"Ystävyyssuhteet eivät ole elinikäisiä, ystävyyden voi lopettaa elämäntilanteen muuttuessa" - mitä ihmettä?!

Nro 75: Ja sitten on meitä, jotka eivät oikeastaan koskaan pura vuolaasti mitään oman elämän ongelmia ystävilleen. Voi ehkä mainita asiasta ja ehkä vähän harmitellakin asiaa, mutta ei ota samaa asiaa puheeksi uudestaan ja uudestaan. Otan esimerkkinä omasta elämästäni äitini muistisairauden ja sen aiheuttaman stressin, kun jouduin aika usein öisinkin juoksemaan pitkin katuja etsimässä äitiäni. Mutta ei mun äitini karkailut eikä mun stressini loppuneet siihen, kun en enää puhunut asiasta. Loppui vasta sitten, kun äiti kuoli. Onneksi mulla on ystäviä, jotka ymmärsivät tämän eivätkä edes  olettaneet, että mulla olisi heille yhtä paljon aikaa ja voimia kuin ennenkin. Samoin en voivottele kipujani ystävilleni. Joskus voin sanoa, että en jaksa lähteä, koska nivelkivut on niin kovat, mutta ei mun kivut ole mulle ystävieni kanssa normaali puheenaihe. Ystäväni kyllä tietävät, mitä sairauksia mulla on. Se, että en valita, ei tarkoita, että sairauteni olisivat parantuneet tai kivut olisivat kadonneet. Mulle yksi keskeinen asia ystävyydessä on, että ystävän seurassa ajatukset siirtyvät ikävistä asioista mukaviin mukaviin. Silloin ystävyys antaa hengähdystauon ja  lisää voimia jaksaa oman elämänsä haasteiden keskellä. Jos taas ystävä alkaisi kaataa omaa surkeuttaan mun niskaani, lopputulos olisi just päinvastainen. Toki mä kuuntelen, jos ystävälläni on jotain uutta mieltä painavaa, mutta osa ihmisistä tuntuu muuttuvan iän myötä pelkäksi narisijaksi. Ja naristaan nimenomaan samasta asiasta uudestaan ja uudestaan. Mä tutustun uusiin ihmisiin helposti, mutta menee yleensä pitkän aikaa - siis vuosia - ennenkuin ystävystyn. Tavallisin syy, miksi jokin kaverisuhde ei lopulta muutu ystävyydeksi, on mun kohdalla just se, että mua aletaan käyttää ilmaisena terapeuttina. Jos tällainen piirre toisessa ihmisessä tulee esiin, ei ystävyyttä voi syntyä. 

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Nro 75: Ja sitten on meitä, jotka eivät oikeastaan koskaan pura vuolaasti mitään oman elämän ongelmia ystävilleen. Voi ehkä mainita asiasta ja ehkä vähän harmitellakin asiaa, mutta ei ota samaa asiaa puheeksi uudestaan ja uudestaan. Otan esimerkkinä omasta elämästäni äitini muistisairauden ja sen aiheuttaman stressin, kun jouduin aika usein öisinkin juoksemaan pitkin katuja etsimässä äitiäni. Mutta ei mun äitini karkailut eikä mun stressini loppuneet siihen, kun en enää puhunut asiasta. Loppui vasta sitten, kun äiti kuoli. Onneksi mulla on ystäviä, jotka ymmärsivät tämän eivätkä edes  olettaneet, että mulla olisi heille yhtä paljon aikaa ja voimia kuin ennenkin. Samoin en voivottele kipujani ystävilleni. Joskus voin sanoa, että en jaksa lähteä, koska nivelkivut on niin kovat, mutta ei mun kivut ole mulle ystävieni kanssa normaali puheenaihe. Ystäväni kyllä tietävät, mitä sairauksia mulla on. Se, että en valita, ei tarkoita, että

Tämä.

Itse viilensin välit ystävääni josta tuli tuollainen ainainen rutisija ja vatvoja. En halua käyttää vapaa-aikaani analysoiden toisen ihmisen samaa ongelmaa uudestaan ja uudestaan, helposti koko tapaamisen ajan ilman muita puheenaiheita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä ihmettelen sitä, miten moni hylkää ystävänsä kertomatta syytä tälle ystävälle. Juu, jokaisella on oikeus valita seuransa. Mutta miksi sen ystävän kohdalla ei toimita näin?

A) Mahdollisuuden antaminen ystävälle käytöksen muuttamiseen. Anna ja Laura ovat olleet ystäviä kauan. Annaa on alkanut harmittaa, että Laura puhuu nykyisin paljon omista kuulumisistaan eikä juuri kysele Annan kuulumisia. Anna voisi sanoa Lauralle suoraan, että oletko huomannut, että puhut nykyisin aika paljon omista kuulumisistasi ja olisi kiva, jos keskityttäisiin myös minun kuulumisiini. Jos tämä sanominen ei sitten tuota tulosta eli Lauran käytös ei muutu, niin Anna toteaisi, että ei kannata jatkaa. Jos taas Laura korjaisi käytöstään, voisi ystävyys jatkua parempana. 

B) Syyn kertominen suoraan ystävyyden loppumiselle, vaikka ystävyyttä ei ole tarkoitus jatkaa. Maija ja Merja ovat ollee

Minun hyvä ystäväni muuttui etäiseksi. Vastasi viesteihin enää harvakseltaan, vetosi kiireisiinsä ja pahoitteli asiaa. Ymmärsin, että on kiireinen, hänellä oli pienet lapset ja haastava työ. Annoin tilaa ja aikaa. Ymmärsin ja ymmärsin, kaikki tapaamiset sovittiin hänen mukaansa silloin harvakseltaan, kun ne kalenteriin sopivat. Kun tilanne oli jatkunut tosi pitkään (parisen vuotta), niin hyvä ystävä totesi kuulumiasi kysellessä, että ei halua enää olla tekemisissä. Mistä minun olisi pitänyt arvata, että tuo kiire olikin oikeasti tekosyy?

Niin, kyllä ystävyyssuhteen todella voi lopettaa elämäntilanteen muuttuessa tai mistä muusta syystä tahansa. Ihmettelen, että se ei ole ihan selvä asia?

Edeltävälle sanoisin, että on tosi ikävä, jos ystäväksi koettu ei enää ota yhteyttä oma-alotteisesti. Se tarkoittaa sitä, etten ole hänen listallaan enää korkealla, jos olen koskaan ollutkaan. Itsellenikin on joskus käynyt niin eli olisin halunnut olla parempi ystävä kuin toinen halusi minun kanssani. Pahoitin mieleni, mutta toisaalta itsekin olen joskus hylännyt ystävyyden ja sitä kautta tajusin, että voi olla muita tärkeämpiä asioita ja ihmisiä sillä hetkellä elämässä.

Palstan keskustelun perusteella (luin kerran aiemminkin vastaavan keskustelun) on aika paljonkin ihmisiä, joiden mielestä on jotenkin pakko olla ystävä, jos toinen osapuoli haluaa.

Niin sapettaa, että aina syytetään sitä jätettyä. Mitäs luulit, että ollaan läheisiä. Mitäs luulit, että viihdyn kanssasi ja olet kiva ihminen.

Todellisuudessa iso osa ihmissuhteiden päättämisistä on ihmisen omaa kriiseilyä ja ahdistuneisuutta omista tunteista. Ei siis ole toisen syy, vaikka ihminen kuinka koittaa niin väittää.

Kukaan ei lopeta ystävyyttä ilman syytä. Minulla on ollut ystäviä, jotka vaativat jatkuvaa yhtrydenpitoa ja näkemistä. 24/7 olisi pitänyt olla saatavilla ja tavoitettavissa. Pitäisi toimia toisen terapeuttina, vaikka olet töissä tai kipeä ja kun sanot, ettei nyt sovi tulee itkupotkuraivarit ja syyttelyt perään kuinka huono ystävä olet. 

Samat ihmiset heittivät kokoajan piilokettuilua kaikesta ja kommentoivat ulkonäköä ja vähättelivät kaikkea minussa. Myös juorusivat kaikki asiani muille. Eli kyllä, saa lopettaa "ystävyyden" kun huomaa että toinen on vain vaativa kyykyttäjä eikä saa suhteesta itse kuin pahan mielen. 

"Olen itse törmännyt siihen, että jotkut parisuhteellistumisen/perheellistymisen jälkeen valittelevat, miten vaikea ystävälle on järjestää aikaa esimerkiksi kerran, pari vuodessa. Kyllähän se kertoo siitä, että tuota ystävyyttä ei enää arvosteta. Ei ole mahdoton ajatus varata ystävälle aikaa pariksi tunniksi näkemistä varten, jos nähdään harvoin."

Mun ystäväni muutti 1080 kilometrin päähän. Kyllä se aika mahdotonta on järjestää aikaa parin tunnin näkemiseen tuosta vaan, oman arjen ja työn lomaan. Kas, kun tilanteet muuttuu ja elää, eli kovin mustavalkoinen ei kannata näissä omissa ajatuksissa, muiden tilanteista, olla. 

Vierailija kirjoitti:

Minua ihmetyttää yksi kommentti. Hirmu moni sanoo, että raskaaksi muuttuneen ystävyyden voi kepeästi lopettaa.

Miten ne ystävälliset, ihanat ja hauskat ihmiset muuttuvat yhtäkkiä raskaiksi? Harvan aikuisen persoona nyt hurjasti muuttuu enää aikuisena.

Kyllä sellaistakin tapahtuu. Esimerkiksi eräs pitkäaikainen ystäväni alkoi seurustelemaan narkomaanin kanssa ja voin sanoa että jo hyvin lyhyessä ajassa hän muuttui kuin eri ihmiseksi. Hän alkoi puhumaan aivan sekopäisiä juttuja ja olin todella ahdistunut jokaisen tapaamisemme jälkeen, joten ei ollut ollenkaan vaikeaa heivata hänet ulos elämästäni. Varmaan jonkun mielestä olen paska ihminen kun en jäänyt ymmärtämään.

Vierailija kirjoitti:

Niin sapettaa, että aina syytetään sitä jätettyä. Mitäs luulit, että ollaan läheisiä. Mitäs luulit, että viihdyn kanssasi ja olet kiva ihminen.

Todellisuudessa iso osa ihmissuhteiden päättämisistä on ihmisen omaa kriiseilyä ja ahdistuneisuutta omista tunteista. Ei siis ole toisen syy, vaikka ihminen kuinka koittaa niin väittää.

Ei siitä tartte ottaa syyllisyyttä, ettei toisen mielestä olekaan niin hyvä tyyppi kuin itse ajatteli olevansa. Mutta silti on niin, että jos toinen olisi pitänyt huipputyyppinä, ystävyys ei olisi koskaan loppunutkaan.

Näin olen sen funtsinut, sekä ystävyyden päättäjänä että jätettynä. Eikä mulle ole kukaan tullut selittämään miksei enää kutsutakaan kylään vastavuoroisesti enkä ole sellaista selitystä ruvennut vaatimaankaan. En henk. koht. edes haluaisi tietää miksi seuraani ei enää haluta ainakaan ystävyyden nimellä. Olen näiden jättäjien 2 kpl edelleen tuttavuustasolla eli ollaan fb-kavereita ja pysähdytään juttelemaan tavatessa. Kumpikaan ei vain enää pyydä kylään tai suunnittele mitään menoja.

Vierailija kirjoitti:

Minua ihmetyttää yksi kommentti. Hirmu moni sanoo, että raskaaksi muuttuneen ystävyyden voi kepeästi lopettaa.

Miten ne ystävälliset, ihanat ja hauskat ihmiset muuttuvat yhtäkkiä raskaiksi? Harvan aikuisen persoona nyt hurjasti muuttuu enää aikuisena.

En tiedä. Minulla oli opiskeluaikoina hauska, välittävä ja iloinen ystävä. Vuosia kului, ja joku hänen persoonassaan muuttui. Tai ehkä se oli aina ollut, mutta tuli iän myötä esiin.

Hänen juttunsa synkkenivät. Minun piti tehdä hänelle palveluksia, koska minulla oli kuulema helpompi elämä. Hän piikitteli minua pikkuasioista (painosta) ja lopulta loukkasi (miten tuollainen kuin sinä on saanut noin hyvännäköisen miehen). Hän alkoi selän takana haukkumaan tuntemaan ihmisiä (varmasti myös minua). Kaikki ikävät asiat mitä hänelle sattui, ja niitä tapahtui tosi paljon, oli jonkun muun syytä. Olimme sopineet tapaamisen sunnuntaipäiväksi, tavatessamme hän valitti miten oli joutunut vuokseni perumaan rahakkaat sunnuntaiylityöt. Lopulta jokaisen tapaamisen jälkeen hän oli ottanut jostain asiasta nokkiinsa ja kirjoitti minulle tapaamisen jälkeen viestillä tai sähköpostitse analyysin miten olin toiminut väärin ja häntä loukkaavasti.

En nähnyt syytä miksi roikkua tässä mukana.

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei lopeta ystävyyttä ilman syytä. Minulla on ollut ystäviä, jotka vaativat jatkuvaa yhtrydenpitoa ja näkemistä. 24/7 olisi pitänyt olla saatavilla ja tavoitettavissa. Pitäisi toimia toisen terapeuttina, vaikka olet töissä tai kipeä ja kun sanot, ettei nyt sovi tulee itkupotkuraivarit ja syyttelyt perään kuinka huono ystävä olet. 

Tämä. Mulle entinen ystävä saattoi esim. soittaa vaikka tiesi mun olevan töissä, koska "hei kun mä mietin että jos hakisinkin siihen yhteen koulutukseen niin googletatko, milloin se koulutus alkais ja mikä se paikkakunta olikaan? Kun mä tässä ajan autoa niin en viitti googlettaa ja sä nyt oot läppärin ääressä kuitenkin kun oot töissä niin menee helpommin näin..." 

🙄

Eivät ole juu elinikäisiä. Itselläni oli lapsuudesta asti ystävä, jolla oli aina ollut päihdeongelmia ja elämässä draamaa. Vuosien mittaan kaikki draamat ja myös päihdeongelma pahenivat, joten en enää jaksanut pitää häntä elämässäni. Tuli hänelle siis yksi draamanaihe elämään lisää, josta tilittää kaikille halukkaille.

Päihdeongelma muuttaa ihmistä aika paljon. Alun perin mukava tyyppi voi muuttua aika toisenlaiseksi, itsekeskeiseksi, katkeraksi ja kateelliseksi. Jos ystävää ei enää pysty arvostamaan millään tasolla, ei se mielestäni enää edes ole mitään ystävyyttä. Ja vastavuoroisuutta ei ollut vuosiin tai vuosikymmeniin.

Ikävä juttu, että toisten elämä menee päin peetä, mutta minulla on omakin elämä elettävänä. 

Vierailija kirjoitti:

Niin sapettaa, että aina syytetään sitä jätettyä. Mitäs luulit, että ollaan läheisiä. Mitäs luulit, että viihdyn kanssasi ja olet kiva ihminen.

Todellisuudessa iso osa ihmissuhteiden päättämisistä on ihmisen omaa kriiseilyä ja ahdistuneisuutta omista tunteista. Ei siis ole toisen syy, vaikka ihminen kuinka koittaa niin väittää.

No mä olen tästä vähän eri mieltä. Ei ole omaa kriiseilyä tai ahdistuneisuutta, jos ei haluakaan enää samoja asioita kuin 10-20 vuotta sitten. Puhumattakaan sitäkin pidemmästä ajasta. Ei myöskään se, että yleensä ihmisten elämään tulee uusiakin ihmisiä ja jonkun kanssa nyt vaan alkaa viettää enemmän aikaa kuin jonkun toisen. Joskus ihan vain siksi, että olosuhteet ovat toisen kanssa otollisemmat kuin toisen kanssa. Olosuhteilla tarkoitan esimerkiksi sitä, että asutaan suhteellisen lähellä eikä satojen kilometrien pässä. Tai että toinen ystävistä ei tarvitse enää lapsenvahtia voidakseen lähteä jonnekin, ja toinen taas tarvitsee. Mulla oli aika, jolloin jaksoin vielä käydä tanssiravintoloissa, mutta sitten se vaihe meni ohi eikä enää sen jälkeen kiinnostanut. Eli ne kiinnostuksen kohteetkin voi muuttua. Mulla on yksi ystävä, joka koittaa houkutella mua mukaansa K50 -discoihin. Ei mua vaan enää melkein eläkeikäisenä kiinnosta. Kasarilla tuli ravattua discoissa niin usein, että disco-kiintiöni tuli täyteen jo silloin. Kyllä ihmiset muuttuvat vuosikymmenten aikana ja erityisesti se muuttuu, mikä kiinnostaa ja mikä ei. Kun tulee uusia kiinnostuksen kohteita, elämään tulee usein myös uusia ihmisiä. Sellaisia, joita kiinnostaa myös tömä uusi asia. Siitä olen sun kanssa samaa mieltä, että ei se ole tällaisissa tilanteissa kummankaan syy, että näin käy. Ei ole mitään vikaa siinä, että Merjaa kiinnostaa edelleen ne samat asiat kuin 20 vuotta sitten, mutta Marjaa ei. Tämä on yksi osa nk erilleen kasvamista ja täysin normaalia. 

Ilmeisesti täällä on ihmisillä enemmän kokemusta väliaikaisesta ystävyydestä. En rehellisesti sanottun pysty sellaiseen samaistumaan. Pari ystävyyttä on katkennut konfliktin tai valehtelun vuoksi, mutta yhtäkään ei sen vuoksi että elämäntilanne on muuttunut tai siksi että toisella on vaikeaa. Jotenkin vaikeaa edes nähdä niin helposti katkeavaa suhdetta ystävyytenä.

 

Olisi tuntunut tosi oudolta, jos vanhin ystäväni olisi hylännyt minut kun sai lapsia. Tai että minä olisin ottanut etäisyyttä, kun hän sai lapsia. Tai kun toisella meistä on ollut kriisejä. Eikös ystäviin juuri noissa tilanteissa tukeuduta? Kenelle sitä iloakaan jakaisi mieluummin, ellei ystävälle joka iloitsee puolestasi? 

Vierailija kirjoitti:

Ilmeisesti täällä on ihmisillä enemmän kokemusta väliaikaisesta ystävyydestä. En rehellisesti sanottun pysty sellaiseen samaistumaan. Pari ystävyyttä on katkennut konfliktin tai valehtelun vuoksi, mutta yhtäkään ei sen vuoksi että elämäntilanne on muuttunut tai siksi että toisella on vaikeaa. Jotenkin vaikeaa edes nähdä niin helposti katkeavaa suhdetta ystävyytenä.

 

Olisi tuntunut tosi oudolta, jos vanhin ystäväni olisi hylännyt minut kun sai lapsia. Tai että minä olisin ottanut etäisyyttä, kun hän sai lapsia. Tai kun toisella meistä on ollut kriisejä. Eikös ystäviin juuri noissa tilanteissa tukeuduta? Kenelle sitä iloakaan jakaisi mieluummin, ellei ystävälle joka iloitsee puolestasi? 

Kun se ystävä ei iloitse puolestasi niin mitä sitä enempää yrittää esittää itsekään

Vierailija kirjoitti:

"Olen itse törmännyt siihen, että jotkut parisuhteellistumisen/perheellistymisen jälkeen valittelevat, miten vaikea ystävälle on järjestää aikaa esimerkiksi kerran, pari vuodessa. Kyllähän se kertoo siitä, että tuota ystävyyttä ei enää arvosteta. Ei ole mahdoton ajatus varata ystävälle aikaa pariksi tunniksi näkemistä varten, joss nähdään harvoin."

 

Mun ystäväni muutti 1080 kilometrin päähän. Kyllä se aika mahdotonta on järjestää aikaa parin tunnin näkemiseen tuosta vaan, oman arjen ja työn lomaan. Kas, kun tilanteet muuttuu ja elää, eli kovin mustavalkoinen ei kannata näissä omissa ajatuksissa, muiden tilanteista, olla. 

Mulla on ystäviä, sukulaisia ja kavereita eri maissa. Keneenkään ei ole yhteys sen vuoksi katkennut. Jos ei voida enää niin helposti nähdä, niin sitten soitellaan tai vaikka pelataan shakkia yhdessä netissä. Ja nähdään silloin kun voidaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ilmeisesti täällä on ihmisillä enemmän kokemusta väliaikaisesta ystävyydestä. En rehellisesti sanottun pysty sellaiseen samaistumaan. Pari ystävyyttä on katkennut konfliktin tai valehtelun vuoksi, mutta yhtäkään ei sen vuoksi että elämäntilanne on muuttunut tai siksi että toisella on vaikeaa. Jotenkin vaikeaa edes nähdä niin helposti katkeavaa suhdetta ystävyytenä.

 

Olisi tuntunut tosi oudolta, jos vanhin ystäväni olisi hylännyt minut kun sai lapsia. Tai että minä olisin ottanut etäisyyttä, kun hän sai lapsia. Tai kun toisella meistä on ollut kriisejä. Eikös ystäviin juuri noissa tilanteissa tukeuduta? Kenelle sitä iloakaan jakaisi mieluummin, ellei ystävälle joka iloitsee puolestasi? 

Kun se ystävä ei iloitse puolestasi niin mitä sitä enempää yrittää esittää itsekään

Mutta eihän tuolloin ystävyyden katkeaminen johdu elämäntilanteesta itsestään, vaan sen toisen todellisen luonteen paljastumisesta. 

Vierailija kirjoitti:

Monille on iskenyt ystävyyssuhteissa hyötyajattelu. Toisen kanssa ollaan niin kauan, kun toisesta voi hyötyä jotenkin. On se sitten se, että toinen auttaa/kuuntelee/on hauska tms. Jos toinen ei enää täytä tuota tehtävää (tai pahimmillaan alkaa vaatia itselleen jotain, esimerkiksi lohdutusta raskaassa elämäntilanteessa), niin irti päästetään nopeasti. Pahimmillaan vielä syyllistetään sitä jätettyä, että mitäs muutuit tylsäksi/tarvitsevaksi tms.

Mun nuoruuden ystäväni ilmoitti nykyisen miehensä tavattuaan, että hän ei luonnollisesti enää tarvitse minua niin kuin ennen, sillä hän on löytänyt miehen, jolle voi puhua asioistaan. Olin tuolloin, että mitä he le vettiä.... olin tuntenut hänet monta vuotta, hänen edellinen seurustelusuhteensa oli päättynyt miehen sivusuhteeseen. Olimme jakaneet nuorina paljon asioita, harrastaneet ja matkustaneet yhdessä. En tuolloin tuntenut siltä paikkakunnalta kovin montaa ihmistä. En kuitenkaan itse ymmärtänyt hylätä ystävääni, vaan olin järkkäämässä polttareita, häitä ja olin ystäväni rinnalla vielä silloinkin, kun heille syntyi vaikeasti sairas ensimmänen lapsi. Ystäväni äiti kiitti minua kauniisti tukemisesta vaikeina aikoina, mutta ystäväni ei sanonut mitään. 

Ymmärsin lopulta, että ystävyytemme oli ohi ja ns. ystäväni oli jo aikaa sitten hylännyt minut. Meillä on edelleen yhteisiä ystäviä ja tapaan ehkä kerran vuodessa. Nyt kun häntä kuuntelen, hän vaikuttaa valittavan kaikesta, erityisesti omasta teini-ikäisestä tyttärestään. Hän on neuroottinen, valittaa ikäänsä ja vaivojaan (perusterve keski-ikäinen, jolla ei huolta toimeentulosta), huolestuu aivan kaikesta ja vaikuttaa jotenkin jumittaneen ajatuksissaan sinne nuoruuteen. Miestään hän palvoo edelleen ja hyvä niin. 

Vierailija kirjoitti:

Ilmeisesti täällä on ihmisillä enemmän kokemusta väliaikaisesta ystävyydestä. En rehellisesti sanottun pysty sellaiseen samaistumaan. Pari ystävyyttä on katkennut konfliktin tai valehtelun vuoksi, mutta yhtäkään ei sen vuoksi että elämäntilanne on muuttunut tai siksi että toisella on vaikeaa. Jotenkin vaikeaa edes nähdä niin helposti katkeavaa suhdetta ystävyytenä.

Olisi tuntunut tosi oudolta, jos vanhin ystäväni olisi hylännyt minut kun sai lapsia. Tai että minä olisin ottanut etäisyyttä, kun hän sai lapsia. Tai kun toisella meistä on ollut kriisejä. Eikös ystäviin juuri noissa tilanteissa tukeuduta? Kenelle sitä iloakaan jakaisi mieluummin, ellei ystävälle joka iloitsee puolestasi? 

Mulla ei ole ystävyyssuhteet juurikaan katkenneet vaan ne ovat vain hiipuneet taustalle. Jo aiemmin ketjussa kerroin ystävästäni, joka muutti 1980-luvun alussa Chileen. Kyllä me alkuun kirjoiteltiin toisillemme, mutta kirjeiden kulkukin kesti monta viikkoa eli siinä missä sitä ennen oltiin soiteltu ja tavattu lähes joka päivä, nyt meni aktiivisellakin yhteydenpidolla vähintään 6 viikkoa. Tottakai molemmille tuli sitten uusia ystäviä ja yhteydenpito vanhaan ystävään harveni entisestään. Ei meidän ystävyys ole kuitenkaan katkennut. Kun Facebook tuli, ryhdyttiin Facebook-kaverereiksi. Mutta ei me olla tavattu vuosikausiin. Nyt olisi ollut pari viikkoa sitten keskikouluaikaisten luokkakavereiden tapaaminen, mutta mulle ei sopinut se päivä. Tämän ystäväni kanssa kuitenkin sovittiin, että käydään ensi vuoden alussa joku kerta kahvilla jossain. Hän siis asuu taas Suomessa. Samoin kerroin toisesta ystävästäni, joka halusi vielä iltatähden. Hän olisi kaivannut seuraa taas hiekkalaatikolle sekä iltapäiväkahveille, mutta mä olin päivisin töissä. Yhteydenpitomme hiipui ja kummankin elämään tuli uusia ystäviä. Nyt ollaan taas parin vuoden ajan nähty noin kerran kuukaudessa ja käyty kahvilla. 

Vierailija kirjoitti:

Ja vaikka pidänkin elinikäistä ystävyyttä kauniina ajatuksena ja asiana, niin vastustan kyllä sellaista, että pitäisi väkisillä jumittaa jossain vain sen vuoksi, että joskus ystävystyttiin.

Toisilla myös enempi tuuria siinä, että löytävät oikeat ihmiset ympärilleen jo nuorena, kun taas toiset ei ja on enempi hakemista. 

Samanhenkisen ystävän kanssa ystävyys todellakin on elinikäistä. Tutustutaan lapsena asuessa samalla alueella lähekkäin. Siitä aikuisuuteen ystävyys vain jatkuu edellyttäen, ettei ns. omi toista itselleen ja ala kiukutella, jos molemmilla on kavereita muualtakin kuten koulusta.

Perheen perustaminen vie mehut yleensä ja oikea ystävä ymmärtää tämän eikä ala vaatia aikaa myös itselleen. Silloin riittää puhelinsoitto silloin tällöin ja ehkä tapaaminen muutaman tunnin ajan.

Vuosia kuluu ja ehkä vuosikymmeniä perhe- ja työtilanteesta johtuen. Silti kumpikaan ei unohda parasta ystäväänsä vaan taustalla on ajatus, että nähdään, kun se molemmille sopii oikein hyvin.

Minulla on onni olla tuollainen ystävä, jota edelleen hyvästä syystä kutsun parhaaksi ystäväkseni. Hån on ainoa, joka tuntee minut lapsuudesta asti eläkeikään ja me molemmat hyväksymme ja pidämme toisistamme kovasti. Olen erittäin onnekas!