilalle.

Ne tunteet on käytävä läpi. Keskity pitämään mieheen asialliset suhteet, niin lasten asiat hoituvat. Ja kirjoita tälle palstalle, täältä saat paljon apua!

Sinä,joka sait suhteesi paranemaan - sinun miehesi ei ole narsisti. Olet kuitenkin vahva nainen,kun pystyit tuohon!

ap

suhteesta, jossa silmäni ovat lopullisesti avautuneet vasta nyt tälle meidän suhteen "todellisuudelle". Olen toki tajunnut alistuvani ja kärsinyt tästä. Olen sietänyt kaikenlaista mieheltäni, sellaista, että jos sen sanoisi ääneen se kuulostaisi niin pahalta, ettei voisi käsittää, miksi on jatkanut yhdessäoloa. Mutta pointti taitaa olla jatkamiselle juuri se, kuten jotkut totesivatkin jo, että on niitä hyviä asioita ja yhdessäkokemista vaikeista ajoista, jonka kokee yhdistävän.Ja tietysti lapset.Sekä se, että puoliso on mestari manipuloimaan. Mutta kyllä ap, ehdottomasti HÄPEÄ on keskeinen, mitä itsekin tunnen tässä vaiheessa. Häpeä suhteen todellisuudesta ja paljastumisesta tällaiseksi. Häpeä siitä, että on ollut ymmärtämättä ja elänyt vuosia suhteessa.Häpeä siitä, että on on ollut mukana tällaisessa ja antanut lapsensa saada niin huonoa kuvaa miehen ja naisen välisestä suhteesta.Häpeä ja hämmennys siitä, että kuinka minun elämässäni kävi näin.Ja pelko tulevasta. Mitä jos ex-puoliso heittäytyy oikein hankalaksi ja lasteni lapsuus menee pilalle.

Mutta minua hävettää myös. Ei se että tulin alistetuksi vaan miten päästin kaiken kontrollin käsistäni myös äitinä ja miten kostin oman ahdistukseni lapselle. Olin naiivi ja kaikki lähti jotenkin siitä miten minä olin se ihmeellinen nainen jonka vuoksi itsemurhaakin harkinnut mieheni löysi elämänilon ja -tahdon takaisin. Kaikki oli alkuun hyvin ja juuri koska minun kanssani oli hyvä olla. Mutta taustalla ajatus ensin siitä että ilman minua hän ei tiedä mitä elämänsä olisi. Siitä muuttui siihen että jos jättäisin hänet...



Kun oltiin oltu puoli vuotta naimissa alkoi itsemurhalla uhkailu heti jos suututin miehen, sitten silloinkin jos miehellä kärhämää jonkun muun kanssa. Siinä vaiheessa koin jo olevani täysin vastuussa hänen onnestaan ja hengestään ja koin jatkuvaa epäonnistumisen tunnetta ja pelkoa hänen puolestaan kun enää ei riittänyt että yritin olla mahdollisimman hyvä.



Masennuin enkä oikein edes tiedä mitä kaikkea tapahtui. En muista tuota aikaa. Ainakin aloin ensimmäistä kertaa elämässäni ajatella itsetuhoisesti. Pelkäsin pimahtavani ja tappavani vauvani. Kadotin kaiken itsekunnioituksen ja motivaation yrittämisestä. Itkeminen oli kiellettyä, samoin kaikki muut negatiivisten tunteiden osoitukset. Itkin joskus tunteja vessaan lukittuneena minkä jälkeen mies oli kyllä mutta vahingoniloisen näköinen. Jos osoitin heikkoutta (esim kyyneleet nousi silmiin) hänen nähtensä niin ivasi. Ivasi aina sitä enemmän mitä enemmän heikkouteni näkyi. Alkoi ivaamaan myös taaperoa tämän itkiessä. Vain miehellä itsellään oli lupa itkeä.



Jossain vaiheessa alkoi aggressiiviseksi, alkoholiongelmia alkoi olla jo sitä ennen. Pelkäsin miestä, joka käytti hyvin uhkaavaa kehonkieltä ja saattoi esim tarttua niskasta. Oikeastaan lähinnä odotin että KUN käy käsiksi niin lyökö vain vai menettääkö malttinsa niin että tekee jotain pahempaa. Mutta en tehnyt sille oikein mitään. Mikään ei ollut oikeastaan edes aktiivisen muuttamisen arvoista. Ajattelin jotenkin sekavasti että jos sekoaa ja hakkaa niin joku auttaa minua ja lasta. Ja jos sekoaa ja tappaa niin sittenhän tästä pääsee pois, ei kuolema ikuisesti satu. Kaikki oli jotenkin sumuista ja jotkin asiat kuin juuri nukahtamisen hetkellä kuultuja. Olin kadottanut jopa elämisen arvostamisen. Ihmettelin jopa leffoissa sitä miten aina paetaan ja piilotellaan murhaajaa. Miksi kun se vain pitkittää pelkoa ja tuskaa. Ajattelin että olisi helpompaa kuolla jos vain kävelisi ammuttavaksi ja pääsisi siitä nopeasti pois. Olin tosissani lopulta aivan sekaisin ja jälkikäteen todella kiitollinen etten itse vahingoittanut itseäni tai lasta. Alistaminen tuli myös seksielämään. Ja epämääräisesti tajusin naisjuttujakin, mutta minulla ei ollut voimia selvittää sitä silloin.



Aloin olla itse kauhea äiti. Tunsin itseni nurkkaan ahdetuksi eläimeksi ja hyökkäsin lapsenikin kimppuun. Miehen ollessa kotona pidin aina lapsen puolta ja lohdutin jos isä ivasi sillä sen loukkaamisen tajusin ja tiesin itsekin. Mutta kun mies oli pois kotoa huusin lapselle, saatoin läimäistä poskelle tai riuhtoa kädestä jos lapsi ei totellut. Saatoin ryömiä hysteerisesti itkien työpöydän taakse nurkkaan ja huusin lapselle ettei saa tulla, äiti ei jaksa.



Lähtöjään irrottautumisen alkamisen taisi tuoda se miten yhtäkkiä tajusin pelkääväni miestäni. Tarkistin tapani mukaan jo vaikka kuinka monetta kertaa reikelin kiinnioloa kun ihan kuin kuulin äänen takaani joka kysyi miski hidastan ulospääsyä kun vaara tulee sisältä. En väitä tätä miksikään yliluonnolliseksi tapahtumaksi vaan se vain tuli niin yllättäen ja puhtaasti tajuntaan että ihan käännyin pelästyneenä katsomaan kuka sen sanoi (ja pyydän ottamaan huomioon että minä olin henkisesti täysi raunio ja aikalailla mielenterveyden rajat ylittäneenä). Silloin tajusin ekaa kertaa että pelkäsin miestä. Silti avioliitto kesti vielä 2,5 vuotta. Seuraava tärkeä pointti oli kun näin miehen kaverin ja mieheni yhtä aikaa kiistatilanteessa (kolmannen osapuolen kanssa) ja näin sivusta katsojana miten järjettömästi ja aggressiivisesti mieheni käyttäytyi ja miten tyyni, rauhoittelevan ja asiallinen kaverinsa oli. Olin jotenkin niin tottunut mieheni aggressiivisuteen että katsoin kaveria silmät ja suu pyöreinä. Kolmas oli kun kirjoitin tänne miehen käyttäytymisestä lasta kohtaan ja kysyin vakavissani oliko miehen käytös normaalia (ja minä kohtuuton) vai käyttäytyikö mies väärin lasta kohtaan. Vastaajat olivat järkyttyneitä siitä että minä edes kysyin oliko se normaalia. Jossain vaiheessa tajusin etten kyennyt tunnistamaan itsestäni yhtään tunnetta. Kaksi viikkoa tunnustelin ennenkuin löysin tunteen. En kylläkään muista enää minkä. Tässä vaiheessa olin kauheimmillani äitinä. Purin lasta kun hän ei rauhoittunut nukkumaan. Taisin olla kuin eläin. Järkytys siitä millainen olin lapselle ja tuon tajuaminen että olin kyvytön tuntemaan tunteita onneksi herätti. Varmaan tuolloin lopulta päätin että kasaan itseni ja eroan. Tuohon asti olin kerinyt epämääräistä ajatusta siitä että jos mies menee sinne ja sinne hoitoon ja jos mies lopettaa sen ja sen ja jos minä muutun noin ja noin. Mutta tuolloin totesin että minulla ei ole mitään oikeutta pitää lastani tuossa elämässä. Vaan vaikka sitten mies tappaisikin itsensä tai kenet vain niin minun on tehtävä kaikkeni että muutun edes itse turvalliseksi aikuiseksi joka hallitsee itsensä ja elämänsä eikä lapsi joudu pelkäämään minuakin ja näkemään miten täysin toinen vanhempi on alistettu ja täysin vailla itsekunnioitusta. Puoli vuotta meni vielä mutta erosinpa Herrastani ja Valtiaastani!



Ero oli lähipiirin pommi. Mehän olimme täydellinen pari. Mieheni oli täydellinen mies. Täydellinen isä. Täydellinen työntekijä. Täydellinen vävy. Hyvin Täydellisen miehen kanssa aikanaan aloinkin seurustella.



Voisin kirjoittaa romaanin siitä kaikesta tapahtui, siitä mitä muistan tapahtuneen ja siitä miten en muista joiltain ajanjaksoilta mitään. Eikä sitä siltikään varmaan osaisi selittää miksi siihen meni. Sitä ei vain tajunnut ennenkuin oli niin ahdistunut ettei enää tiennyt mistä päin etsisi tietä pois. Ja kaikkihan oli kuitenkin minun käsissäni. Jos olisin parempi, ei miehen tarvitsisi olla tuollainen.



Minusta AP ei ole hävettävää siinä että on ollut tuollaisessa suhteessa. Silloin on joutunut tekemisiin sairaan ihmisen kanssa joka ensin kietoo huolella valtaansa ilman etä sitä edes tajuaa ennenkuin on täysin kiinni ja sitten kiillottaa aurinkoaan imien kaiken voiman uhristaan. Hävettävää on korkeintaan siinä mitä on itse tehnyt tuona aikana. Minulla äitiydessäni.

Aika mankelin kävit läpi.

komppaan alla olevaa: oletteko antaneet miehillenne/vaimoillenne "mahdollisuutta" muuttua? Eli muuttuneet ensiksi itse kokonaisiksi ja vasta sitten tehneet ratkaisunne?

tavallaan olen kohtalosisar. Mutta minä menin terapiaan ennen eroa. Ja tajusin, että minulla on oikeus omaan mielipiteeseen. Ja että minulla on oma arvokas itseni. Me emme eroneet. Minä vain otin itselleni sen aseman mikä minulle kuuluu. Voit uskoa, että mies aluksi rimpuili ja yritti kaikkensa, jotta "vanha komento" olisi säilynyt, mutta kun hän huomasi, että lähden, jos ei hänen suhtautumisensa muutu, hän otti ja muuttui. Aluksi en uskonut, että näin voi "oikeasti" tapahtua. Mutta nyt on vain uskottava - siitä on kolme vuotta ja elämämme on onnellisempaa kuin konsanaan. Joten suosittelen kaikille, että käytte ensiksi ratkomassa omat solmunne terapiassa ja vasta sitten teette ratkaisunne - puoleen jos toiseen. Itse olin täysin valmis eroamaan - siksi kai mies uskoikin, että muutos on pakollinen.

komppaan alla olevaa: oletteko antaneet miehillenne/vaimoillenne "mahdollisuutta" muuttua? Eli muuttuneet ensiksi itse kokonaisiksi ja vasta sitten tehneet ratkaisunne?

tavallaan olen kohtalosisar. Mutta minä menin terapiaan ennen eroa. Ja tajusin, että minulla on oikeus omaan mielipiteeseen. Ja että minulla on oma arvokas itseni. Me emme eroneet. Minä vain otin itselleni sen aseman mikä minulle kuuluu. Voit uskoa, että mies aluksi rimpuili ja yritti kaikkensa, jotta "vanha komento" olisi säilynyt, mutta kun hän huomasi, että lähden, jos ei hänen suhtautumisensa muutu, hän otti ja muuttui. Aluksi en uskonut, että näin voi "oikeasti" tapahtua. Mutta nyt on vain uskottava - siitä on kolme vuotta ja elämämme on onnellisempaa kuin konsanaan. Joten suosittelen kaikille, että käytte ensiksi ratkomassa omat solmunne terapiassa ja vasta sitten teette ratkaisunne - puoleen jos toiseen. Itse olin täysin valmis eroamaan - siksi kai mies uskoikin, että muutos on pakollinen.

Mutta hyvä ettei parisuhteesi ole helvettisi.

44

komppaan alla olevaa: oletteko antaneet miehillenne/vaimoillenne "mahdollisuutta" muuttua? Eli muuttuneet ensiksi itse kokonaisiksi ja vasta sitten tehneet ratkaisunne?

tavallaan olen kohtalosisar. Mutta minä menin terapiaan ennen eroa. Ja tajusin, että minulla on oikeus omaan mielipiteeseen. Ja että minulla on oma arvokas itseni. Me emme eroneet. Minä vain otin itselleni sen aseman mikä minulle kuuluu. Voit uskoa, että mies aluksi rimpuili ja yritti kaikkensa, jotta "vanha komento" olisi säilynyt, mutta kun hän huomasi, että lähden, jos ei hänen suhtautumisensa muutu, hän otti ja muuttui. Aluksi en uskonut, että näin voi "oikeasti" tapahtua. Mutta nyt on vain uskottava - siitä on kolme vuotta ja elämämme on onnellisempaa kuin konsanaan. Joten suosittelen kaikille, että käytte ensiksi ratkomassa omat solmunne terapiassa ja vasta sitten teette ratkaisunne - puoleen jos toiseen. Itse olin täysin valmis eroamaan - siksi kai mies uskoikin, että muutos on pakollinen.

Mutta hyvä ettei parisuhteesi ole helvettisi.

44

Tämä ajatus "Ja kaikkihan oli kuitenkin minun käsissäni. Jos olisin parempi, ei miehen tarvitsisi olla tuollainen." on se jonka yli päästyä voi vasta olla toivoa että saa joskus elämänsä takaisin omiin käsiinsä. Siihenhän se valta lienee perustunut(?) että alistaja saa alistetun pitämään itseään syyllisenä ja lannistumaan niin ettei jaksa tajuta puolison hirveyttä. Kaikki on alistetun syytä, sen mitä alistettu tilanteesta tajuaakin niin uskoo olevansa siitä itse vastuussa. Uskoo että jos olisi itse parempi niin puolison olisi helpompi olla eikä se olisi tuollainen.

Eikä se ole niin, ei voi olla niin hyvä että puolisokin muuttuisi hyväksi. Kun sitähän se vain haluaa, kiusata ja kasvattaa itseään seisomalla toisen päällä. Ei sellaiselle voi olla kyllin hyvä joka tähtää toisen nujertamiseen. Sellaisesta tilanteesta on niin mielettömän vaikeaa (ja välttämätöntä!!) päästä pois että vieläkin itkettää miten joku kehtaa tietää neuvoa siitä miten pitäisi itse hoitaa ensin omat ongelmansa ja antaa puolisolle mahdollisuus... Jokainen annettu uusi mahdollisuus ("en eroa jos menet Jussi-työhön", voidaan yrittää jos mennään pariterapiaan", mennäänkö molemmat ysilöterapiaan?") vain korostaa sitä asetelmaa että alistettu hyväksyy olevansa syyllinen ja alistuvansa tilanteeseen.

Elämähän lakkaa silloin kun alistuu ja myötäilee, eikä mikään oma innostus saa vastakaikua.

Itse olin alisteisessa suhteessa vain 4 vuotta ja jo siinä ajassa minusta alkoi tuntumaan kuin minua ei olisi enää olemassa ö.Ö

Silloin sentään ymmärsin poistua suhteesta, ja siitä olen iloinen vaikka menetin erossa omaisuutta ja rahaa. Tärkeintä oli että pääsin hengissä eroon siitä miehestä ja löysin taas itseni ja elämäni.

Sen suhteen päättymisestä on jo viisitoista vuotta, ja 10 vuotta olen ollut naimisissa ihanan, tasa-arvoiseen suhteeseen kykenevän miehen kanssa, mutta silti joskus näen painajaisia joissa olen edelleen sen alistavan miehen puoliso =/

Niissä unissa aina mietin kuinka pääsisin pakenemaan suhteesta.

Onneksi niitä unia ei tule usein, harvemmin kuin kerran vuodessa, mutta ahdistavia ne ovat joka kerta.

Mekin olimme ns. täydellinen pari. Kaverini sanoivat, että heidän uskonsa parisuhteeseen meni meidän eron myötä. Jos meidän avioliitto ei kestä, sitten ei kestä kenenkään.



Minua suututtaa, kun oma äitini ja isäni ilmaisee toivomuksensa, että me palaisimme vielä yhteen. Olen jo menettämässä terveyttäni suhteen vuoksi kohonneen verenpaineen ja rytmihäiriöiden vuoksi. Pitäiskö minun hankkia itselleni pysyvä tauti??



Minäkin olen syvästi kiitollinen tälle palstalle. Minäkin olen saanut täältä tukea sille, ettei mieheni toiminta ole normaalia. Vasta täältä sain kuulla, että mies on julma minua kohtaan. Ilman tätä palstaa silmäni eivät olisi avautuneet.



Vääristyneessä parisuhteessa sitä hävittää itsensä ja oman identiteettinsä. Jotenkin sitä luulee, että parisuhteet nyt ovat tällaisia, aina niissä on omat ongelmansa ja meillä on nyt tällaiset ongelmat.



Eron jälkeen olen minäkin ollut paljon parempi äiti. En oikeastaan koskaan enää hermostu. He eivät ollenkaan enää ärsytä minua.



Minulla ei onneksi ollut koskaan suoranaista fyysisen väkivallan uhkaa. Mutta huomaan silti pelkääväni miestä. Kun häneltä tulee soitto tai sähköposti, on ensimmäinen ajatukseni pelko: mitä olen taas tehnyt väärin, taas minua pitää ojentaa...



ap

olette selvinneet tuollaisesta suhteesta pois! Elämähän lakkaa silloin kun alistuu ja myötäilee, eikä mikään oma innostus saa vastakaikua. Mä luulen että on paljon naisia jotka ovat masentuneita, mutta suurin syy on tuollainen alistussuhde ja sen kautta surkea vuorovaikutus- suhteessa ei voi voida hyvin jos ei tule todesta otetuksi ja jos toinen ei iloitse sun asioista.

Hyvä pointti on tuo hellyys- mä olen ihmetellyt pariakin tuttua jotka nielevät ihan kamalia juttuja miehiltään ja miettineet millä he perustelevat liittonsa itselleen- niin varmaankin juuri sillä miehen ajoittaisella huomiolla ja hellyydellä...Siihen päälle perinteinen kiltin tytön kasvatus että pitäisi olla kiitollinen että joku MIES huolii omakseen. Onnea teille, joilla alkoi oma, uusi elämä!

parikymmentä vuotta meilläkin meni yhdessä. Oli hyviä aikoja - mies osasi olla hurmaava... Mutta se kaikki muu, minun mitätöintini... yritin ja yritin, tein valtavasti työtä sen eteen, että meillä olisi hyvä olla. Mutta pikkuhiljaa kaikki, mitä tein, oli väärin. Kun olin töissä, se oli exän mukaan turhaa ja olin sitten liian väsynyt kotona. Kun olin lasten kanssa kotona, olin siivelläeläjä... Exällä oli muita suhteita, mutta hän esitti monta kertaa niin hyvin katuvaa, että jatkoin, lasten, yhteisen kodin, hyvien aikojen jne. takia.. Kunnes lopulta aloin voida niin huonsoti, että siitä oli pakko päästä irti. Ja aloin nähdä hänen valehtelunsa; hän valehteli aivan kirkkain silmin vaikka mitä.



Ero oli hänelle kova paikka - hän pitkitti sitä vaikka kuinka. Sitten jälkeenpäin hän on nyt kolme vuotta yrittänyt saada minua takaisin, kauniita sanoja siitä kuinka hän nyt ymmärtää ja että olen ainoa jota hän on rakastanut jne.. Mutta vasta vähän aikaa sitten luin kirjan narsismista avioliitossa, ja se kirja kertoi minun elämästäni exän kanssa.



Fyysistä väkivaltaa hän ei käyttänyt... tai no, jonkun kerran hän läppäisi ja kerran raiskasi..



Ja se vapautunut olo, kun muutin omaan asuntooni, sain olla turvassa, rauhassa, kukaan ei arvostellut vaan sain tehdä ihan mitä itse halusin, aivan uskomaton tunne. Ja nyt kun näen sen exän narsismin, niin vielä vapautuneempi tunne jotenkin - enkä enää syytä itseäni siitä, etten "yrittänyt tarpeeksi" tai että jäin pitkäksi aikaa huonoon suhteeseen.. aiemmin kyllä häpesin ja syytin itseäni...

Olen nyt pistänyt välit poikki niin, että puhumme lasten asioista asiallisesti, mutta en lähde enää hänen kanssaan ravintolaan syömään, tai kahville, enkä ota häneltä mitään lahjoja vastaan. Sekin oli vallankäyttöä, hän käytti tekosyynä lasten asioista puhumista, mutta lähinnä hän syyllisti minua siitä, että en jaksanut enää ymmärtää häntä ja että meidän pitäisi vielä palata yhteen..

Minä olisin varmaan voinut hyvin päätyä vastaavaan suhteeseen. Hyvin dominoiva isä, jota kyllä vastustin, mutta silti. Muistan kun silloisen poikakaverini nyk miehen kanssa oli puhetta minne mennään, mitä tehdään jne niin mulle oli aina ihan sama. Jossain vaiheessä mies hermostui, että ei nyt kaikki voi olla aina 'ihan sama' ja alkoi vaatia mielipiteitä. Mitään ei tapahtunut ennen kuin ilmaisin kantani. Olen sittemmin asian oppinut. Mun veljellä on aika tiukkoja (=mustavalkoisia) mielipiteitä moneen asiaan, mutta kun pitää sopia toimintavoista tai esim yhteisten lomien suunnitelmista niin se sanoo aina 'ihan sama'. Mulla kävi siis vain hirveän hyvä tuuri. Yhtä hyvin tuuri olisi voinut olla toisinkin. Älä syytä itseäsi, koita vaan oppia pitämään puolesi ja tsemppiä toivon

ei todellakaan mitään hävettävää!

Kaikkea hyvää elämääsi ja toivottavasti joku sai tukea kirjoituksestasi!

en voi muuta toivoa, kun kuolema ottais pois jomman kumman.

toi joku mainosrobotti joka lähettelee noita ihme viestejä hyvään ketjuun.





Minä olen ehkä tällaisessa alistetussa suhteessa ja olen nainut aivan isäni kaltaisen miehen! Vaikka seurustelun alussa hän vaikutti olevan kaikkea muuta ja persoonaltaan aivan päinvastainen. Nyt lapsen synnyttyä mies on muuttunut, tai sitten itse olen jotenkin havahtunut asiaan. Minua järkyttää suunnattomasti mieheni itsekeskeisyys. Kuinka hänellä on oikeus rähjätä, haukkua ja hajottaa paikkoja, mutta muut eivät saa yhtä poikkipuolista sanaa sanoa, tai alkaa vuosituhannen marttyrointi ja itsemurhalla uhkailu.



Olen alistuva luonne ja minulla on taipumus syyllistyä helposti, joten olen varmaan helposti alistettavissa. Mieheni mielestä on tasan yksi oikea tapa tehdä asioita, hänen tapansa. Alkuun kerroinkin mielipiteeni esimerkiksi siitä, minne menemme syömään, mutta lopulta mieheni kuitenkin aina päätti asian, joten nykyään minulla ei juurikaan ole mielipiteitä. Menen lukkoon mieheni läsnäollessa, koska pelkään jatkuvaa arvostelua. Milloin kävelen väärällä tavalla, milloin olen pukeutunut väärin, milloin puhun väärällä tavalla, milloin parkkeeraan auton väärällä tavalla, yms. Mieheni ei koskaan kerro minulle mistään suunnitelmista, vaan olettaa että minä seuraan häntä. Esimerkiksi hän voi suunnitella kokonaisen viikonloppumatkan minuuttiaikataululla, mutta minä tiedän ainoastaan että jossain vaiheessa lähdemme jonnekin.



Tässä ketjussa kerrotut asiat on kolahtaneet aika kovastikin.



Huomaan nyt, että olen avioliitossa jossa olen taloudellisesti ja henkisesti täysin riippuvainen miehestäni. Mieheni on jopa taivutellut minut hankkiutumaan eroon lähes kaikesta omaisuudestani. Olen täysipäiväinen kotiäiti ja mieheni käyttää senkin varjolla minuun valtaa, koska elättää minua niin minä teen sitten kaiken ja palvelen häntä. Ja illalla on todellakin saarna luvassa, jos en ole jaksanut tai ehtinyt tehdä kaikkia kotitöitä.



Mies myös käyttää minuun valtaa lapsen kautta, mikä on alhaisinta mitä tiedän. Tuo lapsen mukaan vetäminen on oikeastaan saanut minut havahtumaan tähän tilanteeseen.



Väkivaltainen mies ei ole, mutta hän käyttäytyy erittäin aggressiivisesti ja uhkaavasti välillä ja odotan väkivaltaisuuden olevan vain ajan kysymys.



Pahinta on, että mies on lytännyt ja alistanut minut niin pahasti, etten näe ulospääsyä tästä paskasta. Ja kyllä niitä hyväkin hetkiä on, juurikin sitä hellyyttä. Ja mies osaa myös olla hyvä isä. Pelkään vain lapsen puolesta ja pelkään myös mitä tapahtuisi, jos kertoisin että haluaisin ottaa eron. Mietin joka päivä, että mies toteuttaisikin itsemurhauhkauksensa jonakin päivänä ja minä olisin vapaa. Todella huolestuttavia ajatuksia.



Ai niin, miehen mielestä vika on minussa. Otan aivan liian herkästi itseeni, eikä mies koskaan tarkoita mitään pahaa. En ole varma, onko hän oikeassa.

Mies vaikuttaa muuten ihan normaalilta, mutta kun tulee jotain terveyteen liittyviä asioita, hän saattaa suuttua ja suhtautua minuun kylmästi.

Myös opiskeluuni hän suhtautuu pilkallisesti ja epäilee, etten varmaan pysty saamaan opintoja valmiiksi. Itselläni on niin hyvä itsetunto, etten välitä miehen mielipiteistä opiskelujeni suhteen, vaan uskon kyllä pystyväni suoriutumaan niistä, vaikken saakaan tukea.

Lähisuvussa on uskovaisia ja ero on heidän mielestään mahdoton asia: yksi sukulaiseni esti eromme mieheni kanssa, kun halusin irtautua suhteesta. Kaikkeen käytetään syyksi uskontoa, eli uskonnon takia emme voisi erota. Kun olemme kaikesta huolimatta jatkaneet, sitä pidetään uskonnon kannalta hyvänä asiana.

Vaikka tilanne ajautuisi mieheni kanssa minkälaiseksi tahansa, en tiedä, voisinko erota, koska sukuni laittaisi niin kovasti vastaan. Kaiken pitäisi antaa anteeksi, myös tunnekylmyyden.

mennyt aika muuttuu omaksi ajanjaksokseen, joka piti elää jotta pääsit siihen mitä olet nyt. Ja tämä on uusi, oma elämäsi.



Sinulla on varmasti alttius menettää itsevarmuuttasi vahvojen persoonien lähellä, mutta kun tiedostat asian etkä anna kohdella itseäsi huonosti, saat oikaistua tapahtumia ennenkuin löydät itsesi samasta urasta.



Paljon hyvää mieltä toivotan sinulle :)

hienoa naiset!



olette kuin suoraan tosi uskovaisten perheiden äitejä ja kuuliaisia vaimoja! ette ole nyt vaan ymmärtäneet omaa parastanne kun miehenne ovat olleet perheiden päitä vaan olette lähteneet hangoittelemaan vastaan ettekä ole ottaneet osaanne vakavasti ja totelleet raamatun hyväksi koettua järjestystä.